Miksi pyhimyksen sormet osoittavat eri suuntiin?

Länsimainen taide vilisee symboleja, mutta suomenkielistä kirjallisuutta niiden tulkintaan on ollut suhteellisen vähän. Liisa Väisäsen Mitä symbolit kertovat paikkaa tätä puutetta – ja tiiviisti paikkaakin.  

Väisänen, Liisa: Mitä symbolit kertovat. Taidetta pintaa syvemmältä. Kirjapaja, 2015. 271 sivua. ISBN 978-952-288-204-2.

Liisa Väisänen on Espanjassa asuva tietokirjailija ja symbolitutkija, joka on aikaisemminkin julkaissut teoksen maalaus- ja veistotaiteessa esiintyvistä symboleista. Kristilliset symbolit – ikkuna pyhään (Kirjapaja 2011) sisältää osin samoja asioita kuin tämän syksyn teos Mitä symbolit kertovat – Taidetta pintaa syvemmältä. Mutta vain osin – uutuuskirja on laajempi ja sisältää muutakin kuin kristillistä symboliikkaa. Se myös tuo symboliikan nykyarkeenkin selittämällä muun muassa sen, miksi varoitusvalot ovat punaisia ja mitä kaikkia kulttuurisia kerrostumia ja yhteyksiä muutamat nyky-yritysten logot kantavat mukanaan.

Kirja käsittelee Euroopan klassista taidetta, pääosin 1200- ja 1800-lukujen välillä syntynyttä. Modernia taidetta ei tarkastella, ja 1900-luvultakin Väisänen esittää vain muutaman esimerkin, joista puhuttelevin on Pablo Picasson Guernica. Sen avulla hän osoittaa, miten vuonna 1937 tapahtuneen baskikaupungin pommituksen muistoksi tehdyn taideteoksen voi tulkita niin, että sen koko sanoma paljastuu katsojalle.

image

Kuva: Pablo Picasson Guernica, teoksen kuvitusta.

Antiikin jumalista Applen omenaan

Sana symboli tulee kreikan- ja latinankielisistä symbolon ja symbolum-sanoista, jotka tarkoittavat yhteen liittämistä. Taidehistoriassa puhutaan usein myös attribuuteista silloin, kun kyse on merkistä, josta tietyn henkilön (usein pyhimyksen) tai personifioidun käsitteen (tyypillisesti hyveen tai paheen) voi tunnistaa. Suomessa tosin ei kuvataiteen kieltä ole viime vuosisatoina ymmärretty kovinkaan hyvin – reformaatio vei kirkkojen seiniltä kuvat ja toi tilalle saarnatuolissa seisovan papin ja penkeissä virsikirjaansa lehteilevän seurakunnan.

Tämä oli tietysti vahinko sekä meidän myöhempien taiteenystävien että taiteilijoiden itsensä kannalta. Kirkko oli vuosisatojen ajan melkoinen mesenaatti: taideteoksia tilattiin paitsi kirkkorakennuksiin, myös piispojen ja pappien asuntoihin. Yksityistenkin ihmisten, siis aatelisten ja vauraan porvariston, taidekokoelmissa oli runsaasti kristillisiä aiheita, olihan keskiajan maailma täysin kristillisyyden läpitunkema. Vasta renessanssi ja barokki toivat rinnalle muitakin aiheita: muotokuvia, asetelmia, maisemia.

Toki muotokuvistakin löytää samoja symboleita, joita aiemmin käytettiin pelkästään uskonnollisissa yhteyksissä, ja hedelmä- tai kukka-asetelmia pystyy katsomaan eri silmin, kun tietää mitä mikäkin yksityiskohta merkitsee. Mädäntymässä olevat hedelmät tai kuivahtaneet kukat eivät tarkoita sitä, ettei taiteilija olisi pystynyt hankkimaan tuoreita, vaan ne ovat ihmiselämän katoavaisuuden symboleja. Eikä asetelman ympärillä pörräävä kärpänen ole lennähtänyt siihen sattumalta, vaan se on paholaisen symboli. (Sielunvihollisen läsnäolon saattaa aavistaa myös esimerkiksi nobelisti William Goldingin romaanissa Kärpästen herra.)

image

Kuva: Willem Claesz Heda (1594–1680), Asetelma, Hallwylska museet, Stockholm.

Väisäsen kirjassa länsimaisessa taiteessa esiintyvät symbolit on jaettu kuuteen pääluokkaan: Vanhan Testamentin symbolit, Uuden Testamentin symbolit, yleiset kristilliset aiheet, antiikin Kreikan ja Rooman mytologiat, puhtaat symbolikuvat ja taiteen uudet aiheistot. Mitä erityisesti kristillisiin aiheisiin tulee, niin nekin rakentuivat osin antiikin pohjalle, jolloin ihmisten oli helpompi omaksua ne. Poikkeuksena oli Kristus, jonka kuvaamista Euroopan taiteessa välteltiin: antiikin maailman jumalat ja puolijumalathan selvisivät hengissä kaikesta, mutta ristillä riippuva Jeesus kuoli, aikalaiskäsityksen mukaan vieläpä häpeällisesti.

Ristiinnaulitseminen on toki myöhempinä vuosisatoina ollut eurooppalaisen kuvataiteen avainaiheita. Väisäsen valitsemissa taideteoksissa näkyy myös, miten Kristuksen kuva vuosisatojen myötä muuttuu: varhemmin hän on selvästi jumalallinen olento, sitten ihmiskunnan takia koettu kärsimys nousee ristinkuoleman kuvauksen keskiöön.

Viimeisessä luvussa, jossa tekijä toteaa symbolien kielen kehittyvän, käsitellään muutama nykyaikainen logo, joista Applen omena on monille tuttu. Väisäsen mukaan Steve Jobsin valinta yrityksensä tunnukseksi viittaa siihen, että tiedolla voidaan tehdä pahaa, mutta myös hyvää – alkuperäinen Eevan omenahan riippui paratiisin hyvän ja pahan tiedon puussa. Logo muistuttaa myös nykyaikaisen tietokonekielen luojasta Alan Turingista, joka joutui toisen maailmansodan aikana karmaisevalla tavalla pohtimaan suhdettaan tietoon – ja teki kymmenen vuotta myöhemmin itsemurhan haukkaamalla myrkytettyä omenaa.

Sivumennen sanottuna: vanhimmissa paratiisia kuvaavissa maalauksissa, erityisesti Etelä-Euroopassa tehdyissä, Eeva ojentaa Aatamille viikunaa. Omenaksi hedelmä muuttui osin käännösvirheen myötä, osin siksi että flaamilaiset taiteilijat eivät tunteneet viikunaa, koska se ei kasvanut Belgiassa eikä Hollannissa. Muutama muukin käännös- tai väärinymmärrysvirhe juurtui Euroopan taide-, uskonto- ja kulttuurihistoriaan. Teilipyörässä surmansa saaneen Aleksandrian Pyhän Katariinan pitelemä kidutusväline ymmärrettiin rukiksi, jolloin hänestä tuli käsityöläisten, erityisesti kehräävien naisten, suojelija. Marttyyripyhimysten kuvissahan on yleensä viittaus heidän kuolintapaansa. Ja kun Pyhän Cecilian legendan käsikirjoitusta jäljennettäessä valkeus (candidus) kirjoitettiin cantibus (laulaminen), tuli neidosta muusikkojen suojeluspyhimys vaikka hän ei eläessään kaiketi soittanut mitään instrumenttia.

image

Kuva: Lucus Cranach vanhempi, Aatami ja Eeva Adam (detalji), 1526, Courtauld Gallery.

Enemmän irti lomanähtävyyksistä

Kulttuuri- ja taidehistoriasta kiinnostuneelle lukijalle Väisäsen symbolikirja on varsinainen runsaudensarvi, jonka käyttökelpoisuutta lisää se, että kirjassa on monta hakemistoa. Itse symboleja voi hakea joko aakkosista tai alaryhmiin (aika, maailmankaikkeus, eläinkunta, värit, allegoriat jne.) jaoteltuina. Aihehakemistossa puolestaan on lueteltu kuhunkin lukuun kuuluvat symbolit.

Aina, kun tilaisuus tarjoutuu, siis kun tietty symboli on esillä, kirjailija kertoo myös muuta siihen liittyvää tietoa: esimerkiksi miten evankelistat saivat tunnuseläimensä (asia vaati useamman kirkolliskokouksen käsittelyn) tai miksi Sisilian ricotta-juustoleivonnainen on puolipallonmuotoinen ja siinä on kirsikka keskellä (leivos muistuttaa Pyhän Agathan rinnoista. Pyhimys kuoli kun ne leikattiin irti).

Itse asiassa teoksessa on niin paljon tietoa, että yhdellä lukemisella se ei tyhjene. Lähdeteokset ovat pääosin ranskan- ja italiankielisiä; ne luetellaan vain lopussa eli nootitusta ei ole. Kirja on siis tarkoitettu tavalliselle taiteen katselijalle.

Liisa Väisänen huomauttaa kuitenkin, että symbolien tunteminen ja niiden tunnistaminen taideteoksista ei ihmiselle ole ehdottoman välttämätöntä. Kaunis valo, upeat värit, taiteellinen kokonaiskuva voi luoda mieleenpainuvampia muistoja kuin tieto siitä, miksi tämä tai tuo yksityiskohta on ikuistettu nimenomaan tähän maalaukseen. Mutta hauska näitä on tietää, kiintoisaa niistä lukea, ja muistan miten riemuissani itse olin, kun firenzeläisessä kirkossa tunnistin freskon alaosassa vilistävät whippetit dominikaanimunkeiksi (Domini canes = Herran koirat) eikä suinkaan makupaloja kärkkyviksi kotieläimiksi. (Kyseinen fresko ei esiinny puheena olevassa kirjassa.)

Kirjan on kuvannut Marco Peretto, ja vaikka Väisänen esipuheessaan valittelee, että kuvauksia on jouduttu tekemään monesti melko mahdottomissa valaistusolosuhteissa, kynttelikköjen, lukutelineiden ja muun kirkkojen alttaritarpeiston seassa, kuvat ovat mielestäni hyviä. Kuvia on runsaasti, ja positiivista on sekin, että maalaukset, veistokset ja freskot eivät ole niitä kaikkein tutuimpia, matkaoppaisiin ja taidehistorioihin moneen kertaan painettuja, vaan samasta aiheesta on löydetty mielenkiintoinen tulkinta jostain Italian, Espanjan, Ranskan tai Keski-Euroopan kirkosta tai taidemuseosta. (Esimerkkinä vaikkapa Leonardo da Vincin Viimeinen ehtoollinen, joka on tässä kirjassa 1600-luvun kopiona Genovan tuomiokirkon hopeisessa reliikkiastiassa.)

image

Kuva: Teoksen kuvituksessa on käytetty nuolia ohjaamaan katsetta.

Kuvat vain saisivat olla suurempia – nyt mielenkiintoisia yksityiskohtia joutuu tiirailemaan milteipä suurennuslasin kanssa. Tilannetta tosin parantavat kuvateksteihin liitetyt silmälasisymbolit ja katsetta ohjaavat nuolet. Jäin myös ihmettelemään, miksi kuvatekstit ovat haaleita. Oranssinruskeina ne toki erottuvat varsinaisesta tekstistä värinsä takia, mutta heikossa valossa ovat vaikealukuisia. Etenkin, kun osa niistä on painettu versaalilla – ”tikkukirjain” hidastaa pidemmän tekstin lukemista. Haastetta riittää myös lukujen alkuaukeamissa – niiden pohjaväri on voimakas punainen, ruskea tai oranssi, ja teksti painettu negana eli vaaleana. Taiteellinen vaikutelma ei varmaankaan olisi kärsinyt, jos taitossa olisi kiinnitetty enemmän huomiota lukijaystävällisyyteen. Ja hiukan isompi sivukoko olisi ehkä sallinut kuvien suurentamisen?

Mutta kokonaisuutena kirja on kiehtova ja sisältää paljon tietoa mielenkiintoisessa muodossa. Taidemuseossa sitä tuskin tulee kantaneeksi mukanaan – eikä se varmaan ole tarkoituskaan – mutta iltalukemisena sitä voi selata sekä ennen museokäyntiä että sen jälkeen. Lomanähtävyyksistä – jotka esimerkiksi Välimeren maissa ovat usein taidemuseoita ja upeasti koristeltuja kirkkoja – saa tämän kirjan avulla enemmän irti.

Ai niin, ne otsikossa mainitut pyhimyksen sormet! Kolme niistä on pystyssä, jolloin ne muistuttavat Pyhästä Kolminaisuudesta. Kaksi on taitettuna alaspäin ja symboloi Kristuksen kahtalaista luonnetta: hän on sekä ihminen että jumala. (Tämä on tyypillisin sormien asento, muitakin mahdollisuuksia löytyy kyllä.)

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *