Muistan kun olin pieni, että isovanhempani kertoivat juttua, jonka mukaan Sibeliuksen lääkäri rajoitti säveltäjän tupakanpolton yhteen sikariin päivässä. Ikääntynyt säveltäjä noudatti neuvoa, mutta sikarit olivatkin sitten sen kokoisia, että niistä olisi riittänyt usealle polttajalle! Tieto löytyy myös Vesa Sirén kokoamasta Sibelius-kirjasta. Hän on kerännyt säveltäjästä yksien kansien väliin mittavan, lopulta uuvuttavan määrän aikalaismuisteluita, haastatteluja, kirje- ja päiväkirjakatkelmia ynnä muuta materiaalia. Kirjasta on tullut samanlainen mastodontti kuin kohteestaan. Tätä kaikkea jäsentävät Sirénin laatimat elämäkerralliset katkelmat aineiston lomassa. Arvosteluni täydentää Agricola-palvelimessa aiemmin julkaistua Mia Grönstrandin arviota.

Näyttää siltä, ettei puhki kulunutta mytologiaa kierrättävästä Sibelius-kirjallisuudesta päästä ollenkaan eroon. Tämän tyyppistä kirjaa ei ole aiemmin ilmestynyt, mutta sen sisältö on suurimmaksi osaksi tuttua vanhemmista julkaisuista. Osa kirjan kertomuksista ja tiedoista taas toistaa itseään niin selvästi, että aineksen reilulla karsimisella olisi päästy tasapainoisempaan tulokseen. Erik Tawaststjernan Sibelius- biografialla on omat puutteensa, mutta Tawaststjernalla oli sentään erinomainen taito erotella tärkeitä ja vähemmän tärkeitä asioita toisistaan. Sirén, kuten nykyinen Sibelius- tutkijoiden kaartikin, on nähtävästi unohtanut Aristoteleen poetiikassaan esittämän opetuksen, ettei Homeroskaan kertonut kaikkea, mitä Odysseukselle tapahtui. Sirénin kirja toimii ehkä parhaiten hakuteoksena.

Antiikin Kreikan sankarirunous ei ole kaukana tämän teoksen hengestä ja tiedonintressistä. Kirjan kokoaja toteaa suureen tyyliin, että "Sibeliuksen elämäntarina on kertomus voittajasta". Säveltäjä kukisti taiteilijoita vainoavan itsekkyyden ja kateuden, piti ramppikuumeen ja sisuksia näivertävän viinamadon aisoissa. Tältä toki näyttää, mutta johtuuko se Sibeliuksesta vai meidän odotuksistamme? Voittajatarinalle löytyy myös vastaan puhuvia näkökohtia. Eikö sellainen ihminen, jonka kodissa lähes kaiken piti järjestyä hänen vaatimustensa mukaan, ollut itsekäs? Entä alkoholi sitten: sehän melkein raunioitti hänen perhe-elämänsä ja taloutensa. Kaikkein suurin epäonnistuminen tapahtui sävellystyössä. Vuosikymmenet tekeillä ollut kahdeksas sinfonia ei koskaan valmistunut; säveltäjä tuhosi siihen liittyvän aineiston vanhoilla päivillään. Nämä näkökohdat eivät mahdu kertomukseen voittajasta, mutta se ei ole pysäyttänyt sankarimekanismia. Sibeliuksesta on tehty ja tehdään jatkuvasti voittaja, koska sellainen täyttää kovan sosiaalisen tarpeen kulttuurissamme. Hän on Suomen Beethoven, joka kamppaili vaikeuksien kautta voittoon. Valkoinen mies, nousussa länsimaisen taidemusiikin kaanoniin, joka on universaalia ja absoluuttista!

Sirénin kirjasta käy silti hyvin ilmi, että Sibeliuksen herkkä ja heikohko itsetunto aiheutti elämän varrella monia ongelmia. Suuret puheet ja humalassa hölmöilyt eivät juuri päässeet Tawaststjernan aristokraattisen biografian sivuille, mutta Sirén kirjaa niitäkin. Säveltäjä oli tarkka maineestaan elämänsä lopulle asti. Kun Yrjö Suomalainen julkaisi 1950-luvulla Robert Kajanuksesta elämäkerran, jossa kerrotaan, että Sibelius olisi aikoinaan kysynyt Kajanukselta neuvoa sävellystyössä, Ainolan isäntä menetti yöunensa viikkokausiksi. Lisäksi hän toistuvasti kielsi monien nuoruudenteostensa esittämisen ja poltti takassaan huonoiksi arvioimiaan tekeleitä luultavasti useampaan otteeseen 1940- ja 1950-luvulla.

Siinä oli mies, joka katosi myyttinsä taakse. Tästä kertoo tarkkanäköisesti säveltäjä Einojuhani Rautavaaran haastattelu, jossa tämä muistelee tapaamistaan Suomen musiikkielämän patriarkan kanssa. Sibelius toisteli vierailleen itsestään kerrottuja legendoja, osin ironiseen sävyyn. Imaginäärinen ulottuvuus ja henkilökohtainen läsnäolo sulautuivat yhteen. Ehkä Sirénin kirja voi parhaimmillaan ohjata mielenkiintoa idolin muodostuksen historiaan ja narrativisoinnin funktioihin perinteisen elämäkerrallisen kiinnostuksen sijaan. Säveltäjän biografiasta kun ei tunnu enää löytyvän mitään olennaista uutta, vaikka jotkut Sibelius-tutkijat ja -harrastajat sitä luultavasti toivovatkin. Sirénin mainitsema, Tawaststjernalta piilotettu "salainen" Sibelius-kansiokaan ei sisällä kirjassa esitettynä mitään mielenkiintoista. Kuka jaksaa kurkkia toisten perhe-elämän ristiriitoihin ja vaikeuksiin, jos niitä ei osata tutkia ja valottaa mielenkiintoisella tavalla? Elämäkertureilla on taipumus luoda paljastuksia, mutta usein unohtuu, että uudet tosiseikat syntyvät yhtä paljon provokatiivisesta ajattelusta kuin arkistomappien penkomisesta. Se että viime vuosien Sibelius-tutkimus on ottanut tärkeäksi tehtäväkseen asiavirheiden oikomisen ja ajoitusten täsmentämisen, oirehtii mielikuvituksen puutteesta. Lisäksi Sibelius on poliittisesti arka ja räjähdysherkkä aihe. Uusien pelinavausten tekemiseen vaaditaan siviilirohkeutta.

Olen sanonut tämän ennenkin, mutta nyt olisi aika aloittaa perusteellinen Sibelius- dekonstruktio. Olisi tutkittava, mitkä historialliset, sosiaaliset ja poliittiset voimat ja prosessit pitävät Sibelius-nimistä kulttuuri-ilmiötä koossa. Sibeliuksesta puhuttaessa ovat isot asiat kyseessä eivätkä ne liity erityisesti häneen tai hänen työhönsä. Niihin kuuluvat ainakin modernin ajan konseptiot säveltäjyydestä, neroudesta, maskuliinisuudesta, musiikkiteoksesta ja sankariudesta, mutta myös käsitykset ja tottumukset, joilla uusinnetaan suomalaisuutta ja valkoista etnisyyttä. Näiden tekijöiden ja näkökohtien analyysi, muista puhumattakaan, purkaisi ahdasta ja ahdistavaa kehikkoa olemisemme ympärillä. On kieltäydyttävä noudattamasta Sibelius-perinteen luomaa isännän ääntä ja ryhdyttävä tarkastelemaan, miksi yksi ihminen ja hänen työnsä on niin tärkeää, että siitä toistetaan samoja tietoja ja yksityiskohtia vuosikymmenestä toiseen.