Minä, Salminen ja Siuntion somalit

Tiedostamaton tai havaitsematon syrjintä on olemassa vaikka syrjityt tai syrjijät pitäisivät asiaa luonnollisena. Antiikin yhteiskunnassa harva tohti kummeksua vallitsevaa käsitystä orjien esineellistymisestä puhuviksi työkaluiksi. Aikamme talousveturi, Amerikan Yhdysvallat, pyyhki päältään orjuuden tahran lopullisesti (?) vasta 1960-luvulla suodessaan mustille kansalaisoikeudet ja oikeuden äänestää.

Salminen, Arto: Turvapaikka. Otava, 1995. 155 sivua. ISBN 951-1-13992-4.

Tiedostamaton tai havaitsematon syrjintä on olemassa vaikka syrjityt tai syrjijät pitäisivät asiaa luonnollisena. Antiikin yhteiskunnassa harva tohti kummeksua vallitsevaa käsitystä orjien esineellistymisestä puhuviksi työkaluiksi. Aikamme talousveturi, Amerikan Yhdysvallat, pyyhki päältään orjuuden tahran lopullisesti (?) vasta 1960-luvulla suodessaan mustille kansalaisoikeudet ja oikeuden äänestää.

Syrjintään liittyy usein jokin sellainen ideologia, joka selittää syrjityn ryhmän ansaitsevan alentavaa kohtelua. Syrjijän päässä ideologia esiintyy ennakkoluuloina. Syrjintä on käytännön toimintaa, ennakkoluulot toimintaa tukevia asenteita. Usein oikeudeton epätasa-arvon ajatus eli diskriminaatio kohdistuu etnisen taustan tai rodun perusteella johonkin erilaiseen ryhmään. Puhutaan rasismista.

Arto Salmisen (1959-2005) kirjassa Turvapaikka rasismi on avointa, jopa niin avointa, että kirjaa voisi sanoa rasistiseksi. Vai voiko? Niin yksinkertainen ei kirja eikä sen kirjoittaja mielestäni ole. Salminen tuo suorasukaisella ja kaunistelemattomalla tavalla kirjan näkökulmahenkilö Sundqvistin kautta esille rasismiproblematiikan kompleksisuuden. Kirjailija vyöryttää lukijan maisteltavaksi erilaisia pikku episodeja pakolaiskeskuksen arjesta. Lukijalla on kaikki syy uskoa että Salminen tekee sen totuudenmukaisesti.

Salminen työskenteli 1990-luvun alussa Siuntion pakolaiskeskuksessa ja kirjan tapahtumat perustuvat ainakin osittain kirjailijan omiin kokemuksiin. Kirja on julkaistu vuonna 1995. Suomen Punaisella Ristillä oli 1990-luvulla useita pakolaiskeskuksia kunnes ne kunnallistettiin. Keskuksien työtä ohjaa nykyisellään työministeriö alueen työvoima- ja elinkeinokeskuksen kautta.

Arto Salmisen esikoisromaanin kuvitteellinen pakolaiskeskus on lakkautusuhan alla ja tunnelmat ovat sen mukaiset. Sundqvist yhdessä työparinsa Hynysen kanssa ihmettelee värikkäässä dialogissa maailman menoa ja maailman ihmisten elämää suomalaisella maaseudulla. Pakolaisia ei mitenkään idealisoida.
[Lainaus alkaa.]
– Kukaan ei tunnut tajuavan sitä, että pakolaiset eivät ole piruja eikä enkeleitä. Ne on ihmisiä, sanoi Hynynen.
– Ei ne ole ihmisiä. Ne oli ihmisiä. Nyt ne on pakolaisia.
– Ehkä.
– Ajattele jos nuo baaritiskin ukot tietäisivät kaiken mitä me tiedetään. Siinä olisi henki höllässä neekereillä, sanoi Sundqvist.
– Tai sitten ei. Ehkä me salataan turhaan asukkaiden hölmöilyjä. Mä en usko että Suomessa on todellista rasismia… sellaista vaarallista. Mä olin aluksi huolissani kun mä huomasin itsessäni rasistisia piirteitä. Mutta sitten mä tajusin sen vain normaaliksi epäluuloksi. Se on tervettä… sellaista muukalaispelkoa. Se on varmaan jokin vietti tai vaisto… niin kuin terrieri rähisee vastaantulevalle koiralle.
[Lainaus päättyy, s. 101.]
Salminen on myöhemmin analysoinut tuota asennetta antamassaan haastattelussa ja pitänyt sitä idealismin ja rasismin sekoituksena. Hän kertoi kuinka moni tuli töihin idealistisista syistä, mutta kuinka käytäntö ja työn kovuus pian murensivat idealismia. Salminen vieroksui sanaa rasismi. Hän nimitti asennetta outouden ja vieraiden tapojen kammoksumiseksi.

Kirja on ponteva yritys pureutua 1990-luvulla kasvaneiden maahanmuuttovirtojen ajankohtaiseksi tekemiin aiheisiin. Kirjassa on tuoreutta ja raikkautta ja mustaa kaiken sovittavaa huumoria. Salmisen lause on niukka mutta paljon puhuva. Salminen on itse sanonut taidetta teennäiseksi keskiluokan puuhasteluksi. Salmisen mukaan Suomi horjahtelee suuressa murroksessa jossa A-luokka on jakanut kansan useisiin alaluokkiin. Mutta taide ja kirjallisuus eivät siitä kerro. Ongelmiksi valitaan keskiluokan ongelmat ja niistäkin pienimmät. Taide esiintyy pyhämekko päällä vaikka maailma paskantaa tuulipukuunsa. Salmisen mukaan kirjallisuudesta on nykyään turha etsiä vimmaa ja kiihkoa.

Salmisen kirjojen sivuilta vimmaa löytyy. Salmisen tuotannon aiheita ja teemoja ovat esimerkiksi viihdeteollisuus, tosi-TV, pätkätyö, köyhät… Kustannustoimittaja Harri Haanpää WSOY:ltä on luonnehtinut Salmisen töitä kirjallisuudeksi, jolla ei pääse Inhimilliseen tekijään. ”Sinne pääsee, kun antaa kasvot mille tahansa mikä tautiluokitusluettelossa mainitaan. Arto Salminen antoi kasvot niille, jotka uivat todella tummissa vesissä, hapettomissa syvänteissä. Hänen kirjojensa kipupisteet eivät olleet tuuliajolla olevan yksilön vaan yhteiskunnan kollektiivisessa sairaudessa.” (WSOY. Uutiset. 8.12.2005.)

Salmisen kuuden romaanin tuotanto, sen 1033 sivua, rinnastuu Haanpään mukaan Pentti Haanpäähän. Molemmat kirjoittivat moraliteetteja omasta ajastaan. Salminen näyttää, miten maa makaa ja miten maassa makaava vielä polkee kaltaistaan ja potkii heikompaansa.

Salmisen Turvapaikka-kirjan heitot ovat koreilemattomia, joita ei hienohipiäinen lue korvat kalpeina. Kirjan alussa henkilökunta saa kuulla SPR:n suunnitelmista sulkea keskus. Hynynen kysyy esimieheltä, milloin ”me hankkiudutaan näistä mulkuista eroon.” Esimies sanoo seuraavana päivänä saatavan Helsingistä lisää pakolaisia. ”Heillä on siellä hyllyt täynnä.” Henkilökunta ”riemastuu” saadessaan kuulla, että tulijat ovat somaleja. Joku henkilökunnasta tietää kertoa, että talon somalit ovat olleet järvellä kalastamassa lentopalloverkolla. Samaan syssyyn tulee ”albaaneja ulos lapsiaan tuulettamaan.”
[Lainaus alkaa.]
Sunqvist antoi niille krokettivehkeet.
– Huva, ne sanoivat.
Hampaat risat ja mädät oli jokaisella.
– Oletteko te ottaneet aurinkoa hampaille kun ne on niin ruskeat? kysyi Sunqvist.
– Huva houmenta, ne vastasivat mitään ymmärtämättä. Hiki haisi kymmenen metrin päähän.
– Huva huva, vastasi Sundqvist.
[Lainaus päättyy. s.12.]
Somalit saapuvat sovitusti. Neljäkymmentä poikamiestä. Kaikki panivat tupakaksi.
[Lainaus alkaa.]
Ympärilleen ne eivät katselleet. Ei niitä kiinnostanut ympäristö, ei koskaan…
– Onneksi ne ei dokaa, sanoi Sundqvist. Ajattele jos suomalaiset poikamiehet olisivat pakolaisina tällaisissa oloissa. Se olisi mieletöntä. Ensimmäisellä viikolla joku älypää saisi pikakiljun valmiiksi. ja seuraavalla viikolla ahkerin kemisti jo tislaisi.
– Rahanjakopäivänä lähikauppa tyhjenisi kaljasta ja illalla joku saisi puukon kylkeen.
[Lainaus päättyy. s. 15.]
Sundqvist muisteli työhakemuksensa sisältöä. Lehti-ilmoituksessa oli kaivattu ihmisiä, jotka tuntisivat vieraita kulttuureja. Sundqvist oli laittanut hakemukseensa lauseen: ”Kokemukseni ovat osoittaneet, että neekeritkin voivat olla tyhmiä.” Sundqvist oli valittu ensimmäisenä. Myöhemmin esimies oli näyttänyt paksua hylättyjen hakemuspinkkaa jota Sundqvist oli nauraen käynyt läpi. Kaikissa oli korostettu huolenpitoa ja oikeudenmukaisuutta ihmisten kesken kaikkien rotujen ja kansojen välillä.

Keskuksen henkilökunta seuraa mielenkiinnolla lehtien yleisönosastokirjoittelua. Kansa kontrolloi ja kommentoi pakolaiskeskuksen edesottamuksia. Kirjoittajien mielestä pakolaiset käyvät päivä päivältä röyhkeämmiksi ja hyväntahtoiset suomalaiset maksavat lystin. Mutta henkilökunta on pakolaisten puolella. Sundqvistin sanoin: ”Kun mä katson meidän asukkaita niin musta tuntuu, että mä halveksun niitä. Mutta sitten kun mä kuulen noiden Valtosten juttuja niin mä olenkin eri mieltä. Mä haluan suojella asukkaita tuollaisilta asenteilta, vaikka mä olen itse samanlainen.”

Sundqvistin ja kumppaneiden mahdollisuudet luoda turvapaikka heidän suojiinsa suoduille vieraille ihmisille on täynnä arkipäivän pientä ja suurta problematiikkaa. Jos turvapaikan antaminen tarkoittaa sitä, että kotimaastaan paenneen annetaan saapua toiseen maahan ja aloittaa siellä uusi turvallinen elämä ilman pakenemisen aiheuttanutta vainoa, suvaitsemattomuutta ja ongelmia, tämä Salmisen kirjassa huonosti toteutuu. Yhteiskunta on kylmä ja kova, kansalaiset happamia ja kateellisia pakolaisille, pakolaiset ja heidän elämäntilanteensa parhaiten tunteva ja heitä lähellä oleva pakolaiskeskuksen henkilökunta riitelee asenteidensa ja ennakkoluulojensa ja viime kädessä omantuntonsa kanssa.

Kummallisinta väkeä Salmisen kirjassa liikkuu aivan keskuksen äärellä. ”Pakolaisystävien kokoukset olivat Sundqvistin pysyvä riesa. Kerran kuukaudessa nämä kylän kummitädit kerääntyivät toimistoon valittamaan, kyttäämään ja juoruamaan…” Pakolaisystävien edusnainen valitti kuinka keskuksessa ei ollut saatu mitään aikaiseksi. Useat asukkaat olivat olleet keskuksessa kaksikin vuotta eivätkä he vieläkään osanneet siivota keittiötä ja tehdä tarpeitaan pyttyyn.
[Lainaus alkaa.]
– Oletteko te sanoneet niille, kovisteli ystävien edusnainen Sundqvistia. Miksi te ette voi laittaa keittiön seinälle lappua, jossa olisi siivousvuorot?
– Kuulkaahan nyt rouva! Luuletteko te ettei me sitä ensimmäiseksi yritetty. Jos kaikki asiat järjestäytyisivät sanomalla ja lappuja kirjoittamalla, niin mä menisin jo huomenna Somaliaan ja sanoisin niille, että lopettakaa sotiminen… Mä olen huomannut, että sellaiset kansat joilla ei ole kirjoitettua kieltä, tai joilla se on hyvin nuori, eivät pidä paskankaan arvoisena yhtäkään kirjoitettua viestiä. Somalian kieltä kirjoitettiin ensimmäisen kerran parikymmentä vuotta sitten. Vaikka niille löisi minkälaisen sopimuksen käteen, niin se on niille vain palanen paperia jossa on mustia prikkuja.
[Lainaus päättyy. s. 134]
Euroopan unionin 15 maan johtajat päättivät muutama vuosi Salmisen esikoisteoksen jälkeen Tampereella lokakuussa 1999 järjestetyssä Eurooppa-neuvoston kokouksessa, että Euroopan unionilla tulisi olla yhteinen turvapaikkapolitiikka ja yhteinen eurooppalainen turvapaikkajärjestelmä. He vahvistivat, että vapaus asua, liikkua jne. tulisi antaa EU:n alueelle oikeutetusti pyrkiville ihmisille, etenkin jos heitä vainotaan kotimaassa. (http://www.consilium.europa.eu/ueDocs/cms_Data/docs/pressData/en/ec/00200-r1.en9.htm)

Euroopan unioni on nähnyt valtavasti vaivaa kehittäessään pakolaispolitiikkaansa viimeisen kymmenen vuoden aikana teknisesti pakolaisen tarpeita paremmin palvelevaksi mutta samalla helpottaakseen sitä suunnatonta byrokratiaa, joka Euroopan unionin kokoisen toimijan pakolaispolitiikkaan sisältyy. Jäsenvaltion vastaanottokeskuksessa on kuitenkin aina viime kädessä vastakkain ”somali ja Sundqvist”, kaksi ihmistä jotka lähtökohtaisesti ymmärtävät toisiaan kaikin puolin heikosti.

Sundqvist saa ennen aikaisesti potkut. Keskus lopetetaan parin kuukauden kuluttua mutta Sundqvist joutuu lähtemään parin muun työntekijän kanssa ennen sitä. Hän vastaa kollegan osaaottaviin sanoihin: ”Kaikki asukkaat tulevat tänne huojentuneina ja onnellisina kun ovat päässeet turvaan länsimaiseen sivistysvaltioon. Niillä on suuret odotukset tulevaisuudesta. Mutta kun ne pääsee täältä pois ne on kuin Raaseporin rauniot. Jotkut tulee hulluiksi, jotkut laitostuu, jotkut hakkaa lapsiaan, jotkut syö rauhoittavia, jotkut piristäviä… ollaanko me saatu ketään sopeutumaan.” (s. 148)

Tuon kysymyksen voi esittää muutkin kuin pakolaisten kanssa työkseen toimijat. Onko meille edes olemassa pakolaisia/maahanmuuttajia niin kauan kuin emme ole heidän kanssaan missään tekemisissä? Onko kielellisistä ja kulttuurillisista eroista johtuen ihmisellä edellytyksiä ylipäätänsä tulla toimeen tuntemattoman ja vieraan kanssa? Kuinka hyvin siedämme vierauden tunnetta? Kuinka helposti annamme anteeksi, unohdamme ja hyväksymme?

Arto Salmisen kirja ottaa moraalisesti vahvan kannan ja sellaisena se on lahjomaton. Salminen vaikuttaisi olevan pessimisti. Näkeekö hän ihmisen sisälle liian tarkasti? Onko ihminen liian omanvoitonpyyteinen jakaakseen omastaan ja liian mukavuudenhaluinen sietääkseen erilaisuutta?

Pakolaiskysymys on moraalidilemma. Korkein taso moraaliajattelussa on systeemin taso, jossa oivallamme olevamme riippuvaisia toinen toisistamme. Mekin, suomalaiset – pakolaisista. Ymmärrän tuo riippuvuuden laajemmin kuin työllisyystarpeena suurten ikäluokkien siirtyessä eläkkeelle. Se on mahdollisuuden tarjoamista ja omastaan jakamista, ihmisenä kasvamista. Sukua joululahjan antamiselle, ei saamiselle. Kuinka moni ajattelee (nykyään) näin kauniisti, joulupukin lisäksi.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *