Mikä on laulettu, kirjoitettu ja puhuttu, on toistettavissa toisin

"Performatiivia voisi luonnehtia lausumaksi, joka voi aina sairastua" tarttui lempilauseekseni Lea Laitisen ja Lea Rojolan toimittaman kielen performatiivisuutta pohtivan artikkelikokoelman johdannosta (s. 17). Sillä he luovat siltaa J.L.

Laitinen, Lea & Rojola, Lea (toim.): Sanan voima. Keskusteluja performatiivisuudesta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1998. 304 sivua. ISBN 951-746-061-9.

"Performatiivia voisi luonnehtia lausumaksi, joka voi aina sairastua" tarttui lempilauseekseni Lea Laitisen ja Lea Rojolan toimittaman kielen performatiivisuutta pohtivan artikkelikokoelman johdannosta (s. 17). Sillä he luovat siltaa J.L. Austinin puheaktien performatiivisuusteoriasta sen jälkistrukturalistisen kritiikkiin. Siinä missä Austin jakoi performatiivit onnistuneisiin ja epäonnistuneisiin, mm. Jacques Derrida tarkasteli asiaa toisesta suunnasta. Hänen mukaansa puheaktin toistamisen mahdollisuus on sen perusolemuksen kannalta paljon tärkeämpää kuin se, onko puhuja vakavissaan ja konteksti oikea. Ilman yleistä toistettavuutta, sitationaalisuutta, ei voisi olla olemassa "onnistunutta" performatiivia.

Derridalle asian kriittinen ydin on siinä, että kieleen kuuluu olennaisesti valmius tulla siirretyksi uusiin ja ennalta määräämättömiin konteksteihin. Merkityksiä eivät silloin rajaa esimerkiksi se mitä puhuja alunperin tarkoitti tai missä kontekstissa juttu "oikeasti" lausuttiin. Merkin toistaminen eli iterointi uudessa kontekstissa merkitsee aina merkitysten muutosta, vaikka vähäistäkin. Performatiivisuuden analyysillä tavoitellaan kielen ja diskurssien pohtimista "vallan verkostossa, jossa toistetaan ja jäljitellään vallan diskursiivisia eleitä" (s. 21.)

Toisin toistamisen ajatusta on viime vuosina kehitellyt suhteessa sukupuolen esittämiseen Judith Butler. Butlerille ei ole olemassa ensin "ihmistä" joka ottaa omakseen sukupuolinormin. Päinvastoin: sukupuolinormin siteeraus on välttämätöntä, jotta ylipäänsä olisi ihminen. Subjektin muotoutuminen on riippuvainen aiemmista sukupuolinormeja legitimoivista toiminnoista. Sukupuoli tuotetaan toistolla: toistamalla performatiivisesti sukupuolen eleitä – puheen lisäksi vaikkapa pukeutumista, tapaa liikkua ja olla paikallaan, katseita jne. – asioita joita olemme tottuneet ajattelemaan seurauksena sukupuolesta.

Muun muassa näitä pohtivat siis Leat Rojola ja Laitinen johdannossaan. Mutta entä itse artikkelit?

Marja Etelämäki tutkii keskustelunanalyyttisellä metodilla taideopiskelijoiden keskustelua valokuvauksen tunnilla, jossa tuotetaan yhteistä "puheenalaista". Puheenalaisen yhteinen tunnistaminen ja tulkintakehikon löytäminen on vuorovaikutuksellista toimintaa. Etelämäki kiinnittää huomiota erityisesti substantiivien ja demonstratiivipronominien käyttöön.

Lotte Tarkka puolestaan liittyy etnopoetiikan traditioon tutkiessaan vienankarjalaisen Petrin Karttusen mieronvirttä "Natalian naurua". Hän pohtii vahvasti seksuaalisen pilkkarunon sosiaalista ja intertekstuaalista kontekstia. Natalian nauru pilkkaa aviotonta äitiä ja tämän äpärää ja tekee tämän lainaamalla ja parodioimalla muita perinteenlajeja. Vienankarjalaisessa kulttuurissa sanominen oli voimakas toiseen ihmiseen kohdistuva ja tämän olemusta määrittelevä teko. Se on sitä meilläkin; ajatellaan vaikkapa tytön huoraksi nimittelyä nuorisokulttuurissa. Runo osoittaa sanan ja naurun voiman yhteyden. Nauru on monimielistä: se viittaa sekä vääränlaiseen seksuaalisuuteen että sosiaaliseen häpäisyyn; lisäksi se liittyy laulun esitystilanteeseen, jossa kuulijat saadaan nauramaan – siis yhtaikaa sekä viihtymään että häpäisemään naurun kohteena olevaa.

Miten kaunokirjallisuus pystyy luomaan illuusion puhutusta kielestä ja paikallisesta identiteetistä, miettii Jyrki Kalliokoski. Kalliokoski esittää, että kirjoitetun kielen voima käy yli puheen. Kalliokoski tutkii Hjalmar Nortamon murrekertomuksia. Nortamo ei pyrkinyt kirjoittamaan "autenttista" rauman murretta, mutta tavallaan hänestä tuli sen rakentaja. Hänen jälkeisensä murteen kirjoittajat, puhujat ja analysoijat ovat väistämättä ottaneet siihen kantaa.

Lea Laitinen hyödyntää etnolingvististä traditiota. Hän erittelee ns. dramaattisen (eli historiallisen) preesensin käyttöä suomen ja inarinsaamen kertomuksissa hyvin erilaisissa aineistoissa. Hän kysyy, mitä preesensillä tehdään narratiivisissa menneen ajan konteksteissa, imperfektin valta-alueella. Vastaus kuuluu: hyvin monenlaisia asioita. Kiinnostavimman puolen hän säästää artikkelinsa loppuun, jossa hän lukee inarinsaamelaisen kirjailijan Ilmari Mattuksen kertomusta koulun asuntolaan menosta. Mattuksen kirjassa on tarinasta kaksi versiota, toinen on kerrottu inarinsaameksi, toinen on kirjailijan oma suomenkielinen versio. Ensimmäisessä käytetään dramaattista preesensiä, toisessa selostetaan tapahtumien referentiaalinen kulku imperfektissä. Laitinen päättee, että draamaattinen preesens tekee lapsen kokemuksen läsnäolevaksi saamelaiselle lukijalle. "Se on poeettinen mutta myös etninen valinta, saamelaisen identiteetin performatiivi".

Mari Koli pohtii suomenruotsalaista identiteettiä, josta "neuvoteltiin" kiihkeästi suomenruotsalaisen kirjallisuuden sisällä viime vuosisadan lopulla. Kolin analysoima Oscar Behmin tuotanto pyrki erottautumaan paitsi suomenkielisestä kansanelämän kuvauksesta myös ylempien säätyjen kuvaamasta ruotsinkielisestä kirjallisuudesta. Koli pohtii laajasti etnisyyttä yleisesti ja suomenruotsalaisuutta erityisesti, mutta kytky kirjallisuuden teksteihin syntyy hitaasti.

Itselleni ei-kielitieteilijänä ja ei-kirjallisuudentutkijana Lea Rojolan juttu oli antoisin. Hän analysoi nykykirjallisuutta, Pirkko Saision nimimerkillä Eva Wein kirjoittamia teoksia juutalaisnaisen Eva Weinin elämästä. Rojola avaa herkullisesti kirjailijanimen performatiivisuutta. Kun Eva Wein – joka siis paljastui nimimerkiksi – kirjoitti omaelämäkertaa – joka siis paljastui fiktiiviseksi – yleisö ja erityisesti kriitikot tunsivat itsensä huijatuksi. Rojola analysoi, miten romaaneissa mahdollistuu uudenlaisen juutalaisuuden tuottaminen, juutalaisnaisen elämäntarina.

Teoksen lopuksi Auli Viikari tutkii lyriikkaa ja sitä, miten runo tempaa kuulijansa osalliseksi runon tapahtumaan, "kääntyy lukijaan päin". Sen mitä Viikari tekee, hän tekee ymmärtääkseni runousopille: julistaa, ettei runon "ääntä" (kielellistä ainesta) ja "merkitystä" voi tarkastella erikseen kuten runousopissa on ollut tapana tehdä.

Olen tässä esitellyt teoksen artikkeleja niin hyvin kuin taidan. Mutta tunnustan, että useiden juttujen kanssa jouduin – vain sosiologisuuttani? – nostamaan käteni enemmän tai vähemmän pystyyn: en jaksanut, ymmärtänyt enkä löytänyt yhteyksiä siihen, mikä performatiivisuusjutuissa on herättänyt muissa yhteyksissä mielenkiintoni.

Teos koostuu siis kielitieteilijöiden ja kirjallisuudentutkijoiden spesifeistä analyyseista. Vain Lea Laitisen ja Lea Rojolan johdantoartikkeli avaa yleisemmin performatiivisuuden käsitettä ja sen käyttöä. Lotte Tarkan jutun keskiössä on sukupuoli ja seksuaalisuus, ja niiden rakentamista pohtii myös Rojola. Laitisella, Rojolalla ja Kolilla keskeistä on etninen identiteetti, Kalliokoskellakin paikallinen kulttuurinen identiteetti. Näistä erojen tuottamisen teemoista löytyvät mahdolliset sillat "muu-tieteilijöille".

Jotenkin laimeiksi johtopäätökset vain tuntuvat jäävän ja aika kauaksi sellaisista totuttuja ajattelutapoja järisyttävistä ideoista kielen voimasta, joita johdantoluku esittelee. Performatiivina – ainakin siinä radikaalissa "derridalaisessa" tai "butlerilaisessa" mielessä kuin johdanto kuvaa – kirja ei oikein toimi. (Mistä minulle sellainen odotus? Mainoksistako ja takakannen tekstistä?) Sanan voiman lausumat eivät ole "sairastumisen" rajalla. Jutuissa ei kovin rohkeasti toisteta toisin, uusissa konteksteissa, totuttuja merkityksiä horjuttaen. Kirjoittajat ovat siis (austinilaisittain) ilmeisen vakavissaan ja konteksti oikea.

Minulle jutut jäivät enimmäkseen kielitieteen tai kirjallisuudentutkimuksen sisäisiksi – ne siis tuottavat enemmän kielitiedettä tai kirjallisuusanalyysiä kuin "muuttavat ja rakentavat" niiden ulkopuolistakin "maailmaa, kieltä ja itseämme". Vahinko. Sama olisi tietysti helppo sanoa useimmista yhteiskuntatieteellisesti orientoituneista kirjoista. Teoksen alaotsikko "Keskusteluja performatiivisuudesta" kuitenkin lupaa liikaa. Paremmin sisältöä vastaisi "Esimerkkejä performatiivisuudesta". Itse asiassa jäin pohtimaan, että suurin osa kirjan artikkeleista olisi voitu julkaista jonkun aivan muun otsikon alla.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *