Miestähdet ja naisfanit

Populaarimusiikin tähteyden muutoksia rock-aikakaudella ovat luonnehtineet muutamat miespuoliset supertähdet, kuten David Bowie, josta tehty uusi elämäkerta ei lisää paljoa uutta tuttuun tarinaan hänen urastaan. Keskittyminen Bowien uran alkuvaiheisiin ja kirjoittajan fanikokemuksiin tekevät siitä kuitenkin erityisen. Bowien kaltaisten tähtien asemaa on 80-luvulta alkaen uhannut enenevässä määrin populaarimusiikin kentän demokratisoituminen, jossa fanien merkitys on kasvanut tähden "taiteellisten" saavutusten rinnalla. Spice Girls on mainio esimerkki tästä kehityksestä ja Helena Saarikosken tutkimus keskittyykin siihen fanikulttuuriin, joka on syntynyt "spaissareiden" ympärille ja joka rakentaa tyttöyttä ja nuorta naiseutta, ei pelkästään kaupallisuuden, vaan myös fanituksen ympärille rakentuvana leikkinä, performanssina ja fanipuheena.

Spitz, Marc : David Bowie [David Bowie]. Käännös: J.Pekka Mäkelä. Otava, 2010. 576 sivua. ISBN 978-951-1-22665-9.

Saarikoski, Helena: Nuoren naisellisuuden koreografioita. Spice Girlsin fanit tyttöyden tekijöinä. SKS, 2009. 389 sivua. ISBN 978-952-222-108-7.

Toisen maailmansodan jälkeisen ajan populaarimusiikin sosiaalihistoria kiteytetään usein muutamien miestähtien (Frank Sinatra, Elvis Presley, John Lennon, Bob Dylan ja David Bowie) taiteellisiin ja yhteiskunnallisiin merkityksiin, jotka ravistelivat erityisesti sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittynyttä normistoa. Miehiä alkoi vakavasti uhata naisten määrän lisääntyminen poptähdissä vasta 1990-luvulla, jonka yhtenä ilmentymänä brittiläisestä viiden nuoren naisen muodostamasta Spice Girlseistä tuli merkittävä aikansa tytöille suunnattu länsimaisen populaarimusiikin ja -kulttuurin ilmiö.

Tätä murrosta oli jo 1970-luvun lopulta ja 1980-luvulla alustanut populaarikulttuurin tähteyden muutos, jossa 1960-lukulaisesta tähden maskuliinisesta taiteilijuudesta siirryttiin koko ajan kohti fanikulttuureja ja vastaanottajan roolin korostumista, sekä kohti tähteyttä globaalina mediaviestinä Madonnan ja Michael Jacksonin tapaan.

Siksi Dylanien, Lennonien ja Bowieiden ympärille kiinnittynyt rock-journalistipuhe ei aina ollut mielissään uudentyyppisten tähtien saavuttamasta populaarimusiikin kentän ylivallasta. Tästä syystä Spice Girlsien saavuttaman suosion aallonharjan osuessa samaan ajankohtaan brittipopin renessanssin kanssa 1990-luvun puolessavälissä, oli edellisen kulttuurihistoriallisen merkityksen havaitseminen, jonka voi katsoa olleen samaa luokkaa Beatle-manian kanssa, happaman olankohauttelun luokkaa.

Varmaan osaltaan siitä syystä, että sen merkitys ei osunut palvottujen miespuolisten rock-ikonien jatkumoon. Marc Spitzin lähdettyä jälleen kerran kirjaamaan Lontoossa vuonna 1947 syntyneen David Bowien (oik. David Jones) elämää ja kameleonttimaista uraa, ei voi muuta kuin kysyä mitä hän on lisännyt sarjaan kelvollisia ja kelvottomia Bowie-elämäkertoja, joista merkittävin ilmestyi 1999 (David Buckley: Strange Fascination, suom. Hannu Tervaharju, 2002).

Spitz kertaa mallikelpoisesti Bowien uran keskittyen ehkä turhaakin sen alkupäähän, joka on tutuinta antia rock-kulttuurin harrastajille. Ensimmäiset levynsä 1960-luvun lopulla julkaissut, mutta läpimurtonsa vasta 1970-luvulla tehnyt, Bowie on eittämättä vallankumouksellinen artisti, jonka tyylin- ja muodonmuutokset eri aikakausina muokkasivat nykykäsityksemme pop-tähteyden mahdollisuuksista. Vaikka teos kertaa tutut tarinat Bowien yksityiselämään liittyvistä kohuista, oletetusta biseksuaalisuudesta ja huumeiden käytöstä, se onnistuu varsinkin alkupuolella kuvaamaan hyvin sitä yhteiskunnallista ilmapiiriä, jossa moderni popteollisuus syntyi.

Tämän teollisuuden eri ulottuvuuksia ovat niin Bowie, Beatles kuin myöhemmin Spice Girls. Spitzin teoksen julkaisun ymmärtääkin osaltaan tätä taustaa vasten. ”Rockin kultakauden” tähtiin liittyvät markkinat ovat edelleen valtavat: uskollisimmat fanit hankkivat kaiken Lennoniin tai Dylaniin liittyvän tavaran ja aikakausjulkaisujen, cd-boksien ja dokumenttien ympärillä pyörivä retrokulttuuri pitää yllä myyttiä ”kultaisesta ajasta”.

Kysymys siitä, miten Spice Girlsien fanittaminen eroaa vaikkapa Bowien fanittamisesta, saa vastauksia Helena Saarikosken etnografisesta tutkimuksesta Spice Girlseistä, joka paljastaa kuinka yhtyeen fanittaminen oli yhtä aikaa niin vaikutusvaltainen globaali mediailmiö kuin laajasti omaksuttu tyttökulttuurin muoto. Yhtye antoi yhden väylän lukuisille 1990-luvun lopun ja viime vuosikymmenen keskusteluille tyttöenergiasta, moraalisille paniikeille ala-asteikäisten paljastavasta vaatemuodista, tyttövoiman kietoutumisesta kuluttamiseen ja tyttöyden/naiseuden muuttuvista rooleista uudessa populaarikulttuuri-ilmastossa.

Saarikoski huomauttaa, että aiempi pop-tutkimus on paljolti keskittynyt yhtyeen tähtikuvan analyysiin ja sen erittelyyn, millaisia esikuvia spaissarit nuorille ihailijoilleen ovat/olivat. Tällöin tyttöjen oma kulttuuri ja käytännöt ovat jääneet väistämättä vähemmälle huomiolle. Siksi hän kysyykin kuinka suomalaiset Spice Girlsin fanit käyttivät globaalia mediaviestiä tyttövoimasta omassa arkipäivässään: musiikin kuuntelussa, kuvien ja muiden fanitavaroiden keräämisessä, leikeissä sekä tanssi- ja lauluesityksissä. Jos maskuliinisen rock-kulttuurin fanittaminen on perustunut perinteisesti keräilyyn ja rock-faktojen opetteluun vaikkapa tietokilpailuja varten (unohtamatta tietenkään bändien perustamista),  “fanitus” on nyt tyttöyden tekemistä, tyttöystekoja, jotka ovat ruumiillisia ja paikallisia ja yhtä aikaa siteeraavat globaaleja teemoja tyttöjen vallasta.

Saarikoski analysoi Leikkiperinne -aineiston kautta, millaisia idoleita suomalaislapsilla oli vuonna 1998 ja kuinka he määrittelivät idoleitaan ja erilaisia fanituksen muotoja. Tämän jälkeen tutustutaan Spice Girlsin fanien kokemuksiin ja käytänteisiin ja lopuksi pohditaan Spice Girlsin fanitusta osana  laajempia kehyksiä. Tutkimuksen havainnointiaineisto käsittää SKS:n laajoja materiaaleja haastatteluista videonauhoihin (leikit ja tanssit), fanitavaraan, idolikirjoituksiin sekä kulttuurilehdistössä vuosina 1997–1999 julkaistuihin keskusteluihin.

Vaikka teoksen etnografinen katse kiinnittyy vain ajoittain Spice Girlsien merkitykseen populaarimusiikin historiassa, sen faniuden käytäntöjä arvostava ote nostaa fanituksen “vakavan” rockdiggailun rinnalle uutta luovana ja itsessään arvokkaana kulttuurimuotona. Samalla se murskaa myyttejä tyttöjen fanittamisesta markkinavoimien ohjailemana aivottomana hysteriana, jonka oletetut passiiviset käytännöt toissijaistavat fanittamisen luovia ja uutta tyttökulttuuria tuottavia käytäntöjä sekä marginalisoivat osaa populaarimusiikin tyyleistä (esim. disko- ja tanssimusiikki). Tässä yhteydessä voikin kysyä, miten kaupallisuus ja kuluttaminen ovat läsnä pojille ja miehille tarjotussa rock-kulttuurin mahdollistamassa identiteetin rakentamisessa.

Tyttötutkimuksen keskeinen kysymys voimauttamisesta ja äänen antamisesta toistuu usein Saarikosken tutkimuksessa. Kirjoittaja sanoutuu irti arvoja ja malleja tarjoavasta voimauttamisesta, joka on leimannut erityisesti varhaisempaa tyttötutkimusta, jossa tyttöjä pyrittiin ”valtaistamaan” pois omien huoneiden kätköistä ja kohti julkisia poikakulttuureja. Vaikka Saarikosken tutkimuksen kantava näkökulma on fanityttöjen näkeminen oman kulttuurinsa tuottajina, teosta lukiessa vuoden 2010 näkökulmasta nousee väistämättä esiin kysymys voimauttamisen ja tyttövoiman suhteista viime vuosien pissis-kulttuuriin, Big Brother-ilmiöön, tyttökulttuurin “pornoistumiseen” ja näiden ruumiillisiin ulottuvuuksiin. Teos ei tietenkään pohdi tätä, koska sen alkuperäisaineisto sijoittuu 1990-luvun lopulle ja tapauskohtaisesti Suomeen, jossa kaikkein räikeimmät tyttövoiman muutokset makaaberiksi tosi-tv-viihteeksi Britannian tyyliin ei ole tapahtunut.

Myöskin yhtyeen globaali mediaviesti tyttövoimasta, jonka keksijänä yhtyeen keulakuva Gerri Halliwell piti 1998 Britannian 1980-luvun pääministeriä Margaret Thatcheriä (“Hän oli ensimmäinen Spice Girl, tyttövoiman keksijä”), on mielenkiintoinen sukupuolitutkimuksen ja kulttuurihistorian tutkimusaihe, joka kertoisi tarinan tämän “voiman” nivoutumisesta laajemmalti tyttöjen ja naisten asemassa tapahtuneisiin muutoksiin länsimaissa 1980-luvulta alkaen. Saarikosken siteeraamien tyttöjen määrittelemä tyttövoima on ”rohkeutta tehdä mitä tahansa”, ”hullua toimintaa”, ”tarmokkuutta”, ”voimaa selvitä ongelmista”, konserteissa hyppimistä ja kirkumista ja omien tanssiesitysten huolellista suunnittelua ja esittämistä.

Spitzin teoksessaan aika ajoin esiin tuoma Bowie-fanius vuosikymmenien varrelta on sen sijaan säyseän runollista tähän verrattuna: katkeransuloisia muistoja opiskeluajoilta ja tähtitaivaan tiirailua “Starmanin” soidessa taustalla. Bowien leikki sukupuoli- ja muilla rooleilla ja “oikean” rockin hylkääminen muovisoulin sijaan synnytti valtaisan määrän nuorisokulttuureja 1970- ja 1980-luvuilla, jotka “performoivat” Saarikosken teoksessaan esittämällä tavalla “tyttöyttä” ja miehenä olemista, välillä eksyen tämän planeetan ulkopuolellekin. Monessa mielessä Spice Girls-fanien ”rohkeat” tanssiliikkeet ja napapaidat ovat kuin uusi variaatio tästä teemasta – nyt vain pääosassa ovat poikien sijasta tytöt.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *