Daniel Jonah Goldhagen on vajaa nelikymppinen Harvardin yliopiston apulaisprofessori ja käsillä oleva teos on hänen väitöskirjansa, jonka American Political Science Association palkitsi vuoden 1994 parhaana valtiotieteiden alaan kuuluvana väitöskirjana. Kirja aiheutti ilmestyessään keväällä 1996 suurta kohua Saksassa, vaikka sitä ei vielä silloin ollut saatavilla saksaksi eikä sitä juuri kukaan ollut vielä englannin kielelläkään lukenut. Toisen käden tietojen perusteella monet vaikutusvaltaiset saksalaiset lehdet ja arvostelijat teilasivat teoksen, koska se heidän mielestään oli epäoikeudenmukainen saksalaisia kohtaan ja syyllisti heidät kollektiivisesti. Tämä kaikki kertoo siitä, että Goldhagen osui kirjallaan saksalaisia hyvin arkaan kohtaan: natsimenneisyyteen.

Sen jälkeen kun Goldhagenin kirja ilmestyi Saksassa syksyllä 1996, arvostelijoiden kauhistelevat purkaukset ovat vähentyneet ja kirja on saanut paljon kehujakin. Keskustelu ei suinkaan ole tyrehtynyt ja odotettavissa on varmasti lisää tutkimuksia ja keskustelupuheenvuoroja juutalaisten kansanmurhan eli holokaustin syistä.

Goldhagen lähtee siitä, että meidän on vaikea ymmärtää natsi-Saksaa yhteiskuntana, koska se erosi niin perusteellisesti ”normaalista” yhteiskunnasta. Helpot selitykset eivät kelpaa: natsi-Saksa ei ollut mikään normaali yhteiskunta, joka oli vain joutunut pahojen hallitsijoiden käsiin. Goldhagenin mukaan keskeinen älyllinen haaste natsi-Saksan ymmärtämisessä on holokaustin selittäminen. Modernin Euroopan historiassa ei Goldhagenin mielestä ole mitään vastaavaa ilmiötä; Saksassakin kaikkiin muihin 1800- ja 1900-luvun poikkeuksellisiin ilmiöihin on olemassa selvät ja ymmärrettävät syyt.

Goldhagen asettaa kirjansa tehtäväksi selittää, miten holokausti tapahtui ja kuinka se oli mahdollista. Sen vuoksi hän pitää välttämättömänä tarkistaa käsityksiä erityisesti kolmesta asiasta: holokaustin suorittajista, saksalaisesta antisemitismistä ja saksalaisen yhteiskunnan luonteesta natsiaikana. Etenkään ”suorittajia” ei ole aiemmin juurikaan tutkittu. Heitä on Goldhagenin mielestä loogisinta kutsua nimellä saksalaiset, ei natsit tai SS-miehet, koska suurin osa ei lukeutunut kumpaankaan erityisryhmään. Tavallisissa mielikuvissa taas juutalaisten murhaajina esiintyvät nimenomaan natsi-ideologian täysin omaksuneet koppalakkiset SS-miehet. Goldhagen kumoaa myös myytin, että juutalaiset olisi tapettu lähinnä kaasukammioissa, kun todellisuudessa suuri osa sai surmansa lähes kasvoista kasvoihin tapahtuneissa teloituksissa.

Goldhagenin mielestä holokaustin keskeisin selittävä syy on saksalaisten antisemitistiset uskomukset juutalaisista; nämä uskomukset saivat tuhannet saksalaiset vapaaehtoisesti teurastamaan juutalaisia. Tähänastisissa selityksissä, jotka ovat koskeneet suorittajien motiiveja, ei ole annettu arvoa heidän omalle arvostelukyvylleen, vaan heidän toimintaansa on pyritty selittämään esimerkiksi ulkoisella painostuksella, saksalaisella tottelevaisuudella ja byrokraattisella välinpitämättömyydellä. Goldhagenin mielestä taas tekijät toimivat nimenomaan omantuntonsa mukaan: he todella uskoivat, että juutalaisten kuului kuolla. He olivat vakuuttuneita siitä, että juutalaiset olivat kuolettava uhka saksalaisille ja Saksalle. Juutalaisissa oli jotakin demonista, joka ei hävinnyt edes kristinuskoon kääntymisen avulla.

Goldhagen ei pidä tarpeellisena vertailla saksalaista antisemitismiä muiden Euroopan maiden antisemitismiin. Hän toki myöntää, että antisemitismi oli voimakasta muuallakin; muuten saksalaiset eivät olisi niin helposti löytäneet miehittämissään maissa vapaaehtoisia osallistumaan juutalaisten tappamiseen.

Näin vahvat antisemitistiset uskomukset eivät synny hetkessä. Goldhagen jäljittää uskomusten syntyä aina kristinuskon alkuaikoihin, viittaa keskiajan juutalaisvainoihin ja Lutherin juutalaisvastaisiin lausumiin, mutta tämä kaikki on ennemminkin yleiseurooppalaista kuin puhtaasti saksalaista historiaa. Varsinainen saksalainen ”eliminoiva” antisemitismi alkoi Goldhagenin mukaan voimistua 1800-luvun alusta lähtien. Juutalaisista puhuttaessa saksalaiset puhuivat yleisesti ”juutalaisongelmasta” ja 1880-luvulta lähtien monet saksalaiset puolueet ilmoittivat avoimesti ohjelmissaan olevansa antisemitistisiä. Goldhagenin mukaan juutalaisten vahingollisuus oli monille saksalaisille suoranainen pakkomielle jo 1800-luvulla. Goldhagen pyrkii näin osoittamaan, että valtaosa 1900-luvun alkupuolella eläneistä saksalaisista piti antisemitismiä luonnollisena ja ympäristön hyväksymänä ajattelutapana.

Hitlerin päästessä 1930-luvulla valtaan täyttyi kaksi perusehtoa, jotka vaaditaan kansanmurhan toteutumiseksi: oli väestö, joka sieti, hyväksyi ja jopa osallistui juutalaisten murhaamiseen, ja hallitus, jonka tavoitteena oli juutalaisten hävittäminen. Holokaustia ei siis Goldhagenin mukaan olisi tapahtunut ilman natseja ja Hitleriä, ja näiden suunnitelmat juutalaisten hävittämisestä toteutuivat vain, koska he pääsivät valtaan maassa, joka suhtautui niin vihamielisesti juutalaisiin. Goldhagenin mukaan hyvä todiste Hitlerin edustaman antisemitismin yleisestä hyväksynnästä on se, että vaikka monet muut hallituksen toimet kohtasivat suurtakin arvostelua, juutalaisten kohtelusta ei 1930-luvun Saksassa syntynyt suuria erimielisyyksiä. Vielä 1930-luvulla Hitler ei tosin voinut toteuttaa kaikkia aikeitaan juutalaisten suhteen, koska Saksa oli vielä sotilaallisesti ja diplomaattisesti haavoittuva.

Varsinaista holokaustia ja sen suorittajia Goldhagen tarkastelee kolmen eri sodanaikaisen tappoinstituution näkökulmasta: poliisipataljoonien, työleirien ja kuolemanmarssien. Hänen päälähteenään on Länsi-Saksassa sodan jälkeen pidetyissä sotarikosoikeudenkäynneissä kertynyt asiakirja-aineisto. Hän toteaa, että juutalaisten hävittämiseen osallistui paljon enemmän saksalaisia kuin aiemmin on uskottu, vähintään 100 000 henkilöä. Monet näistä olivat joka suhteessa aivan tavallisia kansalaisia. Heitä tuli kaikista sosiaaliluokista, ammateista ja uskonnoista sekä kaikilta elämänaloilta ja koulutustasoilta. Monet heistä tiesivät, ettei heidän ollut pakko tappaa juutalaisia. Itse asiassa yhtään saksalaista ei tapettu, lähetetty keskitysleiriin tai rangaistu mitenkään sen vuoksi, että hän kieltäytyi tappamasta juutalaisia. Kieltäytyjiä ei säilyneiden tietojen perusteella ollut monta. Sen sijaan vapaaehtoisia tappajia oli aina tarjolla. Goldhagen kertoo eräästä Puolaan Berliinistä saapuneesta viihdytysseurueesta, joka halusi osallistua juutalaisten joukkoteloitukseen kuultuaan, että sellainen heidän vierailuaikanaan järjestettäisiin. Eikä kyse ollut vain katselusta vaan itse ampumiseen osallistumisesta. Viihdytysjoukotkin halusivat tehdä kaikkensa Saksan kansan hyväksi.

Poliisipataljoonat ovat Goldhagenin mukaan hyvä tutkimuskohde siksi, että ne koostuivat tavallisista saksalaisista miehistä. Pataljoonat toimivat yleensä rintaman takana järjestyksenpitotehtävissä. Niiden tehtäviin kuului mm. juutalaisten kokoonajo ja tuhoaminen. Goldhagen kertoo useita esimerkkejä siitä, kuinka juutalaisten etsintään osallistuneet miehet näkivät paljon ylimääräistä vaivaa kaivaakseen esiin kylän viimeisenkin juutalaisen piilostaan. Juutalaisten etsintä oli näille miehille mieluinen tehtävä.

Työleirien tutkiminen osoitti Goldhagenille, että niiden pääperiaatteena oli tehdä juutalaisten elämä jatkuvaksi kärsimykseksi; juutalaisten niillä tekemä ”työ” ei ollut millään tavalla tuottavaa, vaikka Saksan talous olisi kipeästi tarvinnut lisää työvoimaa. Leirijärjestelmä oli Goldhagenin mukaan mikrokosmos siitä maailmasta, joka natseilla oli tavoitteenaan. Se oli sosiaalinen ja moraalinen malli sodanjälkeiselle eurooppalaiselle yhteiskunnalle.

Kuolemanmarssit taas olivat sodan loppuviikkojen ilmiö: keskitysleirivankeja marssitettiin etenevän Puna-armeijan edellä päämäärättömästi, ainoana tarkoituksena tappaa rasituksen avulla niin monta juutalaista kuin mahdollista. Sisäistetystä antisemitismistä kertoo hyvin se, että monet marssien johtajat eivät halunneet lopettaa juutalaisten piinaamista silloinkaan, kun Himmler jo määräsi niin.

Goldhagenilla ei ole paljon hyvää sanottavaa saksalaisista kirkonmiehistäkään. Hän huomauttaa, että vaikka sekä protestanttiset että katoliset papit arvostelivat natseja monestakin asiasta, he hyväksyivät juutalaisten huonon kohtelun melko pitkälle. Antisemitistinen ajattelu oli verissä monella papillakin, Goldhagenin arvion mukaan 70-80 prosentilla protestanttisesta papistosta. Tekijän mukaan jo Weimarin tasavallan aikaan Saksan protestanttiset lehdet tiukkuivat antisemitismiä. Hän viittaa mm. piispa Otto Dibeliuksen, pastori Martin Niemöllerin sekä piispojen Theophil Wurmin ja August Marahrensin antisemitistisiin lausumiin. Jostakin syystä Goldhagenin analyysi kirkollisesta antisemitismistä ei täysin vakuuta vaan jää melko pintapuoliseksi. Syy on ehkä siinä, että hän on tässä joutunut turvautumaan lähinnä aiempiin tutkimuksiin. Goldhagen toteaakin, että kirkkojen piirissä esiintynyt antisemitismi vaatisi kokonaan oman tutkimuksensa. On vahinko, ettei Goldhagen osaa suomea, koska silloin hän olisi voinut löytää relevanttia tietoa professori Eino Murtorinteen teoksesta Risti hakaristin varjossa, joka ilmestyi 1972.

Goldhagenin tutkimus on haastavaa luettavaa. Se on väliin hyvinkin raskas ja vaikeaselkoinen teoreettisissa osissaan, mutta ennen kaikkea se on hyvin vakuuttava ja mielenkiintoinen, jos niin banaalia sanaa voi käyttää näin järkyttävästä aiheesta puhuttaessa. Missään vaiheessa teos ei ole tylsä, sillä Goldhagenilla on hyvin intensiivinen ja intohimoinen ote aiheeseensa. Tutkimus on tarkasti dokumentoitu: kirjan lopussa oleva noottiosa vie 123 sivua. Suomennosta ei tiettävästi ole vielä tulossa.

Mikko Ketola