Mikrohistoriaa jatkosodasta

Tutkimuksen ja muistelukirjallisuuden välimaastoon sijoittuva Erkki Rahkolan ja Carl-Fredrik Geustin teos Vaiettu Elisenvaaran pommitus kertoo jatkosodan historiaa mikrohistoriallisesta näkökulmasta.

Rahkola, Erkki; Geust, Carl-Fredrik: Vaiettu Elisenvaaran pommitus. Ajatus Kirjat, 2008. 288 sivua. ISBN 978-951-20-7637-6.

Oikeastaan näkökulmia on useampikin: teoksen lähteinä on käytetty sekä pommituksessa mukana olleiden tai muutoin tapahtumia läheltä seuranneiden suomalaisten haastatteluja että neuvostoliittolaisen lento-osaston sotapäiväkirjoja ja historiikkia. Kirjan alaotsikkona on Evakkohelvetti 20. kesäkuuta 1944. Se paljastaa osin, mistä on kysymys. Samana päivänä kun Viipuri siirtyi suomalaisilta neuvostojoukkojen haltuun, sai noin 150 ihmistä surmansa ilmapommituksessa – suurin osa heistä Karjalasta evakuoitavia naisia ja lapsia. Uhrilukua ei ole pystytty määrittämään sataprosenttisen luotettavasti. Ilmasuojeluviranomaiset päätyivät 111 kuolleeseen ja 185 haavoittuneeseen, sotilashallintopiiri sai kuolleiden luvuksi 134 ja haavoittuneiden 136. Rahkolan ja Geustin teoksessa on 152 uhrin nimet, mutta osa on haudattu tuntemattomina ja osan uskotaan kadonneen kokonaan. Kuolleita on siis todennäköisesti ollut yli 150 eivätkä kaikki haavoittuneet ole tulleet mukaan tilastoihin, koska osa lievemmin vammautuneista saattoi hoitaa vammansa itse.

Ensin tv-dokumentti, sitten kirja

Rahkola kävi anoppinsa kanssa Karjala-kierroksella kesällä 2004. Bussissa matkanjohtaja kertoi Suomen kaikkien aikojen tuhoisimmasta ilmapommituksesta. Jutussa oli sen verran oikaistavaa, että Rahkolan anoppi, joka oli nuorena lottana haavoittunut tuossa traagisessa tapahtumassa, alkoi vihdoin, yli 60 vaietun vuoden jälkeen, kertoa perheelleen muistojaan. Historiaa harrastava Rahkola, ammatiltaan toimittaja, ryhtyi suunnittelemaan aiheesta tv-ohjelmaa ja sai pienen etsiskelyn jälkeen työparikseen ilmailuhistorian asiantuntijan Carl-Fredrik Geustin. Aiheesta tehtiin ensin tv-dokumentti, joka lähetettiin vuonna 2006 ja on sen jälkeen nähty vielä uusintana kesällä 2008.

Samoista aineksista on syntynyt myös viime syksynä ilmestynyt kirja. Sitä kumpi tekijöistä on minkäkin tekstin kirjoittanut, ei kirjassa kerrota. Ilmeisesti työnjako on ollut se, että Geust on tehnyt arkistotyötä ja kirjoittaa varsinaisista sotatapahtumista ilmailuhistorioitsijan ominaisuudessa. Rahkola näyttää puhuttaneen silminnäkijöitä ja keräilleen tiedonsirpaleita pitäjälehdistä ja -kirjoista sekä muista vastaavista lähteistä. Tämä tekee kirjasta kahdessa tasossa etenevän: Geust kirjoittaa sotapäiväkirjoihin ja arkistoaineistoon nojaten, viileällä ja useimmiten hyvinkin pikkutarkalla historiantutkijan otteella. Rahkola taas panee pääpainon ihmisten kokemuksille ja kertomuksille, joissa ymmärrettävästi on ristiriitaa sekä keskenään että viralliseen arkistotietoon verraten. Koska aineiston hankinta on 60 vuoden jälkeen ollut hankalaa, on pienetkin kivet käännetty ja teokseen saatu mahtumaan jopa hiihtäjä Veikko Hakulisen ja oopperalaulaja Martti Talvelan talvisotamuistelmia. Molemmat elivät lapsuutensa Kurkijoella. Elisenvaara, tärkeä rautateiden risteysasema, oli sen toinen keskustaajama ja rautatien ansiosta varsinaista kirkonkylääkin vilkkaampi.

Kirja on jaettu neljään päälukuun. Ensin käydään läpi talvisodan tapahtumia Laatokan rantamia sivunneen Karjalan radan varrella, pääosin Elisenvaarassa, joka oli jo tuolloin yksi eniten pommitettuja kohteita. Aseman seutua pommitettiin talvisodassa kaikkiaan 22 päivänä. Sodan päättyessä se jäi Neuvostoliiton haltuun. Jatkosodan alettua suomalaiset joukot valtasivat Elisenvaaran elokuun 1941 alussa. Kirjassa käydään läpi jatkosodan tapahtumat seudulla aina kesäkuun 19. päivään saakka. Tuolloin pommitettiin Lappeenrannan eteläpuolella ollutta Simolan asemaa, ja tässäkin pommituksessa kuoli lähes sata ihmistä. Kolmannessa luvussa päästään pääasiaan: tapahtumiin Elisenvaaran asemalla 20.6.1944.

Karmaisevia silminnäkijäkertomuksia

Kun Neuvostoliiton suurhyökkäys Kannaksella alkoi, Elisenvaarassa kulki junia todella tiuhaan. Kesäkuussa 1944 aseman ohitti kolmessa viikossa 265 sotilas- ja evakkojunaa. Ne olivat pitkiä: keskimäärin Elisenvaaran ohitti noin 300 vaunua päivässä. Kohtalokkaana päivänä asemalla seisoi yksi itäänpäin menevä sotilasjuna sekä kaksi täpötäyttä länteen menevää evakkojunaa. Niiden matkustajina oli lähinnä naisia ja lapsia. Lisäksi asemalla oli muuta kuljetuskalustoa. Pommikoneet tulivat kolmena aaltona muutamien minuuttien välein, ja viimeisen aallon koneiden aseistukseen kuului myös konekiväärejä, joilla asemalta pakoon pyrkiviä ihmisiä ammuttiin. Verilöyly alkoi täysin yllättäen, usean sattuman summana. Uhrilukua nosti se, että toinen evakkojunista oli ajanut vahingossa lukittuun vaihteeseen ja suistunut kiskoilta. Toisaalta taas yksi Itä-Karjalasta lähteneitä täydennysjoukkoja tuonut sotilasjuna jäi muutaman kilometrin päähän ratapihasta. Siitä nähtiin ilmapommitus, mutta juna ja miehet säästyivät. Ensimmäisten pommikoneiden tullessa ei hälytystä ehditty antaa, läheisiltä ilmavalvonta-asemilta ei saatu yhteyttä Elisenvaaraan ja viholliskoneet lähestyivät yllättävästä suunnasta, jolloin niitä luultiin aluksi suomalaisiksi. Lähistöllä ollut suomalainen hävittäjälentolaivuekaan ei ehtinyt hätiin, eivätkä sotilasjunan ilmatorjunta-aseet ehtineet ampua, kun ne oli jo tuhottu. Ihmiset näkivät, kuinka pommit alkoivat pudota ja yrittivät suojautua kuka mihinkin: halkopinojen taakse, vaunujen alle, vettä täynnä oleviin ojiin.

Tapahtumien kuvailussa on käytetty kahta hyvin erilaista tyyliä. Kirjan kirjoittajista Geust tukeutuu sotapäiväkirjoihin ja muuhun arkistomateriaaliin ja kertoo viileään sotahistorioitsijan tapaan, mikä oli pommituslaivueen tehtävä, miten he sen suorittivat ja kuinka siitä jälkeenpäin raportoitiin. Rahkola antaa silminnäkijöiden puhua. Vuosikymmenten vaikeneminen ei ole hävittänyt karmeita muistoja ihmisten mielistä. Näistä kertomuksista muodostuu kuva, että kyseessä oli todellinen helvetti. Ihmisiä pirstoutui, lapset kuolivat äitiensä syliin ja äidit lastensa päälle yrittäessään suojella näitä sillä ainoalla mikä käytettävissä oli: omalla kehollaan.

Tällä kohtaa on syytä varoittaviin sanoihin: kirja ei ole herkkäunisen iltalukemistoa. Silminnäkijäkuvaukset ovat raakoja ja verisiä. Ne koskettavat tunteita ja kääntävät vatsan ylösalaisin. Suuri osa kirjan kertojista oli tapahtumahetkellä lapsia. Pommituksen jälkeiseen pelastus- ja raivaustyöhön osallistuneet pojat olivat hekin vasta teini-ikäisiä. Osa haastatelluista kuvailee omia kokemuksiaan, osa kertaa suvuissa kulkeneita muisteluksia. Monesta tarinasta käy kuitenkin ilmi, että kauhunhetket kokeneet ihmiset eivät heti tapahtuman jälkeen eivätkä myöhemminkään halunneet puhua tai eivät pystyneet puhumaan siitä yhtään mitään. Ehkä ääriesimerkkinä voisi pitää miestä, joka oli sattunut olemaan asemalla pommituksen aikaan ja vahingoittumattomana selvittyään työskennellyt pelastus- ja raivaustöissä koko päivän. Illalla, läheiseen kotikyläänsä palattuaan, hän ei sanallakaan maininnut, missä oli ollut tai mitä oli tapahtunut.

Paljon liitteitä, pari karttaa ja 24 sivua valokuvia

Karjalankannaksen kartta, joka on sijoitettu kirjan ensimmäiseksi liitteeksi, auttaa lukijaa sijoittamaan Elisenvaaran paikoilleen Laatokan luoteiskulmaan. Asemanseudusta on oma kartta. Se on lainattu Kurkijoen pitäjähistoriasta. Kartassa on kaikki radan varrella parin kilometrin säteellä sijainneet rakennukset merkitty numeroin, mikä ei ehkä ole paras mahdollinen ratkaisu. Numeroita on nimittäin pitkälti toistasataa, eikä niistä kovinkaan moni liity olennaisesti kesäkuisen päivän tapahtumiin. Kartta, johon olisi merkitty vain rata, asemarakennukset, metsikkö johon pommituksen kohteeksi joutuneet ihmiset pakenivat sekä haavoittuneiden evakuointipaikkana toiminut koulu ja muutama muu keskeinen rakennus, olisi ehkä helpottanut tapahtumien hahmottamista paremmin.

Sen sijaan kirjan 24-sivuinen kuvaliite on mielenkiintoinen. Siinä on kuvia aseman seudusta ajalta ennen talvisotaa ja talvisodan tuhojen jälkeen, kuvia punailmavoimien koneista ja lentäjistä sekä pommituksen uhrien perheistä. Viimeksi mainitut on koottu yksityisten ihmisten perhealbumeista, mutta muut kuvalähteet eivät käy kovin hyvin ilmi. Kuvien katselua tämä ei tietenkään haittaa, mutta pienenä kauneusvirheenä sitä voinee pitää. Mielenkiintoinen ratkaisu on se, että yhden sittemmin Kanadaan emigroituneen, Elisenvaaran kauhut pikkutyttönä kokeneen naisen kirje on liitteissä jätetty alkuperäiseen asuunsa eli englanninkieliseksi. Kirjan tekstiosassa sitä sen sijaan referoidaan suomeksi. Liitteitä teoksessa onkin runsaasti. Elisenvaaran talvisodan aikaiset pommitukset ja niiden tappiot on taulukoitu sekä suomalaisten että neuvostoliittolaisten lähteiden mukaan. Kuolleista on nimilista, ja myös pudotetuista viholliskoneista tehdään selkoa miehistön nimiä myöten. Kesäkuun 1944 ryhmitysmuutokset Suomen ilmavoimissa on listattu. Pisimmät luettelot sisältävät Elisenvaaran pommituksessa haavoittuneiden ja kuolleiden nimiä, luetteloita heidän omaisuudestaan ja kuvauksia vainajien yllä olleista vaatteista. Osa uhreista on merkitty tuntemattomiksi: heistä on uhriluettelossa tuntomerkit ja tieto siitä, mihin vainajat on haudattu.

Ehdottoman koskettava on liitteiden joukossa oleva koulutytön kirjoitus, jossa hän kertaa perheensä evakkotien lisäksi myös Elisenvaaran kauhuntäyteisen päivän tapahtumat. Kirjoituksella hän osallistui syksyllä 1944 lasten kirjoituskilpailuun ja voitti siirtolaislasten sarjan. Kirjassa on alun toistasataa viitettä. Osa niistä selventää ilmasotaa ja ilmatorjuntaa, osa ohjaa tutustumaan pitäjäkirjoihin, joiden anti kuitenkin itse pommituksen suhteen on melko niukka, ja muutamiin sota- ja evakkohistoriaa käsitteleviin teoksiin. Huomionarvoista on, että kehutussa ja Finlandia-palkitussa Jatkosodan pikkujättiläisessäkin Elisenvaaran katastrofi on sivuutettu pelkällä maininnalla.

Miksi Elisenvaarasta vaiettiin?

Kiinnostuin Elisenvaara-kirjasta siksi, että arvelin teoksen ottavan nimensä (ja osin kirjasta lukemani ennakkotietojenkin) perusteella kantaa myös sotasensuuriin. Kirjan neljännessä luvussa näin tehdäänkin. Kukaan tuskin odottaa tämäntyyppiseltä kirjalta laajaa katsausta sensuurin organisaatioon tai sensuurimääräyksiin. Näiltä osin on tukeuduttu Valtion Tiedotuslaitoksen johtotehtävissä toimineen Kustaa Vilkunan vuonna 1962 ilmestyneisiin muistelmiin. Ne mainitaan kirjallisuuslähteiden joukossa, mutta tekstissä ei juuri tällä kohtaa ole viitteitä. Sensuurikatsaus on myös ehkä hivenen hajanainen: suuret linjat ja pikku detaljit, kuten Ryhmyn ja Romppaisen kissan nimen muuttaminen sensuurin toimesta, käsitellään suunnilleen samalla painoarvolla. Elisenvaarasta, kuten muistakaan sodan ajan siviilituhoista, ei sensuurin takia kerrottu tuoreeltaan. Kyse ei kuitenkaan ollut siitä, että ”Elisenvaaran katastrofista [ei] ollut lainkaan soveliasta kirjoittaa” päivänä jolloin Neuvostoliitto valloitti Viipurin, kuten kirjan johtopäätös- ja selitysluvussa todetaan. Sodan aiheuttamat tuhot vain olivat sotaa käyvässä Suomessa kerta kaikkiaan kiellettyjä kirjoittamisaiheita – myös niinä päivinä, jolloin oma armeija saavutti voittoja. Kuten yleisesti tiedettäneen, niin panssarilaiva Ilmarisen miinaanajo, joka vaati 271 sotilaan hengen, jäi jatkosodan aikana uutisoimatta, samoin kaksikin talvisodan aikaista junaonnettomuutta. Sodan ajan sensuuri oli tiukimmillaan niin tiukkaa, että jopa kaunokirjallisuudessa jouduttiin tarinoita muuttamaan ja romaanihahmon kuolema vaihtui haavoittumiseksi. Toisaalta taas silloin, kun Valtion Tiedotuslaitos ja Päämajan propagandaosasto laskivat saavansa jostakin asiasta propagandahyötyä, ne tiedottivat siitä hyvinkin auliisti ja näkyvästi. Esimerkiksi Helsingin yliopiston ja ulkomaisten lähetystöjen pommitusvauriot uutisoitiin ulkomaille niin talvi- kuin jatkosodankin päivinä.

Kirjasta käy kyllä hyvin ilmi myös se, mihin uutispimennys johtaa: huhuihin, jotka saattavat kierrellä vuosikymmenten ajan kuten Elisenvaarankin tapauksessa on käynyt, mustata täysin syyttömien ihmisten mainetta sekä paisutella tapahtumia. Elisenvaaran katastrofissa paisuttelua on ollut lähinnä uhriluvuissa. Kirjoittajat esittävät, että sodan jälkeisinä vuosina Elisenvaara-kirjoittelua olisi estänyt ensin valvontakomission pelko, sittemmin journalistien itsesensuuri eli ns. rähmällään olo. Mielestäni jälkimmäisenkään piikkiin ei pidä pistää ihan kaikkea: journalistinen kirjoitteluhan keskittyy pitkälti ns. päiväntapahtumiin. Historialliset katastrofit harvemmin kiinnostavat sanomalehtiä, eikä toimittajilla ole aikaa eikä välttämättä koulutustakaan arkistojen käyttöön.

Hiukan onnahtavalta tuntuu myös nykyaikaisen kriisiuutisoinnin ja kriisihoidon rinnastaminen Elisenvaaran tapahtumiin. Esimerkkinä on kirjassa käytetty keväällä 2008 tapahtunutta Malagan bussionnettomuutta, jossa yhdeksän suomalaista turistia menetti henkensä. Onnettomuuden jälkeen hallitus piti heti hätäistuntoja ja tiedotustilaisuuksia, ja bussiturma oli etenkin iltapäivälehtien etusivujen ainoa aihe monta päivää. Turmasta selvinneitä jahdattiin ja vähäisiäkin tiedon ja muistikuvien sirpaleita leviteltiin lukijoiden eteen aukeamakaupalla. Nelikymmenluvulla ei yksinkertaisesti tunnettu kriisihoitoa. Niin Elisenvaaran orvot kuin lukemattomat muutkin sodasta kärsineet suomalaislapset (aikuisista puhumattakaan) ovat saaneet itkeä itkunsa yksin tai vaieta kohdalleen osuneista tapahtumista siksi, että kukaan ei ole kuullut niistä muualta eikä siis usko niitä todeksi. Toisaalta voisi hyvällä syyllä kysyä, olisiko heidän elämänsä muuttunut yhtään paremmaksi siitä, että he olisivat joutuneet heti onnettomuuden jälkeen samanlaisen uteliaisuuden kohteiksi kuin esimerkiksi kahdessa koulusurmassa mukana olleet nuoret.

Myös muutamassa kohtaa esiin pulpahtavan syyllisyyskysymyksen olisi ehkä voinut jättää pois. Tekijät nimittäin kysyvät, oliko ilmapuolustuksen johto syyllinen katastrofiin ja muistuttavat, että Viipurin puolustuksen johtajat tuomittiin heti sodan jälkeen ”virkavelvollisuuden rikkomisesta”. Erkki Rahkola ja Carl-Fredrik Geust toteavat kirjansa jälkisanoissa, että se on ”sotakirjojen pitkässä rivissä toisinajattelija” koska pääosassa ovat pommituksen siviiliuhrit. Näyttää kuitenkin siltä, että jatkossa toisinajattelu yleistyy: tekeillä on useita tutkimuksia, joissa uudentyyppisin keinoin ja painotuksin selvitellään sodan monitahoisia kasvoja. Tutkimuksen ja muistelukirjallisuuden välimaastoon onnistuneesti sijoittuva Elisenvaara-kirja puolustaa hyvin paikkaansa suomalaisen ”new military historyn” joukoissa.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *