Perinteinen sotahistoria on usein yksipuolista luettavaa, tapahtumahistoriaa pelkistetyimmillään: kenraaleiden sotaliikkeitä, koukkauksia sinne ja tänne, tuloksena voitto tai tappio riippuen kenen kannalta asiaa katsoo. Yhteydet aikakauden muuhun elämänmenoon jäävät usein olemattomiksi, korkeintaan viitataan valtiollisen historian ja diplomatian käänteisiin, jotka useimmiten nähdään konfliktien ensisijaisina ellei ainoina selittäjinä.

Antti Kujala on suurta pohjan sotaa käsittelevässä teoksessaan halunnut yhdistää rakenne- ja tapahtumahistorian. Aivan saumattomasti se ei ole käynyt, vaan kirja on jaettu kahteen osaan, jotka on otsikoitu "Yhteiskunta" ja "Sota". Jälkimmäinen käy läpi sotatapahtumat vuosilta 1700-1714, Narvan voitosta Napuen tappioon ja sitä seuranneeseen Suomen miehitykseen. Isona vihana tunnettu venäläinen miehityskausi 1714-1721 jää käsittelyn ulkopuolelle, joskin Kujala arvioi senkin historian pian kirjoitettavan.

Teoksen jälkimmäinen osa on siis perinteistä sotahistoriaa keskittyen paljolti kummankin osapuolen sodanjohdon tekemisiin ja tekemättä jättämisiin. Jälkimmäisiin varsinkin Ruotsin osalta, jonka sodanjohdon lamautti vuodesta 1709 lähtien itsevaltiaan kuninkaan maanpakolaisuus Turkissa. Sijaishallitsijana toiminut neuvosto ei Tukholmasta käsin voinut sotatoimia johtaa, eikä Suomen-joukkojen komentajaksi määrätty kenraali Lybecker ollut tehtäviensä tasalla. Miesylivoiman lisäksi venäläisillä oli siis etunaan vielä määrätietoinen ylijohto.

Armeijoiden kokoonpanoa ei kirjoittaja yksityiskohtaisesti tarkastele; samoin aseet, sotilaspuvut ja taktiikka jäävät käsittelemättä. Ruohonjuuritason kokemus tulee silti ilmi siviiliväestön kohtaloiden käsittelyssä. Kaiken kaikkiaan voi Kujalan esittämää näkemystä suuren pohjan sodan sotatapahtumista pitää hyvänä ja ajanmukaisena yleisesityksenä.

Teoksen suurin anti sisältyy kuitenkin sen ensimmäiseen puoliskoon, joka on yksityiskohtainen ja perusteellinen tutkimus suomalaisen yhteiskunnan tilasta ja kehityksestä sotavuosina. 1690-luvun kuolonvuodet olivat väestökatastrofi jonka vaikutukset tunnettiin vielä kun sota alkoi viedä miehiä yhä kiihtyvään tahtiin. 48500:sta sotaan viedystä miehestä selvisi hengissä 5500 – siis vain 11 %! Sotaan joutuminen oli liki kuolemantuomio joten ei ihme että epäonnekseen armeijaan joutuneita vietiin sinne kahleissa. Ennen 1900-lukua armeijat eivät kuitenkaan kuolleet taistelukentille vaan epähygieenisiin majoitustiloihinsa, koettiinhan sodan aikana mm. Suomen viimeinen ruttoepidemia. Hieman yli 400000 asukasmäärään suhteutettuna suuri pohjan oli jopa toista maailmansotaa tuhoisampi, silti se kalpenee suurten kuolonvuosien yli 100000 hengen menetykselle. Luonto saattoi edelleen olla vastustajista pahin.

Uhrauksista huolimatta vihollista ei voitu pysäyttää ja Venäjän armeija valloitti maan kahdessa osassa: Viipurin ja sen mukana itäisen Suomen 1710, ja läntisen Suomen 1713-14. Valtaus kävi Ruotsin pääarmeijan tuhouduttua jokseenkin helposti, mutta tehokkaampaan vastarintaan olisi kuitenkin ollut resursseja. Kujalan kirjan keskeinen kysymys on se miksei niitä hyödynnetty. Vastaus on että itsevaltiuden ajan "mahtivaltio" suinkaan ollut niin kaikkivoipa kuin päällepäin näytti. Säätyristiriidat ja virkakuntien kilpailu heikensivät sotilasjohdon mahdollisuuksia mobilisoida puolustusta, mm. maaherroille oli usein tärkeämpää oman läänin asukkaiden etu kuin kansalliset intressit.

Väestön enemmistön muodostavat talonpojat taas katsoivat, että osallistuttuaan ruotujakolaitoksen ylläpitoon he olivat jo tehneet osansa eräänlaisen omatulkintaisen yhteiskuntasopimuksen puitteissa. Lisärasituksiin reagoitiin karkaamisella, niskuroinnilla, jopa virkavallan avoimella vastustamisella. Ja kun kaikesta huolimatta kävi ilmi, ettei Ruotsin kruunu pystynyt puolustamaan maata, talonpojat yksinkertaisesti lakkasivat maksamasta verojaan sille. Valta oli menettänyt legitimiteettinsä. Ehkä on silti vähän kaukaa haettua verrata Kujalan tavoin tapahtumia Itä-Euroopan kommunistihallitusten luhistumisiin 1989. Noita hallituksia piti pystyssä ulkoisen miehityksen uhka ja ne kaatuivat tuon uhan poistuttua, kun taas 1700-luvun alun Suomea uhannut (ja toteutunut) miehitys sai ihmiset toimimaan selviytymisensä kannalta parhaaksi katsomallaan tavalla. Olemassa oleva hallintovalta ajautui tosin kummassakin tapauksessa kriisiin.

Kujala on, paljolti tuomiokirjalähteisiin perustuen, onnistunut luomaan monikudoksisen ja vakuuttavan kuvan 1700-luvun alun Suomesta. Lukuisat värikkäät aikalaisrepliikit tuovat elävyyttä ja joskus huumoriakin useimmiten varsin synkänpuoleisiin tapahtumiin. Esimerkiksi tuon ajan suomalaisesta herravihasta sopii vaikkapa erään Markus Tuomaanpojan repliikki: "Minä annan perkeleen pitää kuninkaan, niin paksu kuin hän on, ja myös ne, jotka tämän asian ovat ajatelleet, maaherran ja kenraalin." Majesteettirikossyytteeltä (ja sitä myötä kuolemantuomiolta) uhmaaja välttyi vain koska hänen myöhemmin todistettiin kironneen vain muun esivallan, ei kuninkaan korkeata persoonaa…

Teoksessa on mv-kuvitus. Erityistä kiitosta ansaitsevat monet selkeät kartat.