Vaikka Suomi on ollut ja on vihreän kullan maa, on metsähistoriaa tutkittu varsin vähän ja lähinnä vakiintuneista lähtökohdista käsin. Markku Kuisman 600-sivuinen järkäle Metsäteollisuuden maa oli raikas, monipuolinen ja kaivattu kokonaisesitys metsien merkityksestä Suomen ulkomaankaupalle ja Suomelle ylipäätänsä 1600-luvulta itsenäistymisen vuosiin. Tutkimukselle odotettiin jatkoa, mutta Kuisma joutui luopumaan urakastaan kesken kaiken ja luovuttamaan viestikapulan Kai Häggmanille. Häggmanin tehtäväksi tuli kirjoittaa jatko-osa Metsätalouden maalle, Metsän tasavalta, joka toteutettiin Metsäteollisuus Ry:n rahoittaman Suomen metsäteollisuuden poliittinen taloushistoria 1920 – 2000 -projektin puitteissa. Tämän Metsäteollisuuden maa -sarjan toinen osa kattaa sotien välisen ajan, ne vuodet jolloin metsäteollisuuden ja raakapuun viennin osuus Suomen ulkomaankaupasta oli suurimmillaan ja metsien merkitys kansantaloudellisesti ehkä suurimmillaan.

Häggman myöntää joutuneensa vaikean tilanteeseen, jatkamaan toisen henkilön aloittamaa tutkimusta ja tekemään sen aikaa vastaan taistellen. Häggmanilla on ollut käytössään Kuisman kokoamaa arkistomateriaalia, mutta Häggman ei ole aikataulullisista syistä voinut jatkaa Kuisman aloittamaa arkistojen läpikäymistä. Merkittävä osa työstä onkin jouduttu rakentamaan tutkimuskirjallisuuden pohjalle, minkä hän tuo julki avoimesti.

Markkinat ja politiikka ovat aina vaikuttaneet metsäteollisuuden toimintaan, ja Häggman on nostanut nämä myös teoksen alaotsikkoon. Markkinoiden mukaan määräytyi tehtaiden tuotantotaso, ja tuotantomäärät ja niissä tapahtuneet muutokset ovat perinteisesti saaneet runsaasti tilaa teollisuushistorioissa. Politiikka on omalta osaltaan muokannut niitä olosuhteita, joiden puitteissa metsäteollisuuskin on joutunut toimimaan. Häggman ei ole ottanut tutkimuskohteekseen kuitenkaan vain näitä kahta osa-aluetta, vaan on pyrkinyt rakentamaan monipuolisen kokonaiskuvan sotien välisestä metsäteollisuudesta.

Metsäteollisuuden haasteet politiikan saralla

Häggmanin tehtävä on ollut vaikea, eikä hän ole tässä täysin onnistunut. Hän on jakanut teoksensa temaattisesti vajaaseen kahteenkymmeneen lukuun, jotka eivät muodosta aivan sujuvaa kokonaisuutta. Häggman lähtee liikkeelle vuoden 1918 ”savuavista raunioista”, mikä jää hieman irralliseksi pohjustukseksi. Seuraavassa luvussa kartoitetaan metsäteollisuuden lähtökohtia nuoressa tasavallassa, jossa metsäteollisuuden ainoa haaste ei ollut vuoden 1918 tapahtumien seuraamukset, työntekijöiden ja -antajien vastahanka. Metsäteollisuus joutuu vastatusten myös uuden poliittisen realiteetin kanssa, kun sosiaalidemokraatit ja maalaisliittolaiset, ”teollisuusvihamieliset” puolueet, asettuvat vientitullein ja yhtiön maanhankinnan rajoittamisen myötä niiden tielle.

Seuraavassa luvussa Hägmann jatkaa temaattisesti siitä mihin edellisessä jäi, käy kattavasti läpi puunjalostusteollisuuden järjestäytymisen. Tämän jälkeen hän tarttuu metsäteollisuuden pyrkimyksiin politiikan saralla. Hurskas toive siitä, että teollisuuden ei olisi tarvinnut seurata ja vaikuttaa politiikkaan osoittautui utopiaksi. Pian puunjalostusteollisuuden keskusliittokin joutui rahoittamaan sopivien ehdokkaiden vaalityötä saadakseen näkemyksensä läpi politiikan areenoilla. Yksittäisiä uskottuja saatiin läpi eduskuntaan, ja 1930-luvun oikeistosuuntauksen myötä teollisuus saa toiveitaan paremmin läpi.

Häggman tuo ansiokkaasti esiin teollisuuden vastahangan sosiaalidemokraattien ja maalaisliittolaisten kanssa, vaalirahoituskysymykset, ym., mutta ei tartu ja esittele niitä asiakysymyksiä, jotka olivat esillä aina eduskuntaa myöten. Häggmanin tehtävä tuntuu jäävän puolitiehen. Teollisuuden uskottujen kerrotaan tehneen arvokasta työtä esim. Lex Pulkkisen eduskuntakäsittelyn yhteydessä, mutta teollisuuden näkemykset tästä laista ja lain lopullinen muoto eivät saa palstatilaa teoksen sivuilla. Myös monet muut lait, jotka vaikuttivat konkreettisesti teollisuuden toimintaan, kuten ns. kämppälaki, metsätyömaiden palkkatarkkailu, yksityismetsälaki ja esillä ollut paperipuunviennin rajoittaminen, saavat osakseen vain vähäistä huomiota jos sitäkään. Monet keskeiset kysymykset jäävät auki, mutta kokonaisuutena teoksen ensimmäiset viitisenkymmentä sivua muodostavat varsin toimivan kokonaisuuden – minkälaisten haasteiden edessä teollisuus oli itsenäistymisen jälkeen ja miten se pyrki selviytymään niistä yhteistoiminnan ja poliittisen vaikuttamisen avulla 1920- ja 1930-luvuilla.

Metsistä ja kilpailijoista – niin kotimaisista kuin ulkomaisistakin

Seuraavassa luvussa Häggman nostaa esiin metsät ja ennen kaikkea niiden omistukseen ja ostoihin liittyvät kysymykset. Kyseessä ei ole kuitenkaan kronologinen katsaus metsätöiden ja -ostojen kehitykseen tutkittavalla ajalla, vaikka joitakin tällaisia tietoja tuodaan julki. Olisin odottanut Häggmanin kattavammin käsittelevän puun käytön kehittymisen sotien välisenä aikana ja jakautumisen tarkemmin eri käyttötarkoituksien mukaan, mutta hän esittääkin hajanaisia huomioita monista eri metsiin liittyvistä seikoista, muun muassa ostajien yhteistoiminnasta, ostorenkaista, sekä valtion ja metsänomistajien vastatoimenpiteistä. Kokonaisuus jää hieman sekavaksi.

Tämän jälkeen Häggman tutkii valtiovallan ja metsäteollisuuden vaikeaa suhdetta, joka liittyi ennen kaikkea valtio-omisteisen metsäteollisuuden perustamiseen, niin Veitsiluodon tehtaisiin kuin Enso-Gutzeitiin. Hän tuo hyvin esiin epäsuovan metsähallituksen ja ennen kaikkea sen johtajan, A.K. Cajanderin sekä toisaalta metsäteollisuuden ja sen keskeisten edustajien, kuten S.A. Sohlmanin ja Axel Solitanderin välillä. Vaikka pahin valtiososialismin peikko väistyikin 1930-luvulla, oli valtionyhtiöistä tullut merkittävä kilpailija yksityisille osakeyhtiöille. Niiden kanssa saatettiin tehdä toki pitkälle menevää yhteistyötäkin, kuten Häggman mainitsee. Kajaanin Puutavara Oy ja valtion omistama Veitsiluoto Oy perustivat yhdessä Oulu Oy:n, kun taas Sallan autosavotoilla 1930-luvun lopulla mukana olivat niin metsähallitus ja Veitsiluoto Oy kuin yksityiset Kemi Oy ja Rosenlew & Co.

Toinen haaste metsäteollisuudelle, niin yksityiselle kuin valtio-omisteisellekin, olivat ulkomaiset yrittäjät. Seuraavassa luvussa Häggman esittelee lähinnä saksalaisten yhtiöiden pyrkimyksiä asettua Suomeen, mutta ohimennen tuodaan esiin myös Toppila Oy:n perustaminen, jonka takana oli englantilainen perheyhtiö. Sitten Häggman tarkastelee toista kilpailijatahoa, Neuvostoliittoa. Luvussa käydään läpi lähinnä teollisuuden toimesta ja muutenkin lehdistössä 1920- ja 1930-luvun vaiheessa käytyä propagandasotaa Neuvostoliiton puunjalostusteollisuutta vastaan, jota syytettiin pakkotyövoiman käytöstä. Tämän aiheen käsittely alkaa kuitenkin elämään hieman omaa elämäänsä. Kun Häggman on ryhtynyt selvittämään tätä aihetta varsin perusteellisesti, olisi hänen ollut ehkä hyvä perehtyä myös Sari Aution väitöskirjaan ”Suunnitelmatalous Neuvosto-Karjalassa 1928 – 1941”. Luvun lopulla Häggman nostaa esiin myös sahatavaranviennin maakohtaiset kiintiöt, ns. ETEC-sopimukset, joihin päädyttiin 1930-luvun loppupuolella. Tätä kehitystä olisi voinut mielestäni taustoittaa paremmin ja käsitellä laajemmin, tai siirtää kokonaan myöhemmin käsiteltäväksi.

Metsätöistä, yhtiöistä ja ulkomaankaupasta

Kymmenennessä luvussa Häggman käsittelee lyhyesti sotien välisenä aikana puunjalostusteollisuudessa tapahtunutta rakennemuutosta, siirtymistä yhä voimakkaammin sellu- ja paperituotantoon. Tähän olisi ehkä ollut syytä tarttua voimaperäisemmin, pohtia laajemmin muutoksen taustoja, nyt esiin nousee lähinnä esimerkkinä Varkauden paperikoneen osto. Tästä siirrytään paperipuunhankintaan ja metsätöihin, joiden eri vaiheet Häggman käy lyhyesti läpi. Hän mainitsee myös ohimennen talven 1937 – 1938 Sallan autosavotan, joka ei tosin ollut ainoa laatuaan vuosikymmenen lopulla. Häggman mainitsee myös kämppälain, mutta ei sen säätämistä, eduskuntakäsittelyä tai sisältöä, puhumattakaan vaikutuksista. Häggman esittää joitakin tietoja hakkuutyövoiman määrästä, keskituntiansiosta, mutta nämäkin jäävät yksittäisiksi maininnoiksi. Häggman mainitsee myös vuosien 1929 – 1933 laman alhaiset palkat, ja mainitsee palkoista keskustellun eduskunnassakin. Hän jättää kuitenkin mainitsematta, että puheita ei pidetty vain lämpimikseen, vaan ne johtivat lopulta palkkatarkkailuun ja keskimääräisten metsä- ja uittopalkkojen tuntinormien asettamiseen, joiden noudattamista viranomaiset noudattivat. Metsuri on myös livahtanut tekstiin, sana, joka näki päivänvalon vasta 1960-luvulla.

Jos edellinen luku ei ollut aivan onnistuneimpia, 11. luvussa Häggman petraa ja käsittelee eri mittarien kautta yrityksiä. Hän kiinnittää huomiota erityisesti sahateollisuuden fuusioihin, joissa taustalla olivat usein rahoittajat, kuten KOP. Lyhyesti esiin nousee myös Uleå-yhtiö, jota olisi ollut ehkä syytä käsitellä laajemmin. Maan suurimpiin sahaajiin lukeutuvan yhtiön romahdus ja päätyminen kahden pohjoisen metsäyhtiön tytäryhtiöksi, Oulu Oy:ksi, oli ainutlaatuinen tapahtumaketju. Keskeiseksi syyksi Uleån kohtaloon on nostettu se, että yhtiö ei esimerkiksi Kemi Oy:n tavoin laajentanut tuotantoaan selluloosateollisuuteen. Tuotantopohja oli jäänyt kapeammaksi ja siten myös herkemmäksi maailmanmarkkinoiden muutoksille, mikä nähtiin lama-aikana. Häggman käsittelee lopuksi myös yritysten johtajuuden muutosta sotien välisenä aikana.

Seuraavassa luvussa tutkimuskohteena on metsäteollisuus maailmanmarkkinoilla. Häggman tuo esiin sen, kuinka diplomaattiedustajat ja teollisuus kävivät käsi kädessä eteenpäin vierailla mailla, ja kuinka valtiovallan tuki, devalvaatiot, kauppasopimus- ja tullipolitiikka heijastuivat teollisuuden vientiin. Häggman tuo esiin myös sen mielenkiintoisen seikan, kuinka kieltolailla oli kielteinen vaikutus puunjalostusteollisuuden kauppaan viinintuottajamaiden kanssa. Häggman luettelee myös niitä konkreettisia toimenpiteitä, joilla valtio pyrki edistämään ja tukemaan teollisuuden vientiä, kuten jäänmurtajat, rautatielinjaukset, satamat, kauppalaivasto ja vientiluotot.

Kun ulkomaankauppaan on päästy kunnolla käsiksi, Häggman tarkastelee seuraavaksi metsäteollisuuden vientiä tarkemmin. Hän lyö pöytään tiedot maan viennin rakenteesta sotien välisellä ajalla, joita on ehditty jo odottaa. Samassa luvussa tarkastellaan kartellikehitystä niin kotimaassa kuin Euroopassakin, joka johti myös ETEC-sopimuksiin. Luvun heikkous on kuitenkin se, että Häggman tarkastelee yleistä kartellisoitumiskehitystä varsin kattavasti, mutta ETEC-sopimusten synty ja sisältö saavat tilaa vain sivun verran. Tältä osin kirjoittaja tukeutuu myös Ahvenaisen ”Suomen sahateollisuuden historiaan”, eikä tuo juurikaan uutta esille.

Häggman jatkaa ulkomaan kaupasta myös seuraavassa luvussa, jossa on jonkin verran toistoa. Esillä on myös esimerkin omaisesti viennin jakautuminen eri maittain vuonna 1937, jonka jälkeen tarkastelussa on paperi- ja selluteollisuuden saralla tapahtunut kartellitoiminta, niin CAP-sopimukset kuin pohjoismainen myyntiyhteistyö. Ehkä tarkoituksenmukaisempaa olisi kuitenkin ollut yhdistää nämä kaksi lukua, tai ainakin käsitellä kartelleita samassa yhteydessä.

Yhtiöt, yhtiöläiset ja muut

Seuraavassa luvussa Häggman tarkastelee lyhyesti yhtiöiden taloutta ja taustoittaa yhtiöiden rahoittajatahoja, joka näyttää toimivan vain johdantona toiseen aiheeseen – yhtiöiden yhteiskunnalliseen rooliin. Häggman ottaa esiin kaksi hyvin tunnettua tapausta, Serlachiuksen ja Mänttän sekä Ahlströmin ja Varkauden, mutta tätä tarkastelua varten olisi toki ollut muitakin kandidaatteja, kuten Kemi, jonka Hägmann mainitsee myöhemmin lyhyesti. Reija Satokangas on tutkinut yhtiön ja ympäröivän yhteiskunnan välisiä suhteita juuri Kemin seudulla, joka olisi varmasti avannut uusia näkemyksiä myös seuraavaan lukuun, jossa Häggman käsittelee esimerkiksi kuntarajojen muutoksia ja teollisuustaajamien itsenäistymisiä. Mänttä on jälleen esillä, jossa yhtiö halusi päästä ympäröivästä maaseudusta eroon. Satokankaan mukaan Kemissä tilanne oli päinvastainen, Kemin maalaiskunnan talonpojat halusivat päästä tehtaista ja työläisistä eroon, liittää heidät Kemin kaupunkiin. Häggman kutsuu sotien välistä aikaa tehdaspaternalismin kulta-ajaksi, mutta on unohtanut perehtyä tämän kulta-ajan klassikkoon vuodelta 1932, Julius Polinin ”Kymiyhtiön sivistyksellinen ja yhteiskunnallinen toiminta” -teokseen.

”Tehdaspaternalismin uudet muodot” jää lyhyeksi väliluvuksi, jonka jälkeen Häggman ottaa suurennuslasin alle tehdastaajamat ja tehtaiden sisäiseen elämään. Palkkaerot olivat suuret henkilöstön sisällä, kuten Häggmanin esittämät tiedot Nokia Ab:lta vuodelta 1931 osoittavat. Tehtaan isännöitsijän palkka oli monikymmenkertainen, insinöörien ja virkailijoidenkin jopa lähes kymmenkertainen tavallisiin työmiesten ja -naisten ansiotasoihin verrattuna. Häggman tarkastelee myös palkkakehitystä ja palkkapolitiikkaa yleensä, sekä yhtiöiden sosiaalitoimintaa lyhyesti. Suojeluskuntien ja urheiluliikkeiden tukeminen oli luontevaa yhtiöille, jotka saivat niiden kautta lojaaleita työläisiä.

Viimeisessä luvussa Häggman nostaa esiin työmarkkinat, ennen kaikkea STK:n ja metsäyhtiöiden suhteet kommunisteihin, SAJ:hin ja sen jäsenliittoihin. Lähtötilanne oli vaikea vuoden 1918 tapahtumien jälkeen, ja vastakkainasettelu johti 1920-luvun kuluessa laajaan lakkoliikehdintään satamissa ja tehtailla, jonka Häggman käy varsin tarkasti läpi. Hän tuo esiin työnantajien vastareaktiot, lakonmurtajatoiminnan, jossa hän tukeutuu mm. Jussi Koivuniemeen, mutta aihetta on perusteellisemmin tutkinut Jukka Niinimäki. Häggman mainitsee myös aiemmin käsittelemänsä Sallan läskikapinan, mutta ei muuten juurikaan tarkastele metsä- ja uittotöissä esiintynyttä liikehdintää. Hän tuo myös esiin, kuinka työnantajat keräsivät järjestelmällisesti tietoja työntekijöistään ja jakoivat näitä tietoja keskenään, estääkseen poliittisesti epäluotettavia työntekijöitä saamasta töitä muissa yhtiöissä. Vastakkain asettelu niin metsissä kuin tehtaillakin vähitellen heikkeni ja osapuolet lähenivät toisiaan, mikä johti yhteisen uhan alla tammikuun kihlaukseen. Oma tekijänsä tässä oli myös työlainsäädännöllä ja 1930-luvun lopun nousukaudella, mutta Häggman ei juurikaan tuo esiin näiden tekijöiden vaikutusta tähän kehitykseen.

Mitä jää käteen?

Teoksen päättää epilogi, jossa Häggman nostaa esiin poliittisen tilanteen 1930-luvun lopulla, Suomen Skandinaavisen orientaation ja teollisuuden suhteet Saksaan ja Iso-Britanniaan. Tuleva suursota saa tilaa vielä teoksen sivuilla, mutta minne jää läpikäydyn analysointi? Lopussa on kattavat liitetiedostot viennistä, metsäteollisuuden työpaikoista, ym., jotka on kerätty pääasiassa Suomen tilastollisesta vuosikirjasta, jotka tietyllä tavalla muodostavat oman päätäntönsä. Tilastot jäävät kuitenkin irrallisiksi, sillä niihin ei viitata varsinaisessa tekstiosassa ollenkaan. Niihin tutustumalla käy kuitenkin varsin hyvin ilmi metsäteollisuuden eräiden osa-alueiden kehitys sotien välisenä ajanjaksona. Sääli, ettei Häggman ole ottanut niitä mukaan varsinaiseen käsittelyyn.

Häggmanilla on ollut vaativa, ehkä jopa mahdoton tehtävä, josta hän suoriutuu tyydyttävästi. Teos on monipuolinen läpileikkaus metsäteollisuuteen sotien välisenä aikana, joista jotkut aihepirit on kartoitettu hyvin perusteellisesti, kun taas toisten kohdalla Häggman tarjoaa pinnallisempia ”tuokiokuvia”. Teoksen alkuosa, joka perustuu Kuisman eri arkistoista keräämiin muistiinpanoihin, on teoksin vahvin osa. Kun kuitenkin suuri osa teoksesta perustuu vain tutkimuskirjallisuuteen, jossa on ollut paikoin puutteita, ei tulos ole ollut aina onnistunut. Monista aihepiireistä ei ole tehty vielä perusteellista tutkimusta ollenkaan, joten nämäkin puutteet ovat vaikuttaneet kokonaisuuteen. Tämän takia alkuperäislähteisiin paneutuminen olisi ollut ensiarvoisen tärkeää.

Vaikuttaa siltä, että Häggman ei ole voinut paneutunut tutkimukseen niin syvällisesti kuin olisi ollut tarpeen, eikä aihepiiri ole ollut hänelle ennestään tuttu. Punainen lanka tuntuu olevan ajoittain hukassa. Näistäkin puutteista huolimatta Metsän tasavalta on hyvä lisä metsähistorian tutkimukseen ja toivottua jatkoa Metsäteollisuuden maa -sarjalle. Mielenkiinnolla jäämmekin odottamaan, miten seuraavien osien tekijät selviytyvät omasta urakastaan ja lisäävät tietämystämme maamme metsähistoriasta.