Mieskirjailijoiden pohdiskelevaa kirjeenvaihtoa

Kahden menestyneen ja asemansa vakiinnuttaneen kirjailijan, Kjell Westön ja Juha Itkosen, julkaistaviksi kirjoitetut kirjeet käsittelevät elämän pieniä ja suuria asioita arkielämän iloista ja murheista aina globaaleihin ilmastonmuutosta ja ihmiskunnan tulevaisuutta käsitteleviin teemoihin. Antoisinta keskustelu on silloin kun kirjailijat puhuvat omasta ammatistaan, teoksistaan, kohtaamastaan kritiikistä sekä suhteestaan autofiktioon.

Itkonen, Juha, Westö, Kjell: 7 + 7. Levottoman ajan kirjeitä [Tiina Mahlamäki]. Otava, 2019. 240 sivua. ISBN 9789511333661.

Kirjeenvaihtoihin perustuvia teoksia on julkaistu jo pitkään, viime vuosina ja vuosikymmeninä lajityyppi on lisääntynyt myös suomalaisen kirjallisuuden kentällä. Usein teoksissa käyvät keskustelua kaksi vastakkaista kantaa edustavaa henkilöä, jotka toisiaan kunnioittavassa sävyssä pohtivat maailmankatsomuksellisia kysymyksiä. Kosmologi Esko Valtaojan ja piispa Juha Pihkalan maailmankatsomuksia ja uskontoa tarkastelevaa kirjeenvaihtoa julkaistiin kaksikin osaa – Tiedän uskovani, uskon tietäväni (2010) ja Nurkkaan ajettu Jumala? (2012). Samasta teemasta ovat muun muassa vapaa-ajattelija Jussi K. Niemelä ja teologi Jaakko Heinimäki (Kamppailu Jumalasta, 2011) sekä kielitieteilijä Janne Saarikivi ja fyysikko Kari Enqvist (Ainoa mikä jää, 2017) keskustelleet enemmän tai vähemmän onnistuneesti.

Edellä mainitut kirjat ovat toki tilaustöitä tai kustannettavaksi tarjottuja käsikirjoituksia, eivät luultavimmin spontaaneja, ”aitoja” kirjeenvaihtoja. Mutta aitoa ajatuksenvaihtoa toki kaikki tarjoavat. Mikä on silmiinpistävää, on se, että kirjeiden kirjoittajat näyttäisivät olevan pääosin miehiä – en nyt halua tässä muistella sitä kirjeenvaihtoa, jossa kansanedustaja Päivi Räsänen ja terveyssosiologi Markku Myllykangas keskustelivat abortista ja hedelmöityshoidoista (Mitä maksaa ihmishenki, 2006).

Kirjailijat oletettavasti kirjoittavat parhaat kirjeet. Mikseivät he siis kirjoittaisi toisilleen? Heidän ei tarvitsisi edes edustaa joitain kuviteltuja ääripäitä. Kansainvälisesti upea vertauskohta on kahden, keskenään melko samanmielisen kirjailijan, Paul Austerin ja J. M. Coetzeen, keskinäinen kirjeenvaihto Tässä ja nyt – kirjeitä ystävyydestä (suom. 2013). Myös siinä – kuten tässä käsillä olevassa Juha Itkosen ja Kjell Westön kirjeenvaihtoon perustuvassa teoksessa – käsitellään arjen sattumuksia, päivänpolitiikkaa ja urheilua sekä kirjailijan ammattia ja suhdetta kirjallisuuteen. Itkonen ja Westö jatkavat teemoillaan siis hyväksi havaittua perinnettä.

Valkoiset, keski-ikäiset, lihaasyövät cis-miehet

7 + 7. Levottoman ajan kirjeitä on kahden keski-ikäisen suomalaisen mieskirjailijan kirjeenvaihto syksystä 2017 kevääseen 2019. He ovat molemmat ansioituneita ja arvostettuja kirjailijoita, joilla molemmilla on toimittajataustaa. Romaanien kirjoittamisen lisäksi muukin kirjailijantyöhön liittyvä, kolumnien ja muiden juttujen kirjoittaminen, puhuminen eri tilaisuuksissa, teosten esittely, ovat heille tuttuja. Heidän elämäntilanteensa poikkeavat suuresti toisistaan. 43-vuotiaan Itkosen perheeseen on juuri syntynyt kaksoset, kahden vanhemman pojan lisäksi. Hän elää siis hyvin täyttä ja intensiivistä aikaa, elämän ruuhkavuosia ja on vahvasti sidoksissa – ehkä jopa sidottuna – kotiin. Hänen mielessään ei ole tilaa uuden romaanin kirjoittamiseen, siksi kirjeenvaihtoon perustuvan teoksen hieman lyhytjänteisempi rytmi sopii tähän elämänvaiheeseen hyvin.

Kirjeenvaihdon alkaessa 57-vuotias Kjell Westö puolestaan on eronnut – hän avioituu uudelleen kirjeenvaihdon aikana – ja hänen poikansa ovat jo aikuisia. Westön elämä on näennäisen vapaata. Hän matkustaa eri puolille maailmaa esittelemään kirjojaan, lomailee ja viettää kesät mökkisaaressaan. Westö puolestaan keskittyy mahdollisuuksiensa mukaan uuden romaanin kirjoittamiseen. Matkustamista ja esiintymistä vaativat työtehtävät estävät hänen kirjoittamistaan.

Itkonen ja Westö ovat etuoikeutettuja ihmisiä niin Suomen kuin maailman mitassa, minkä he hyvin tietävät. He pohtivat globaaleja kysymyksiä, ennen kaikkea ilmastonmuutosta, johon he palaavat kirjeissään useasti. Ilmastonmuutos on asia, jonka he ottavat vakavasti, mutta se aiheuttaa heille eettisen ristiriidan. He kysyvät, miten vähän yksittäisen ihmisen teot – kierrättäminen, lihan syönnin vähentäminen, lentämisen välttely, autottomuus, lapsettomuus – loppujen lopuksi vaikuttavat ilmastonmuutoksen torjuntaan tai pysäyttämiseen. Turhautuneina vaikkapa Yhdysvaltojen ilmastopolitiikkaan he näkevät yksilön vaikutuksen mitättömyyden, mutta tekevät silti tunnollisesti oman osansa, tai ainakin kierrättävät. Jokaisella yksilöllä on vastuu vain omista teoistaan, mutta vastuuta on myös päättäjillä ja yritysmaailmalla.

Juha Itkonen ja Kjell Westö teoksen kansikuvassa. Otava.

”Mutta tätä kirjoitan nyt vain minä.”

Kirjeet käsittelevät yleisten asioiden lisäksi myös yksityisiä asioita. Itkoselle on luontevampaa kirjoittaa omasta elämästään – häneltä ilmestyy kirjeenvaihdon aikana omakohtaisiin kokemuksiin perustuva teos Ihmettä kaikki (2018), jossa hän kertoo perhettään kohdanneista vaikeista asioista: Päätyminen toivotun raskauden keskeyttämiseen sikiön vammautumisen vuoksi. Aborttia nopeasti seurannut kaksosraskaus, joka sekin päättyy ennenaikaisesti kahden pikkukeskosen syntymään ja hauraisiin ensimmäisiin kuukausiin. Romaani on vaikeista aiheistaan huolimatta toiveikas, sillä lopputuloksena ovat terveet ja hyvinvoivat kaksoset ja lapsiperheen arki. Itkonen on aiemmissakin romaaneissaan käsitellyt omaan elämäänsä liittyviä aiheita, mutta etäännytetymmin.

Westö puolestaan suojelee vahvemmin yksityisyyttään, mikä on linjassa hänen urallaan tekemiensä valintojen kanssa: hän esiintyy, kirjoittaa ja puhuu paljon julkisesti, mutta kirjailijana. Hyvin vähän hän on paljastanut lukijoilleen yksityiselämästään, eivätkä hänen romaaninsa ole omaelämäkerrallisia – vaikka toki jokainen romaanikirjailija käyttää teoksissaan myös omaa elämäänsä. Nyt Westö, vastauksena Itkosen pohdinnoille oman isänsä vanhenemisesta ja sairastumisesta, lupaa yhden kirjeen yhdessä osassa kirjoittaa vain itsenään. Hän kuvaa äitinsä kamppailuja mielenterveysongelmiensa kanssa ja sitä, miten paljon huolta ja vastuunkantoa siihen liittyi.

Muutoin kirjeet ovat yksi kirjallisuuden laji taitavien kirjailijoiden käsissä. Se on projekti, johon tehdään muistiinpanoja esiin nousseista ajatuksista tai keskustelunaiheista ja johon kootaan lähteitä käsiteltävistä teemoista. Omakohtaisuuden pohdintaa he tekevät suhteessa nykyään yhä suositummaksi tulevaan kirjallisuudenlajiin, autofiktioon – pohdinnan alle tulee luonnollisesti Karl Ove Knausgård, jonka tuotantoon erityisesti Itkonen on paneutunut. Hän huomauttaakin koko romaaninlukutavan muuttuneen Knausgårdin myötä: yhä useammin romaanin lukija pohtii lukemaansa omaelämäkerrallisuuden lävitse ja etsii teoksen henkilöhahmojen joukosta kirjailijan alter egoa.

Hankala sukupuoli

Kulttuurista omimista ja #meetoo-keskusteluja koskevat pohdinnat ovat vähän ristiriitaisempia ja ajoittain jopa kiusallisia. Yhtäältä Itkonen ja Westö moderneina humanisteina arvostavat naisia ja pitävät sukupuolten välistä tasa-arvoa itsestään selvänä. Itsestään selvinä he pitävät myös erilaisten vähemmistöjen oikeuksia. Mutta samanaikaisesti heitä kismittävät #meetoo-liikkeen ajoittaiset ylilyönnit sekä ne rajoitukset, joita kulttuurisen omimisen ”liian pitkälle” vieminen voi saada aikaan kirjallisuudessa. He tunnistavat oman etuoikeutetun asemansa, näkevät alistettujen ja hyväksikäytettyjen osapuolien oikeuksien peräämisen oikeutettuina, mutta suomalaiseen tapaan karsastavat ylilyöntejä. Kirjailijan näkökulmasta he peräänkuuluttavat kirjailijan oikeutta luoda fiktiivisiä maailmoja ja henkilöhahmoja, jotka eivät ole heidän itsensä kaltaisia.

Kirjeenvaihdon loppupuolella Itkonen suorastaan suuttuu feministeille – tai ainakin tietyille feministeille –, jotka puhuvat patriarkaatista, eivätkä halua nähdä eroja eri kulttuurien ja osakulttuurien, eri maiden patriarkaattien, välillä. Hän ei näe feministien tarkoittavan patriarkaatilla yhteiskunnallisia rakenteita, ei yksilöitä, eikä heidän kokemuksiaan ja tunteitaan. Itkonen nostaa esiin oman roolinsa perheessä, jossa vaimo matkustaa maailmalla yrityskauppoja tehden ja rahaa ansaiten, samanaikaisesti kun hän itse pitää huolta perheen neljästä lapsesta ja pyörittää kodin arkea. Myös hänen tuorein romaaninsa, Ihmettä kaikki, käsittelee hyvin feminiinisiä, ihmisläheisiä ja ruumiillisia aiheita, kuten raskautta, raskaudenkeskeytystä ja synnytystä. Itkonen kaipasi toiminnastaan tunnustusta, ehkäpä mitalia. Ehkä pitäisi ensin perehtyä paremmin feministiseen käsitemaailmaan ja tutkimukseen – tai valtiotieteilijänä hän lienee niihin perehtynytkin – ennen kuin peräänkuuluttaa erityistä tunnustusta siitä, että huolehtii lapsistaan.

Kritiikin kepit ja porkkanat

Kiinnostavinta kahden kirjailijan kirjeenvaihdossa on luonnollisesti kirjallisuuden ja kirjoittamisen pohdinta ja erittely. He tarkastelevat omaa uraansa, tekemiään valintoja ja suhdettaan fiktioon tarkkaan ja monipuolisesti. Westö ja Itkonen pohtivat myös kirjallisuuskritiikkiä ja sen vaikutusta kirjailijuuteen ja myös sitä, miten epäoikeudenmukainen tai julma kritiikki satuttaa ja miten siitä voi päästä yli. Luin samanaikaisesti Matti Mäkelän muistelmia – hän on ihmisenä ja kirjoittajana aivan erityyppinen kuin nämä pohdiskelevat humanistit –, jossa hän kuvaa kaksoisrooliaan yhtäältä ammattimaisena kriitikkona toisaalta kirjailijana ja kritiikin kohteena. Mäkelä huomioi sen, että moni kriitikko tajuaa vasta julkaistuaan oman romaanin, esseekokoelman tai runoteoksen, miten syvältä huonosti kirjoitettu, tarkoitushakuinen tai teilaava kritiikki voi koskea.

Itkonen ja Westö pyrkivät suojelemaan itseään liialta kritiikiltä, mutta myös kiittävät lukijoitaan, viisaita kriitikoita ja yhä laajemmaksi levinnyttä kirjabloggareitten kenttää. Itkonen esittää edelleen vastalauseita jollekin muinaiselle kriitikolle ja Westö kertoo, miten hänen ohuita naishahmojaan koskeva kritiikki vaikutti siihen, että hän on aiempaa tarkemmin paneutunut naispuolisiin henkilöhahmoihinsa ja pyrkinyt rakentamaan heistä monikerroksisempia. Syvällinen, paneutunut ja arvostava kritiikki, myötämieliset lukijat, jotka odottavat teoksia ja haluavat lukea niitä ovat heille kummallekin tärkeitä.

Kieli – Språket

Kjell Westön ja Juha Itkosen kirjeenvaihto julkaistiin samanaikaisesti sekä suomeksi että ruotsiksi. Alkuperäisissä kirjeissä kumpikin kirjoitti omalla äidinkielellään – joskin Westön oli vaikea taipua kirjoittamaan ruotsiksi, sillä hänen kaksikieliset aivonsa on ohjelmoitu kommunikoimaan suomenkielisille suomeksi, ruotsinkielisille ruotsiksi. Ruotsinkieliseen painokseen Itkosen kirjeet ja suomenkieliseen versioon puolestaan Westön kirjeet on käännetty. Tämä on ollut hieno ja molempia kieliä kunnioittava ratkaisu. Suomenkielisessä äänikirjaversiossa kummatkin kirjailijat lukevat omat kirjeensä. Ruotsinkielistä äänikirjaversiota en onnistunut löytämään. Kuuntelin hetken aikaa äänikirjaa mutta palasin takaisin kirjoitetun tekstin ääreen, sillä jotenkin lukiessani kirjeitä kirjoittajien äänet keskustelivat vahvemmin toistensa kanssa kuin silloin kun kuuntelin niitä luettuina.

Kirjailijat myös puhuvat kirjeissä suhteestaan suomen- ja ruotsin kieleen, suomalaisuuteen ylipäätään sekä viime vuosina liikaa elintilaa saaneeseen uusisänmaallisuuteen, joka on ominut suomalaisuuden symbolit omaan, rasistiseen käyttöönsä. Vaikka kumpikin luonnollisesti kirjoittaa romaanit äidinkielellään, on heillä kummallakin lämmin suhde ja kunnioitus – jopa rakkaus – toiseen kotimaiseen kieleen ja sillä tuotettuun kulttuuriin. Kirjeenvaihto onkin osaltaan kunnianosoitus Suomen kahdelle kansalliskielelle.

Vaikka julkaistava kirjeenvaihto hakee muodollaan kirjeiden formaattia päiväyksineen, alku- ja lopputervehdyksineen ja toistuvine muistutuksineen siitä, että kyseessä on kirjeenvaihto, ovat tekstit luonnollisesti kirjailijoiden julkisuuteen kirjoittamaa kirjallisuutta. He kokoavat lähdeaineistoa tekstiensä välillä, tekevät muistiinpanoja, hiovat lauseitaan tarkoiksi ja pyrkivät rakentamaan koherentteja kokonaisuuksia. Heillä on sanottavaa paitsi toisilleen myös lukijoilleen.

Vaikka tämäkin Juha Itkosen ja Kjell Westön kirjeenvaihtoon perustuva teos oli nautittavaa luettavaa ja herätti paljon ajatuksia, lukisin niin mielelläni vaikkapa Sirpa Kähkösen, Elina Hirvosen, Laura Lindstedtin, Johanna Venhon, Pauliina Vanhatalon, Saara Turusen, Riitta Jalosen, Riikka Pulkkisen (tätä listaa voi jatkaa pitkään) kirjeitä, joissa he keskustelisivat Suomen ja maailman tilasta, tulevaisuudesta ja toivosta, menneisyyden merkityksestä, maailmankatsomuksesta, sukupuolesta, vanhemmuudesta, ikääntymisestä, ruumiillisuudesta ja ennen kaikkea lukemisesta ja kirjoittamisesta.

2 kommenttia artikkeliin “Mieskirjailijoiden pohdiskelevaa kirjeenvaihtoa

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *