Ei Suomea ilman ruotsinkielisiä

Aika ei ole suomenruotsalaisuudelle suotuisa. Koulujen pakkoruotsi on paljastunut suomenruotsalaiselle kulttuurille Pyrrhoksen voitoksi eivätkä vaaleissa erinomaisesti menestyneet Perussuomalaiset salaa kantaansa suhteessa ruotsin kieleen. On selvää, että kaikille pakollisesta ruotsin kielen opetuksesta tullaan jossain vaiheessa luopumaan muiden kielten hyväksi. Keskustelun alaisina ovat, ja tulevat olemaan, yhden ruotsinkielisen varuskunnan lisäksi, myös koko ruotsin kielen nykyinen asema Suomessa, ruotsinkielellä tarjottavat palvelut ja vaikkapa suomalaisilta virkamiehiltä edellytetty ruotsin virkamiestutkinto.

Tässä tilanteessa on kuitenkin enemmän kuin erikoista, jos myös ruotsinkielinen sivistyneistömme häivytetään maamme sivistyshistoriasta. Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan tämän vuoden pääsykoekirjan kirkkohistorian osuudessa näin on kuitenkin toimittu.

On yleisesti tunnettua mikä merkitys suomenruotsalaisella sivistyneistöllämme oli 1800-luvulla suomalaisen yhteiskunnan rakentajina sekä myös suomen kielen aseman edistäjinä. Tämän toteamiseksi ei tarvitse kuin vilkaista J. V. Snellmanin, J. L. Runebergin tai pastori Uno Cygnaeuksen elämäntyötä ja tuon työn vaikutushistoriaa. Ruotsinkielisen sivistyneistön merkitys suomalaisen kulttuurin kehittämisessä on aivan kiistaton. Teologian pääsykoekirjan mukaan, ja poikkeuksena muusta yliopistosta, ruotsinkielisellä sivistyneistöllä ei kuitenkaan ollut mitään merkitystä teologiassa ja kristinuskon historiallisessa tutkimuksessa.

1820-luvun lopulla Suomessa alkoi kehitys kohti tiedeyliopistoa. Tässä prosessissa, joka johti Suomessa uusien tieteenalojen syntyyn ja jo tunnettujen oppialojen tieteelliseen uudistumiseen, tuolloinen ruotsinkielinen sivistyneistömme suoritti merkittävän kulttuurityön. Suomalainen yliopistokoulutus ei täällä Venäjän imperiumin reunalla ghettoutunut eikä umpioitunut, vaan haki vaikutteensa Länsi- Euroopasta, ja piti täten yllä yhteyksiä kehittyvään länsimaiseen tieteeseen. Tieteellinen toiminta laitettiin myös palvelemaan kansansivistystä ja kansallisia tavoitteita.

Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa ruotsinkielisiä tieteellisiä uudistajia oli 1800-luvun alkuvuosikymmeninä kaksi: kirkkohistorian professori Bengt Olof Lille ja dogmatiikan professori Axel Adolf Laurell. Heidän oppialoillaan kristinuskon yliopistollinen tarkastelu muuttui uskonnon opettamisesta kristinuskon tieteelliseksi tarkasteluksi. Pääsykoekirjan kirkkohistoriallisessa esittelyssä Lilleä, joka toi koko kirkkohistorian oppitradition Suomeen, on kunnioitettu vain yhdellä maininnalla, viittaamalla hänen jo varhain unohtuneisiin tutkimuksiinsa.

Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan pääsykoekirjan mukaan 1800-luvun teologialla ei ollut mitään yhteyttä muuhun tuolloiseen yhteiskuntaan tai siihen mitä yliopistossa muutoin tapahtui. Tämä kuva ei pidä paikkaansa. Professorit Lille ja Laurell olivat Lauantaiseuran ydinpiirin jäseniä. Monien muiden lauantaiseuralaisten tavoin he olivat oman oppialansa tieteellisiä uudistajia ja tuon ajan kansalaisaktiiveja, jotka jo 1830-luvulla olivat perustamassa niin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa kuin uudenaikaista yksityiskouluakin, Helsingfors Lyceumia.

Ruotsalaisuuden torjunta kielitaistelun perua

Helsingin yliopiston teologinen tiedekunta on ollut vahva suomenkielisten linnoitus alkaen siitä kun alaluokkien suomenkieliset lapset 1800-luvun jälkipuolella lähtivät opiskelemaan teologiaa ja näin suomenkielistivät maamme luterilaisen papiston. Historiassa näyttää käyvän helposti kuitenkin niin, että vainotuista, tässä tapauksessa yhteiskunnan marginaalissa aikanaan olleen kielen puhujista, tulee vainoojia.

Teologian pääsykoekirjassa näkyvä ruotsinkielisten uudistajateologien vähättely ja sivuuttaminen on vanhaa perua. 1800- 1900 -lukujen vaihteessa suomalaisessa teologiassa syntyi traditio, joka unohti 1800-luvun alkupuolen ruotsinkieliset teologit tai heidät muistaessaan systemaattisesti vähätteli heidän merkitystään. Syyt tähän olivat epätieteelliset: kielitaistelu ja se, ettei näiden aiempien kulttuurikristittyjen katsottu olleen oikealla tavalla uskovaisia. Yli 170 vuoden kehitys on kuitenkin johtanut siihen, että Bengt Olog Lillen uskonnon tutkimukseen tuoma historiallinen – ja Laurellin edustama filosofinen – tutkimustapa on osoittautunut teologian alalla tieteellisesti hedelmälliseksi. Paradigmaattisen muutoksen suuruutta kuvaa, että ennen Lilleä ”kirkkohistoria” oli Uuden testamentin läpi käymistä jae jakeelta.

Pitääkö menneisyyden olla sellaista kuin haluaisimme sen olevan?

Ajan hengen mukaisestiko suomenruotsalaisten tiedemiesten uraauurtava merkitys suomalaisen teologian historiassa on sivuutettu? Ruotsinkielisen sivistyshistoriamme kieltäminen ei voi olla Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan virallinen linja – onhan sen historia alkaen vuodesta 1640 ollut suurimmalta osaltaan ruotsinkielistä. Tältä osin kyseessä täytyy olla valitettava väärinymmärrys tai historiankirjoituksen osuuden laatineen yleisen kirkkohistorian professorin Simo Heinisen virheellinen tulkinta Suomen 1800-luvun sivistyshistoriasta.

Professori Heinisen teologisen tiedekunnan pääsykoekirjassa räväkästi esittämät näkemykset ovat muutoinkin ristiriitaisia. Uskonnon historiallisen tarkastelun pitäisi toisaalta olla puolueetonta, mutta hänen mielestään on luonnollista, että uskontoa tutkiessaan kristitty ja ateisti päätyvät eri näkemyksiin. Tässä tapauksessa kyse ei olekaan huonosta tutkimuksesta, valitusta näkökulmasta tai siitä, että tutkija heijastaa omat uskomuksensa menneisyyteen. Kyse on aivan hyväksyttävästä relativismista, jossa tieteellisen tarkastelun tulokset määräytyvät tutkijan uskonnollisen 
vakaumuksen mukaan.

Nykymaailmassa mikään tieteenala ei ole yksinäinen saareke. Meillä on tosin ollut sellainenkin aika, jolloin yliopistoteologiaa on puolustettu sillä, ettei sitä voi järjellä ymmärtää. Tieteenkäsitysten muututtua on kuitenkin kysyttävä onko tällainen tutkimustulosten uskonnollisen määräytymisen hyväksyminen tieteellisesti perusteltavissa. Voitaisiinko tällaista esittää muiden tieteenalojen pääsykoevaatimusten yhteydessä: historiassa, lääketieteessä, matematiikassa tai maantiedossa? Onko teologia jälleen, kuin 1800-luvun lopulla, omalakinen alansa irrallaan muusta yhteiskunnasta vai osa nykyistä yleistä ja kriittistä 
tieteenharjoitusta?

Heinisen tulkinnoissa postmoderni relativismi näyttää tarjoavan jonkinlaisen legitimaation ”kristillisen” tieteen harjoittamiselle. Näin kirkkohistoriakin on ”kirkon muisti”. Niin ikään uskonnon ja kulloisenkin politiikan kytköksien tarkastelu – vaikkapa uskonnon ja kansallissosialismin suhde 1930-luvulla ja suomettuneisuuden aikana sotien jälkeen – on hänen mukaansa vain skandaalien kalastelua.

Heininen myös tuo esille aiempien auktoriteettien suulla kuinka hyödyllistä kristinuskon ymmärtämisen kannalta on, että sitä tutkiva henkilö on itse kristitty. Asiallahan on kuitenkin myös kääntöpuolensa; kristittynä oleminen ei ole kristinuskon tutkijalle vain etu. Tutkijan omat uskonnolliset tai muut vakaumukset voivat estää ja vahingoittaa tieteellistä tutkimusta, mistä valitettavasta asiantilasta menneisyys tarjoaa riittävästi esimerkkejä. Suomenkielisillä tulevilla teologian opiskelijoilla pitäisi olla oikeus tuntea oppialansa historia, myös sen ruotsinkielisten uudistajien osalta, sellaisena kuin se on ollut. On erikoista jos yliopistollisessa pääsykoekirjassa käydään poliittista tai uskonnollista kamppailua näin muokaten jo yliopistoon pyrkivien mielipiteitä.

Kyse ei ole vain pienen oppialan sisäisestä puuhastelusta tai yhden artikkelin osalta tapahtuneesta laadunvalvonnan pettämisestä. Teologia oppialana ei näytä olevan tieteellisen keskustelun tai mediaväittelyn ytimessä. Teologisesta tiedekunnasta kuitenkin valmistuu suuri joukko luterilaisen kirkon pappeja sekä opettajia ja muiden alojen toimijoita. Olisi mitä ilmeisimmin sekä oppialan, Helsingin yliopiston ja myös luterilaisen kirkon etu, että teologisen tiedekunnan opiskelijat tuntevat suomalaisen sivistyshistorian sellaisena kuin se on ollut eivätkä myöskään kaihda uskonnon ja politiikan keskinäisten kytköksien tarkastelua.

1800-luvun suomalaisen teologian yksi suuri kehityslinja oli, että 1800-luvun alkupuolen kulttuurimyönteinen ja edistyksellinen linja vaihtui vuosisadan loppupuolella konservatismiin ja fundamentalististyyppiseen uskontulkintaan. Tämän jälkimmäisen linjan vaikutus on ollut erittäin pitkäkestoinen, mutta tällä vuosituhannella siitä olisi aika ainakin uskonnontutkimuksen osalta 
hankkiutua eroon.