Mies ja hänen puolueensa: Veikko Vennamon poliittinen elämäkerta

Veikko Vennamo oli legendaarinen poliitikko, jonka huippukautta kesti vain muutaman vuoden. Oppi-isänään häntä pitää muun muassa perussuomalaisten ex-johtaja Timo Soini, sekä Sininen tulevaisuus -puolue, joka julisti olevansa "vennamolais-soininlainen" puolue. Aarni Virtasen teos kuvaa perusteellisesti SMP:n nousuja ja laskuja suomalaisen politiikan historiassa sodan jälkeisestä ajasta Perusuomalaisten syntyyn.

Virtanen, Aarni: Vennamo - Mies ja hänen puolueensa. Art Hous, 2018. 391 sivua. ISBN 978-951-884-662-1.

Veikko Vennamon (1913-1997) poliittisesta kulta-ajasta on kulunut lähes viisikymmentä vuotta ja sitä kesti vain muutaman vuoden – korkeintaan vuosikymmenen. Tämä on hieman yllättävää, ajatellen puolueen mielikuvaa ja mainetta Suomen poliittisessa lähihistoriassa, joka on selvästi sen kokoa ja todellista vaikutusvaltaa suurempi.

Vielä vaaleissa 1958 Veikko Vennamo valittiin eduskuntaan Maalaisliiton listoilta. Maalaisliiton puheenjohtajataiston vuonna 1956 hävinnyt Vennamo erosi puolueesta vuonna 1959 ja perusti samana vuonna Suomen Pientalonpoikien Puolueen, joka sai vaaleilla valitun edustajansa eduskuntaan vasta vuonna 1966. Tuo edustaja oli lakitieteen lisensiaatti ja tullineuvos Veikko Vennamo. Puolue muutti nimensä elokuussa 1966 Suomen Maaseudun Puolueeksi. Useimmat Vennamon poliittiseen historiaan jääneet saavutukset tulivat tämän jälkeen.

Veikko Vennamon vaalimainos vuoden 1968 presidentivaaleissa.

Vuonna 1968 hän haastoi entisen yhteistyökumppaninsa ja silloisen vihamiehensä Urho Kekkosen presidentinvaaleissa. Vennamon saama suuri äänimäärä masensi Kekkosta, vaikka hänen valintansa takana oli suurin osa Suomen merkittävistä puolueista. Vuonna 1970 koittivat eduskuntavaalit, joissa Vennamon SMP:n eduskuntaryhmä kasvoi kahdeksaantoista edustajaan. Vuonna 1972 järjestettiin ennenaikaiset vaalit, joissa SMP sai saman paikkamäärän kuin kaksi vuotta aiemmin. Populistipuolueen nopea kasvu ja kritiikki Vennamon itsevaltaista johtamistapaa kohtaan hajotti puolueen ja siitä erotettiin 12 kansaedustajaa, jotka perustivat Suomen Kansan Yhtenäisyyden puolueen. SMP:hen jäi vain kuusi kansanedustajaa.

Hallitusvastuu kutistaa puolueen

Tämän jälkeen SMP:n 1970-luku jatkui synkemmissä merkeissä, vuonna 1975 vaaleissa puolue sai läpi vain kaksi kansanedustaja, mutta vuonna 1979 eduskuntaryhmä kasvoi seitsemänhenkiseksi. Vuonna 1983 koetti SMP:n uusi nousu ja se sai eduskuntaan 17 hengen eduskuntaryhmän. Mutta tuolloin puoluetta johtava Vennamo ei ollut etunimeltään enää Veikko, vaan hänen poikansa Pekka.

SMP otetiin Kalevi Sorsan hallitukseen ja se kuihtui 1990-luvulle tultaessa. Ainainen oppositiomies Veikko oli sukset ristissä myös poikansa johtaman puolueensa kanssa, vaikka hallitukseen kuuluvalla SMP:llä oli huomattavasti enemmän vaikutusvaltaa kuin 1970-luvun alun oppositio puolueella.

Kyllä kansa tietää

Edellä kerrottu on se mistä Veikko Vennamo muistetaan, ja josta 2000-luvun populistijohtaja Timo Soini sanoo ottaneensa oppinsa. Toki Vennamo oli myös taitava kielenkäyttäjä ja ennen kaikkea televisiopoliitikko. Edelleen lähes viisikymmentä vuotta myöhemmin törmäämme sellaisin Vennamon lausumiin kuin ”talonpojan tappolinja” ja ”kyllä kansa tietää”. Vennamo muistetaan myös polarisoivana, ja jopa provosoivana puhujan, sekä erilaisista tempauksistaan.

Legendaarisen tempaus lienee sattunut eduskunnassa toukokuussa 1974, kun Vennamo kieltäytyi noudattamasta hänelle langetettua kahden viikon työskentelykieltoa. Kaksi eduskunnan vahtimestaria joutui kantamaan Vennamon ulos istuntosalista, koska hän ei suostunut vapaaehtoisesti poistumaan salista.

Vennamo oli ollut kansanedustaja ja ministerikin jo 1950-luvulla, silloin hän oli vielä Maalaisliiton jäsen. Maalaisliiton lupaavasta lakitieteilijästä tuli populisti kun hän hävisi puheenjohtajavaalin vuonna 1956 V.J. Sukselaiselle. Tuona vuonna Vennamo oli mukana Urho Kekkosen vaalityössä, mutta välit viilenivät Kekkoseen niin rajusti, että pariskunta Vennamo ei saanut kutsua Kekkosen voitonjuhliin.

Maatalousministeriön asutusasiain osaston ylijohtaja, varatuomari Veikko Vennamo, Pekka Kyytinen 1958, Museovirasto.

Vennamon keskeisenä ansiona pidetään toisen maailmansodan jälkeistä asutustoimintaa. Maatila piti antaa sekä Karjalan evakoille että rintamamiehille, ja tästä ryhmästä muodostui vennamolaisuuden keskeinen tuki.  Vaikka Vennamon johtama Asutusliitto oli muodollisesti sitoutumaton, pyrittiin Maalaisliiton johdossa siitä tekemään puolueen apujärjestöä. Aluksi yhteistyössä, mutta myöhemmin vastakkain olivat kaksi strategia, puoluesihteeri Arvo Korsimo ja Vennamo. Jälkeenpäin Vennamo on todennut, että hän esti Suomessa samanlaisen kommunistien kansannousun kuin tapahtui Itä-Euroopassa. Häneen mukaansa sodasta toipunut kansa olisi ryhtynyt kommunistien johtamaan kapinaan, jollei se olisi saanut asutustiloja.

Varsinkin 1950-luvulla politiikka oli intressipohjaista ja politikointi pahimmillaan eliittimiesten valtataistelua. Taistelun keskeisin voittaja oli Urho Kekkonen ja häviäjiä muun muassa Veikko Vennamo ja demarien Väinö Leskinen. Tässä mielessä Vennamo oli 1950-luvulla aika lailla tyypillinen poliitikko. Kun hän oli taistelun hävinnyt, alkoi populisti-Vennamon kausi.

”Vennamon tietä valhetta ja vääryyttä vastaan”, Suomen pientalonpoikien puolueen vaalimainos 1962. (Eduskunta)

Nousuja, laskuja ja konkurssi

Vuoden 1970 ja 1972 vaaleissa keskeisenä vaalivoiton syynä lienee ollut raju rakennemuutos, joka aiheutti muuttoliikkeen maalta kaupunkeihin ja Suomesta Ruotsiin. Kylät tyhjenivät ja perinteiset usean sukupolven perheyhteisöt hajosivat. Vennamon äänestäjiä olivat myös ne, jotka olivat saaneet sodan jälkeen elinkelvottoman asutustilan.

Vuoden 1979 vaalivoiton syynä lienee ollut kansalaisten kyllästyminen muiden puolueiden samanlaisuuteen. Vuoden 1983 vaalivoittoon vaikuttivat korruptioskandaalit, joihin osallistuivat varsinkin keskustapuoluelaiset. Kun Vennamon päävihollinen Kekkonen joutui sairauslomalle 1981, hän tuki Mauno Koiviston presidenttikampanjaa. Vuoden 1983 eduskuntavaaleissa tullut suuri vaalivoitto (17 paikkaa) vei SMP:n hallitukseen.

Monien populistipuolueen tavoin SMP:n paikkamäärä tippui vuoden 1987 vaaleissa yhdeksään ja 1991 vaaleissa seitsemään, vuonna 1995 paikkoja tuli vain yksi ja puolue ajautui konkurssiin, jonka jälkeen SMP:n johto päätti perustaa tilalle uuden Perussuomalaiset-puolueen, joka merkittiin puoluerekisteriin lokakuussa 1995.

Veikko Vennamo kotonaan syksyllä 1989. Kuva Pertti Toukkari, Wikimedia Commons.

Veikko Vennamo kuoli 1997, eikä ainakaan Vennamon puheiden mukaan hän olisi pitänyt Eurooppa- ja maahanmuuttokielteisistä perussuomalaisista, ja varsinkin Pekka Vennamo on kritisoinut puoluetta. Tästä huolimatta Timo Soini julistaa pitävänsä Veikko Vennamoa oppi-isänään ja esikuvanaan. Soinin nykyinen puoluekin Sininen tulevaisuus julistaa olevansa vennamolainen. Sitä mitä vennamolaisuus on, ei usein selvennetä.

Vihtori Kosolan puheista Suomen historiaan väitelleen Aarni Virtasen teos Vennamo – Mies ja hänen puolueensa on sujuvasti ja perusteellisesti kirjoitettu, ja antaa kattavan kuvan puolueesta ja sen legendaarisesta johtajasta. Kirjoittaja kertoo olevansa, Vennamoa lainaten, ”asialinjalla”, eli hän ei halua ottaa kantaa Vennamon toimintaan. Historioitsija Virtanen on nuori mies, ja siksi on ymmärrettävää, että yksityiskohtia vilisevässä kirjassa on virheitä, jotka vanhemmasta ihmisestä saattavat tuntua käsittämättömiltä. Tällainen virhe on esimerkiksi Rafael ja Pertti Paasion sekoittaminen keskenään.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *