Kolmekymmentäluvun loppuun mennessä radioteknologia oli kehittynyttä, ja yleisradioyhtiöt lähettivät säännöllisesti ohjelmia laajeneville kuuntelijakunnille. Kun toinen maailmasota syttyi, oli luonnollista, että voimistuneesta radiosta tuli yksi keskeisimmistä propagandavälineistä. Suomessa Yleisradio pyrki vaikuttamaan omiin kansalaisiinsa, mutta lähetyksiä suunnattiin myös rajojen ylitse ja niitä tietenkin otettiin myös vastaan muualta. Radioaallot eivät pysähtyneet maan rajojen sisään.

Radio sodissamme lähtee liikkeelle radioteknologian historiasta ja hahmottelee ääniaalloilla tapahtuvan viestinnän propagandakäytön perusteita. Vihonen selvittää asiantuntevasti sekä radion teknisiä vahvuuksia että heikkouksia ja sitä, miten puolustusvoimissa ja yleisradioyhtiössä alettiin tiedostaa uuden viestimen mahdollisuudet poikkeusoloissa. Kirjoittaja tulee kuvanneeksi prosessia, jossa sana propaganda alkaa myös meillä mieltyä yhä enemmän manipuloivaksi viestinnäksi, jollaiseksi se nykyään ymmärretään. Yleisradion ja puolustusvoimien kielenkäytössä se saattoi vielä tuolloin viitata neutraalisti tiedotustoimintaan.

Kirja on rakenteeltaan kronologinen ja etenee sotatapahtumien mukaan. Viranomaisten, puolustusvoimien ja yleisradioyhtiön sodan eri vaiheissa tekemät strategiset ja periaatteelliset ratkaisut viestinnän järjestämisessä tulevat läpivalaistuiksi. Tämä tekee teoksesta selkeän ja sujuvasti etenevän kertomuksen, jossa kirjoittaja selvittää myös aiemmin hyödyntämättömään arkistoaineistoon perustuen sota-ajan radiotoimintaa.

Radioaallot propagandan palvelukseen

Jo ennen talvisodan alkamista armeija, viranomaiset ja yleisradioyhtiön johto valmistautuivat poikkeusoloihin. Kun sota syttyi, mikrofonien ääressä alkoi vilistä harmaanuttuista väkeä ja muita uusia kasvoja. Vaikka Yleisradio vastasi edelleen ohjelmiston pääosasta, Valtioneuvoston tiedotuskeskus ja puolustusvoimat tuottivat omia lähetyksiään. Näiden ohella vapaaehtoisjärjestöt pääsivät radioaalloille. Puolustusvoimien ohjelmien vastuutaho oli ohjelmatietoihin merkitty, mutta muista ulkopuolisten hoitamista lähetyksistä tiedot puuttuivat, joten kuulijoille kaikki oli samaa Yleisradion propagandaa. Muun muassa suositut, näyttelijä Aku Korhosen henkilöimät, Lapatossun pakinat olivat vapaaehtoisjärjestöjen tuottamia.

Heti sotien jälkeisessä muuttuneessa poliittisessa tilanteessa Yleisradio sai tästä kärsiä, kun uusi, vasemmistolainen pääjohtaja Hella Wuolijoki teki tiliä lähimenneisyyden kanssa ja muisti yksiäänisen propagandaradion. Vastuuta kantoivat ohjelmapäällikkö Ilmari Heikinheimo ja pääjohtaja J. V. Vakio, jotka siirtyivät ohjelmayhtiöstä muihin tehtäviin.

Aina talvisodasta jatkosotaan Suomen ilmatila oli tiheänään radioviestintää. Yleisradio viestitti oman maan kansalaisille, puolustusvoimat lähetti ohjelmaa maan rajojen ulkopuolelle ja vielä lukuisilla eri kielillä. Samalla viranomaiset tarkkailivat ulkomaiden radiolähetyksiä. Suomalaisia kiinnosti liittoutuneiden eetteriliikenne, ja Neuvostoliiton suomenkielinen propaganda oli yhtäältä häirinnän ja toisaalta aktiivisen tarkkailun kohteena.

Vihosen kuvauksen mukaan Yleisradion ja viranomaisten välinen yhteistyö oli pääosin sujuvaa. Asioiden hoitamista ei näyttänyt häirinneen edes se, että poikkeusolojen ajan organisaatiot tuntuivat elävän ja muuttuvan jatkuvasti. Hallinnollisten asioiden ohella huomiota kirjassa saavat radiopropagandan lähettämisen ja kuuntelun tekniset edellytykset.

Kotimaiset ohjelmat käyttivät pitkiä ja keskipitkiä aaltoja, jotka kuuluivat suhteellisen hyvin. Ulkomaanlähetyksiä varten käytettiin lyhytaaltolähetyksiä, joiden kuulemista varten vastaanottimet oli viritettävä huolellisesti. Pulmana oli se, että lyhytkestoinen ohjelma saattoi päättyä ennen kuin asema oli kunnolla kuuluvilla. Kaikki lähetykset olivat alttiita normaaleille maantieteellisille esteille ja säähaitoille, mutta myös vihollisen järjestämille häiriöille. Säännönmukainen häirintä oli käytössä eri puolilla rintamia.

Salasanomia kaukopartioille

Radio sodissamme -teoksen yksi vahvuus on eetterisodankäynnin eri keinojen kuvaus ja kiinnostavat tarinat. Vihonen kertoo, miten suomalaiset kaukopartiomiehet saivat alkeelliset lähettävät radiolaitteet, jotka myöhemmin kehittyivät kaksisuuntaisiksi. Alkeellisimmissa versioissa partiomiehet pystyivät lähettämään morsemerkkejä mutta eivät ottaman sanomia vastaan. Myöhemmin he saivat kehittyneempiin laitteisiinsa jopa yleisradiolähetyksiin kätkettyjä viestejä. Nimittäin uutislähetyksen jälkeen lähetetyissä tiedotuksissa koodattiin tietoja sisseille. Lahden suurasema kantoi nämä aina Itä-Karjalaan saakka.

Vihonen pyrkii myös valaisemaan sitä, mihin propaganda tuolloisissa oloissa parhaimmillaan pystyi. Viranomaiset tietenkin tutkivat propagandan vaikuttavuutta omien kansalaisten keskuudessa, mutta tarkkaa tietoa ei kuitenkaan voi olla siitä, miten ulkomaille menneet lähetykset saavuttivat kuuntelijoita ja millä vaikutuksella. Yhtä kaikki lohdullisena selvitysten tuloksena oli, ettei neuvostopropaganda tuntunut tehoavan suomalaisiin.

Itsestään selvää on, että kotimaisella ja ulkomaille suunnatulla propagandalla oli eri tavoitteet. Siinä missä sisäisessä mielialatyössä viranomaiset rauhoittelivat ja rohkaisivat kansalaisia, ulkomaille suunnattu lähetystoiminta saattoi olla diplomatian jatke, jolla valtiojohto perusteli sotaa käyvän maan ratkaisuja, kun taas vihollismaahan propagandistit suuntasivat varsinaisen eetterisodan.

Persoonat peliin

Ääniaaltojen sota henkilöityi muutamiin keskushahmoihin. Merkittävimmäksi ja palautteen perusteella suosituimmaksi suomalaisääneksi kohosi Yrjö Kilpeläinen, joka aloitti radiopakinoinnin jo talvisodan aikana ja jatkoi läpi jatkosodan. Nimimerkillä Jahvetti esiintynyt radioääni isännöi kirjelaatikkoa, jonka päätehtävänä oli Neuvostoliiton Suomeen suuntaaman radiopropagandan esittämien väitteiden mitätöinti ja yhteishengen ylläpitäminen suomalaisten keskuudessa.

Näiden ripitysten vastapuoleksi henkilöityi neuvostopropagandisti Armas Äikiä. Muita keskeisiä Jahvetin Suomen taajuuksilla haastaneita neuvostopropagandan hahmoja olivat vaikkapa Moskovan ja Petroskoin Tiltut.

Suoranaisten radiopropagandistien ohella monet muut radioäänet nousivat suomalaisten tietoisuuteen ja suosikeiksi. Vihosen kirja osoittaa sen, miten radio sähköisenä viestimenä korostaa persoonallisuuksia ja on vahvimmillaan kuuntelijoiden sympaattisena pitämän radioäänen puhuessa. Yksi nopeasti kuuluisuuteen noussut hahmo oli Pekka Tiilikainen, joka raportoi sotatapahtumista etulinjan tuntumassa ja toimi Aunuksen radion ohjelmapäällikkönä.

Ensi sijassa rintamasotilaiden viihdytys- ja tiedotustarpeita varten perustetut rintamaradiot päästivät eetteriin sotilaiden äänet, mutta ennen kaikkea ne tarjosivat joukoille asemasotavaiheen ajanvietettä ja toimivat yhdenmukaisesti puolustusvoimien muun viestintäsuunnitelman kanssa.

Radion ketteryyttä rintamaoloissa lisäsi ratkaisevasti se, että kesäolympialaisia varten hankitut magnetofonit kuuluivat nyt raskaamman kaluston ohella kenttäselostusten välineistöön.

Sota-ajan viestintä: tutkittu juttu

On sanottava, ettei Lasse Vihonen pyri niinkään uusiin tulkintoihin ja tutkimuskysymyksiin Suomen sota-ajan propagandasta ja viestinnästä, vaan teos on huolellisesti dokumentoitu kokonaisesitys radiotoiminnan monista tehtävistä, käytetyistä keinoista ja toimijoista. Keskeiset arkistoaineistot ovat löytyneet Yleisradiosta ja Kansallisarkistosta.

Uutta on se, että Vihonen suuntaa näkökulmansa nimenomaan sähköiseen viestintään ja sen laajoihin konteksteihin. Sota-ajan viestintää on aiemmin tutkittu muun muassa lehdistö- ja elokuvasensuurin ja niin sanotun tk-viestinnän näkökulmista.

Teos täydentää Untamo Utrion Taistelu eetterissä -nimellä vuonna 2008 ilmestyneiden postuumien talvisodan ajan muistelmien avaamaa näkökulmaa. Tietopakettia tukee autenttisia ääni- ja elokuvadokumentteja sisältävä Kansallisen Audiovisuaalisen arkiston tuottama dvd-levy.