Opiskelin Turun yliopistossa niihin aikoihin, kun Otto Brusiin oli yleisen oikeusopin professorina (1961-1973). Itselläni yhteiskuntatieteiden opiskelijana oli oikeastaan vain yksi suora kosketus häneen, mutta sitäkin tärkeämpi. Pidin nimittäin ensimmäisen proseminaariesitelmäni syksyllä 1965 aiheesta Lain sosiologia, jonka seminaarin vetäjämme assistentti Erkki Asp oli puolestaan saanut Otto Brusiinilta.

Sosiologian seminaarikirjastossa eikä yliopiston pääkirjastossa ollut aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, joten menin professori Brusiinin vastaanotolle keskustelemaan aiheestani. Hän oli aivan tavattoman innokas ja antoi minulle paljon tutustumisvihjeitä. Pystyin seuraamaan hänen ohjeitaan vain osaksi, sillä kielitaitoni ei riittänyt hänen suosittelemansa kirjallisuuden syvällisempään perehtymiseen. Proseminaarin laajuus oli jotain aivan muuta kuin mihin koulussa olin aiemmin tottunut ja murehdin saanko esitelmän valmiiksi. Työ kuitenkin valmistui ja minun arvosanani oli proseminaarin osallistujista aivan parhaita.

Otto Brusiin oli huomattava intellektuelli ja oikeustieteilijä. Monet tosin tuntevat hänet ainoastaan niin kutsutun punaisen VALPO:n entisenä päällikkönä. Rinteen kirjassa ei kuitenkaan kovin paljon kuvailla Brusiinin aikaa VALPO:n päällikkönä siitä yksinkertaisesta syystä, että hän ei ehtinyt olla toimessaan kuin muutaman kuukauden vuosina 1945-1946. Brusiin rajoitti asekätkennästä epäiltyjen oikeuksia tavoilla, joista myöhemmin hänet tuomittiin maksamaan korvauksia. Kuitenkin nämä toimenpiteet olivat sangen tarpeellisia, koska asekätkijät yksissä tuumin punoivat kaikenlaisia strategioita peittääkseen jälkensä. Asekätkentä oli ja on vieläkin monien mielestä isänmaallinen teko. Harvoin näkee lainattavan Paasikiven aikalaismielipidettä (23.9.1946). Paasikivi kirjoitti päiväkirjaansa: ”Uskon kyllä, että upseerit ovat olleet hyvässä luulossa, mutta koko tämä asia on ollut maalle vahingoksi ja osoittaa suurta ammatillistakin ymmärtämättömyyttä, sillä upseerien olisi pitänyt ymmärtää, että ei tällaisilla aseilla ja järjestelyillä voida nykyaikana sodassa ja aseellisessa taistelussa mitään saavuttaa. Se on ollut lapsellisuutta ja ajattelemattomuutta”.

Huolimatta kirjan nimestä, Tohtori Brusiinin oikeusopillinen elämä, kyseessä ei ole mikään oppihistoriallisesti painottunut tutkimus, vaan esitys, jossa henkilöhistorialla on vähintään sama merkitys kuin oppihistorialla. Teoksessa ei esimerkiksi käydä läpi kovinkaan tarkasti Brusiinin teosten saamia kansainvälisiä arvioita. Oppihistoriallisen syventymisen puutetta todistaa myös se, että Rinne katsoo Brusiinin viimeisinä vuosinaan hylänneen kokonaan oikeusteoreettiset pohdiskelut ja kirjoittaneen vain oikeushistoriasta. Kuitenkin yhteiskuntatieteissä teorian ja historian harrastus käyvät käsi kädessä: on vaikea nimetä vahvaa teoreetikkoa, joka ei olisi kiinnostunut ja tietoinen myös tieteenalansa historiasta.

Teoksen kirjoittaja Matti Rinne ei ole juristi, mutta on perehtynyt Otto Brusiinin elämään aiemminkin kirjoittaessaan vasemmistolaisen kulttuurijörjestö Kiilan historiaa. Teoksessa on paljon asioita, joita en ole aiemmin Brusiinista kuullut tai lukenut. Yksi näistä on hänen tiivis äitisuhteensa, joka ilmeisesti oli kestävämpi kuin hänen muut naissuhteensa. Tästä tietysti olisi kirjoittaja voinut ryhtyä spekuloimaan freudilaisilla seksuaalivirityksillä, mutta jättää onneksi sen tekemättä. Harvemmin ne johtavat mihinkään. Otto Brusiin yritti toimia myös asianajajana, mutta siitä ei tullut mitään, koska kun tuomari harkitsee, onko tapahtunut kotirauhan rikkominen, niin Otto alkoi pohtia, miten kotirauha muodostuu, kuten Rinne nasevasti toteaa.

Kirjasta käy ilmi, että Otto Brusiin oli kiinnostunut monista asioista ja aatesuunnista. Yhtäältä Brusiin oli kiinnostunut loogisesta empirismistä, loogisesta positivismista tai analyyttisesta filosofiasta. Toisaalta häntä kiinnostivat myös marxismi ja Husserlin fenomenologia. Varsinkin viimeksi mainittu oli Turun yliopiston filosofian oppiaineessa 1960- ja 1970-luvuilla vallitseva suuntaus. Se näki loogisen empirismin itselleen jopa jyrkän vastakohtaisena suuntauksena. Itse en muista Brusiinin edustaneen oikein mitään kantaa näihin suuntauksiin. Päinvastoin hän halusi antaa itsestään loppuvuosinaan kuvan, minkä mukaan häntä eivät koulukuntariidat tai politiikka kiinnostaneet.

Silti pinnan alla, hänellä oli edelleen poliittisia intohimoja. Rinne nimittäin kertoo Brusiinin jopa repineen taistolaisten vaalimainoksia. Tuollainen oli professorin taholta erittäin harvinaista toimintaa tuohonkin aikaan. Kirjassa ei kerrota, että jo ennen varsinaista taistolaisuutta Otto Brusiin otti näkyvästi välimatkaa opiskelijoiden vasemmistolaisuuteen. Turun ylioppilaslehden viimeisessä numerossa vuonna 1968 (32/1968) oli lyhyt Brusiinin ilmoitus: ”En tule tilaamaan Turun ylioppilaslehteä vuodelle 1969 ja pyydän, ettei minua vaivata sen lähettämisellä. Kunnioittaen Otto Brusiin”. Mitään syytä ei siis ilmoiteta, mutta mitä ilmeisimmin kyseessä on Turun ylioppilaslehden lievästi radikalisoitunut sisältö.

Kansainvälinen yhteistyö oli tärkeää Otto Brusiinille. 1950-luvulta lähtien aina 1970-luvulle asti yksi pohjoismaisen yhteistyön lippulaivoja oli erityisesti humanistissa tieteissä ja yhteiskuntatieteissä Pohjoismainen kesäakatemia eli NSU (Nordisk Sommaruniversitet). Tässä Pohjoismaiden Neuvoston rahoittamassa instituutiossa oli ideana se, että eri Pohjoismaiden yliopistokaupunkeihin organisoitiin opintopiirejä, joissa käsiteltiin asioita, jotka eivät olleet vielä vakiinnuttaneet asemaansa akateemisessa maailmassa mutta joiden tärkeyden nähtiin olevan nousussa. Piirien toiminta huipentui kymmenpäiväiseen pohjoismaiseen kesäkokoukseen, joka järjestettiin sitten elokuun alussa pohjoismaisessa yliopistokaupungissa. Brusiin oli aikoinaan aktiivi NSU:ssa ja tähän organisaatioon kuten myös Rinteen kirjassakin kerrottuun irtiottoon radikalismista liittyy myös seuraava kasku, jonka olen kertonut Timo Soikkasen kirjaan Akateemine huumori Auran rannoil II (Aurora 2010): Kasku kuuluu näin:

Vuonna 1970 marxismi ja hegeliläisyys olivat filosofiassa nousussa, ja niinpä Turussakin oli opintopiiri nimeltään ”Dialektiikka”. Filosofian assistentti Matti Juntunen veti piiriä ja oli keksinyt, että alustajaksi kutsuttaisiin Tuure Lehén, joka oli ollut monessa mukana eli perustamassa Suomen Kommunistista Puoluetta, osallistunut Espanjan sisällissotaan, opettanut Lenin-opistossa vallankumoustaktiikkaa, ollut Terijoen hallituksen jäsen mutta myös Petroskoin yliopiston rehtori. Sotien jälkeen Suomeen palattuaan Lehén oli kirjoittanut mm. kirjan ”Työväenluokan maailmankatsomus”. Hän oli myös kommunistien omistaman kustannusyhtiö Kansankulttuurin toimitusjohtaja.

Hallintorakennuksen luentosali II oli äärimmäisen täynnä uteliasta väkeä. Lehén oli tippa silmässä ja kertoi, kuinka hienoa oli taas vuosikymmenten jälkeen saada puhua suomalaisessa yliopistossa. Edelleen liikuttuneena Lehén kertoi jo matkan Helsingistä Turkuun olleen elämys, koska matkalla hän tapasi ”vanhan ystävänsä” Otto Brusiinin. Brusiin oli yleisen oikeusteorian professori, joka oli toiminut ns. Punaisen Valpon päällikkönä 1940-luvulla. Brusiin ei ollut koskaan ollut kommunisti mutta oli ns. demokraatti, jonka suhde saksalaissuuntautuneeseen politiikkaan, oikeustieteeseen ja hallintokäytäntöihin oli jo 1930-luvulla ollut kriittinen.

Brusiin ei kuitenkaan erityisemmin pitänyt siitä, että hänet Punaisen Valpon päällikkönä muistettiin eikä myöskään siitä. että hänen tyttärensä olivat vasemmistososialidemokraattinen kansanedustaja Kaarina Suonio ja Miss Suomi Leena Brusiin. Brusiinkin oli saapunut kuuntelemaan Lehéniä mutta takariviin ja mahdollisimman huomaamattomasti. Lehén puheli ja mittaili silmillään yleisöä. Sitten Lehén havaitsi Brusiinin ja lausui ilahtuen: ”Mutta siellähän taas tuo Otto on. Tuo mies takarivissä, siis se, joka näköjään kätkeytyy Uuden Suomen taakse, ja lehtikin näyttää olevan vielä väärinpäin”.

Rinteen kirjasta käy myös ilmi, miksi Lehén kutsui Brusiinia ystäväkseen, eli mikä oli Lehénin ja Brusiinin yhteys. Se oli se, että Brusiin käänsi Lehénin toimeksiannosta Kansankulttuurille Louis Aragonin romaanin Les Beaux Quartiers.

Rinteen kirjassa on mielenkiintoisia mutta myös kyseenalaisia tulkintoja. Hän esimerkiksi kertoo, että Otto Brusiinin vastaväittäjä Elieser Kaila, valittiin vahingossa ministeriksi. Tarkoitus oli valita toinen Kaila, mutta puhelu menikin Elieserille (39). Yksi kirjan tärkeistä henkilöistä T. M. Kivimäki esitellään seuraavasti: ”Helsingin yliopiston siviilioikeuden professori, pääministeri 1930-luvulla, sodan aikana Berliinin lähettiläs, mistä hyvästä tuomittiin sotarikollisena” (255). Tähän täytyy ensinnäkin todeta, että Kivimäkeä ei tuomittu sotarikollisena vaan sotasyyllisenä. Toisaalta ei hän mikään passiivinen ajopuu ollut Suomen ja Saksan suhteiden tiivistyessä. Sinänsä sotasyyllisyysoikeudenkäynneistä voi olla sitäkin mieltä, että niitä ei olisi pitänyt käydä, vaan jättää teot historian tuomittaviksi kuten yleensä poliittiset valinnat.

Myös Olavi Paavolainen mainitaan teoksessa Oton ystävänä. Tätä ei kuitenkaan perustella mitenkään, vaan ainoastaan mainitaan Paavolaisen lähettäneen Brusiinille onnittelusähkeen tämän saatua nimityksen VALPO:n päälliköksi. Paavolaisen ja Brusiinin ”ystävyyteen” en ole törmännyt muissa lähteissä, joten Rinne lienee käyttänyt käsitettä ”ystävä” laajasti ymmärrettynä, vähän niin kuin ollaan ”kavereina” Facebookissa.

Kirjasta tulee hyvin esiin Otto Brusiinin ristiriitainen henkilökuva. Kaikkein suurinta inhoa Brusiinia kohtaan Rinne ei kuitenkaan tuo esiin. Olen kuullut, miten jotkut Brusiinin tunteneet ihmiset ovat kutsuneet häntä lieroksi tai nilviäiseksi – tosin eivät julkisesti.

Otto Brusiin oli epäilemättä Turun yliopiston tunnetuimpia professoreja. Vaikka teos ansaitseekin pientä kritiikkiä, niin kokonaisuutena ottaen Rinne on kaivanut esiin mielenkiintoisia asioita. Ennen kaikkea hän kirjoittaa sujuvasti ja jännittävästi.