’Minän’ nousua ja yhteisöllisyyden murenemista yhteisen hyvän varjossa

Jouko Nurmiainen käsittelee väitöskirjassaan yleisen ja yhteisen hyvän, hyödyn ja edistyksen sanastoa vapaudenajan (1719-1772) teksteissä ja puheissa. Nurmiaisen teos tarjoaa historiallisesti ja aatehistoriallisesti mielenkiintoisen sekä perustellun analyysin vapaudenajan poliittisesta kielestä ja keskeisistä käsitteistä: yhteisestä hyvästä, edistyksestä ja hyödystä.  

Nurmiainen, Jouko: Edistys ja yhteinen hyvä vapaudenajan ruotsalaisessa poliittisessa kielessä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS), 2009. 236 sivua. ISBN 978-952-222-078-3.

Käsitteet poliittisen kielen avaimina

Jouko Nurmiainen tutkii väitöskirjassaan yhteisen hyvän, hyödyn ja edistyksen sanastoa vapaudenajan (1719–1772) ruotsalaisessa poliittisessa kielessä. Hän on valinnut tutkimusaineistoikseen perustuslakien luonteiset lait, kuten hallitusmuodot, valtiolliset juhlapuheet, historiankirjoituksen, taloudellisen ajattelun sekä valtiopäiväkeskustelut. Tutkimuksen tehtäväksi on asetettu tarkastella poliittisen kielen kautta aikakauden omia käsityksiä siitä, miksi valtakunta ja sen hallinto olivat olemassa, keiden etuja ne ajoivat ja keiden edistykseen tähtäsivät. Tutkimuksen keskeisiä kysymyksiä ovat: kenen hyvää runsaasti puheessa ja kirjoituksissa viljelty yhteinen hyvä oli, miten yksityisen ja yleisen edun suhde muuttui ajanjaksolla, ja näkivätkö aikalaiset yhteiskunnan olevan edistymässä kohti parempaa? Keskustelut, joita väitöskirjassa analysoidaan, käsittelevät mm. säätyjen erioikeuksia, kuningashuoneen asemaa, hattujen ja myssyjen puolueriitoja, painovapautta ja myös Suomen asemaa. Väitöskirja tarjoaakin historiallisesti ja aatehistoriallisesti mielenkiintoisen sekä perustellun analyysin vapaudenajan poliittisesta kielestä ja keskeisistä käsitteistä, eli yhteisestä hyvästä, edistyksestä ja hyödystä. Tutkimuksen keskeisin tulos on, että käsitys yhteisestä hyvästä ja hyödystä alkoi 1700-luvulla hajota entisestään. Yksityisestä edusta tuli entistä hyväksytympi tavoite, eikä sitä enää nähty yhteisen edun vastaisena.  Itsekäs, tehokas ja omaa etuaan tavoitteleva yksilö alkoi vähitellen syrjäyttää yhteisöllisyyden.

Nurmiaisen metodina on käsitehistoria, tai kuten hän itse toteaa: ”käsitehistoriallista kysymyksenasettelua soveltava”. Käsitehistoriaa on hyödynnetty menetelmänä vielä melko vähän suomalaisessa historiantutkimuksessa. Toki monet tutkijat tekevät – huomaamattaankin – usein käsitehistoriallista tutkimusta analysoidessaan vanhoja aineistoja, mutta systemaattisena tutkimusmenetelmänä käsitehistoriaa on käytetty vähemmän. Muun muassa Kari Saastamoinen ja Pasi Ihalainen ovat tosin tehneet laajaa tutkimustyötä esimodernin käsitehistorian parissa, mutta silti käsitteiden historian kautta olisi ammennettavissa huomattavasti paljon enemmän tutkimuksellista tietoa. Nurmiaisen valitsema lähestymistapa on siis tuore ja tervetullut. Lisäksi tutkimuksen kohteiksi valitut käsitteet ovat relevantteja ja keskeisiä niin politiikan kuin talouden ja laajemminkin yhteiskunnallisen kehityksen kannalta. Erityisesti yleisen ja yhteisen hyvän käsite on toistunut poliittisessa puheessa jo ainakin 1600-luvulta saakka, joten jo yksinomaan sen analysoiminen erilaisissa konteksteissa on tärkeä tutkimuksellinen saavutus.

Tärkeimmät ja mielenkiintoisimmat metodologiset huomiot löytyvät jo käsitehistoriaa ja sen tutkimusperinnettä valottavasta luvusta, jossa avataan perusteellisesti sitä, mistä käsitehistoriassa on kysymys. ”Tutkimuksen rajaus, metodi, lähteet ja rakenne” -luvussa puolestaan käsitehistoriaa ja sen käyttämistä metodina esitellään nimenomaan Nurmiaisen oman tutkimusteeman näkökulmasta. Kaikkinensa johdanto on selkeä ja perusteellinen, vaikka tutkimuskysymykset olisi voinut nostaa vielä selvemmin ja kootusti esiin juuri edellä mainitussa luvussa – nyt niitä esitellään johdattelevasti jo johdannon alkupuolella.

Yleisestä erityiseen

Tutkimuksen rakenne on selkeä, johdonmukainen ja loogisesti etenevä. Perustuslaeista edetään juhlapuheisiin, aikakauden historioitsijoihin, taloudelliseen ajatteluun sekä keskusteluun, ja valtiopäiväkeskusteluihin, joissa keskeiseksi nousivatkin erilliset intressit ja eri yhteiskuntaryhmien edut. Näin tutkimus etenee siis ikään kuin ylemmältä tasolta alemmalle ja yleisemmästä erityiseen. Tutkimuksessa on valittu ruotsalaistyylinen tapa päättää käsittelyluvut yhteenvetoihin (poikkeuksena juhlapuheluku, joka on nimetty johtopäätöksiksi – samoin kuin koko tutkimuksen päätösluku, jossa tutkimustulokset kootaan yhteen). Ratkaisu on toimiva ja lukijaystävällinen kootessaan ja kiteyttäessään luvun keskeisen sisällön. Toisinaan näitä johtopäätöslukuja on myös täsmennetty alaotsikoilla, ja johdonmukaisuuden vuoksi tämän olisi voinut tehdä kaikille yhteenvetoluvuille. Toisaalta täsmentävät otsikot olisi kenties voinut jättää myös kokonaan pois, sillä esimerkiksi ensimmäisen käsittelyluvun yhteenvedon otsikko, ”Lakiteksteistä juhlapuheisiin” nostaa jo esiin seuraavan luvun aiheen, vaikka sitä ei yhteenvedossa käsitelläkään. Tahattomasti otsikko luo siis tunteen aasinsillasta, vaikka itse yhteenveto on tarpeellinen ja hyvä. Lisäksi yhteenvedoissa olisi voinut muutenkin säilyttää muodollisesti yhtenäisen linjan ja mitoittaa ne yhtenevästi, sillä nyt osa jää alle sivun mittaisiksi, osa taas käsittää useammankin sivun. Johtopäätöslukuja lukuun ottamatta otsikointi on selkeää ja johdonmukaista, tosin luku ”Vanhahtavista uudenaikaisempiin lakiteksteihin” kalskahtaa hieman anakronistiselta.

Erityisesti johdannossa Nurmiainen keskustelee perusteellisesti aikaisemman tutkimuksen kanssa ja asettaa näin oman tutkimuksensa osaksi laajempaa tutkimuksellista kontekstia. Johdannosta yli puolet on nimenomaan aikaisemman tutkimuksen esittelyä ja Nurmiainen käsittelee omissa alaluvuissaan politiikan ja poliittisen kulttuurin sekä aatehistorian tutkimusta, keskeisten tutkimuskäsitteiden kansainvälistä tutkimusta ja lisäksi omana erityistapauksenaan 1700-luvun Ruotsin kansallisten intressien tutkimusta. Nurmiaisen mukaan Ruotsissa, kuten muissakin Pohjoismaissa, on viimeksi kuluneella vuosikymmenellä noussut historiografiseksi muoti-ilmiöksi rakentaa esimodernia kansallista identiteettiä. Identiteetin/identifikaation käsitteeseen palataan jälleen väitöskirjan Johtopäätöksiä-luvussa, jossa myös nostetaan tutkimus jälleen laajempaan kansainväliseen vertailuun. Käsittelyluvuissa sen sijaan ei identiteettiä analysoida sen enempää. Olisi ollut myös luontevaa ja mielenkiintoista, että käsittelyluvuissa olisi nykyistä enemmän ja eksplisiittisemmin kommentoitu kyseisen tutkimuksen ja saatujen tulosten suhdetta aikaisempaan tutkimukseen. Johtopäätöksissäkin olisi voinut nostaa laveammin esiin väittelijän saamia erinomaisia tuloksia – nyt luku jää melko niukaksi.

Johdannossa esitellään erilaisia tutkimuksessa käytettyjä lähdetyyppejä, mutta olisi ollut mielenkiintoista lukea vielä syvällisempää lähdekriittistä pohdintaa eri tekstityyppien eroista, painoarvosta ja käytettävyydestä käsitehistoriallisessa analyysissa. Yksityiskirjeenvaihto on perustellusti rajattu tutkimuksen ulkopuolelle, mutta ”virallisen” lähdeaineiston ohella Nurmiainen kertoo lähteissä olevan myös esimerkiksi nimimerkin suojissa julkaistuja häväistyskirjoituksia – minkälaisia haasteita ne ovat tutkijalle asettaneet tai mikä on ollut niiden anti?

Historiankirjoitus poliittisena kielenä?

Vaikka johdannossa perustellaan vakuuttavasti historiankirjoituksen ottaminen yhdeksi tutkimuskohteeksi, osio jää kuitenkin jossakin määrin irralliseksi. Tämä juontaa ehkä osaltaan siihen tosiasiaan, että poliittisuutta tai poliittista kieltä ei väitöskirjassa määritellä. Myös muita käsitteitä, kuten ”laajempi lukeva yleisö” olisi voinut määritellä, ja avata esimerkiksi tutkimuksessa monenlaisia merkityssisältöjä saaneen poliittisen retoriikan käsitteen suhdetta yleiskäsitteenä käytettyyn poliittiseen kieleen.

Kuten Nurmiainen itsekin toteaa, myös historiateoksissa käytettiin poliittisen kielen käsitteitä ja semantiikkaa – ne olivat käsitteitä, jotka kielessä olivat olemassa ja joita lukijat ymmärsivät (s. 99). Kuitenkin (s. 99, viite 7) akateemiset historian alan väitöskirjat on rajattu tutkimuksen ulkopuolelle ”ei-poliittisena genrenä”. Lisäksi erityisesti lukuun ”’Yleinen hyöty’ ja ’valistunut järki’ historiankirjoituksessa” olisi kaivattu vahvempaa tieteenhistoriallista tai -teoreettista kirjallisuutta tekstin tueksi. Nyt käsitys historiankirjoituksesta ja historioitsijan roolista jää ajattomaksi, ja ilman relevanttia kontekstia eräät kohdat vaikuttavat jopa hieman kummallisilta: ”Asioiden nimeäminen hyödyllisiksi tai hyödyttömiksi on historioitsijan tulkinta-arsenaalin vahvimpia välineitä.” ja ”..historioitsijalla tehtävänään arvioida mennyttä ja valita siitä narraationsa ainekset niin, että kertomuksesta tulee järkeenkäyvä” (s. 106). Tämä pitää kyllä varmasti paikkansa 1700-luvun historiantutkimuksen osalta, mutta Nurmiaisen hyötyargumentaationäkökulmaa on vaikea mieltää osaksi nykyistä historiantutkimuksen kenttää, jossa tapahtumista aiheutuneen mahdollisen hyödyn tai haitan pohtiminen ei ole arvottavaa vaan pikemmin toteavaa.

Jatkuvuus ja sen merkitys

Vaikka tutkimuskohteena on nimenomaan vapaudenaika, Nurmiainen huomioi kiitettävästi läpi teoksen poliittisen puheen vahvan jatkuvuuden ja erityisesti 1600-luvun merkityksen. Kuten hän kirjoittaa (s. 52): ”Jatkuvuudenkaan merkitystä ei silti sovi vähätellä, mitä osoittavat jo edellä lainatut otteet hallitusmuototeksteistä. Varsin monia käsitteitä käytettiin vapaudenajan lopussa hyvin samalla tavalla kuin oli käytetty aikakauden alussa ja itse asiassa jo kauan ennen sitä.” Erityisesti lakitekstejä leimasi muuttumattomuus ja samojen käsitteiden toistuminen, ja tutkimukselle olisi antanut lisäsyvyyttä, jos Nurmiainen olisi luonut edes lyhyen katsauksen vuoden 1634 hallitusmuotoon, samaan tapaan kuin esimerkiksi säätyprivilegioiden kohdalla. Samalla tiivis analyysi laeista tekstityyppinä sekä lakien laatimisesta prosessina olisi antanut oivallista taustaa Nurmiaisen perusteelliselle käsiteanalyysille – nyt esimerkiksi fraasien kopioimiseen lakitekstistä toiseen (s. 59) vain viitataan ohimennen. Väitöskirja kuitenkin onnistuu erinomaisesti juuri perustehtävässään, eli käsitteiden analysoimisessa kontekstissaan. Esimerkiksi sivulla 60 on mainiota analyysia siitä, mitä käsitteitä hallitusmuodoissa käytettiin ja mitä se merkitsi, mutta lisäksi Nurmiainen pohtii sitä, mitä teksteissä ei ollut.

Paikoin lukija jää kaipaamaan tarkempaa viiteapparaattia tekstiin. Esimerkiksi ”aikakaudelle tyypillisestä” ruumismetaforasta puhuttaessa ei ole minkäänlaista viitettä tutkimuskirjallisuuteen. Se olisi ollut tarpeen jo siitä syystä, että myös ruumismetaforalla on Ruotsissa vahva jatkumo 1600-luvulta, vaikka itse käsitteen juuret ovat keskiajalla. Koko yhteiskunnan hahmottaminen yhtenäiseksi organismiksi linkittyy yleiseen hyvään ja yhteiseen hyvinvointiin, ja tästäkin syystä käsitteen perusteellisempi avaaminen olisi tukenut analyysia. Lisäksi esimerkiksi sivuilla 131–132 on useita tekstikappaleita ilman kirjallisuusviitteitä, vaikka tekstissä käsitellään esimerkiksi merkantilismia, liberalismia ja tapulipolitiikkaa, yleisestikin asioita, jotka olisivat kaivanneet viitteet. Sivulla 146 taas tekstissä viitataan aatehistoriallisiin yleisesityksiin, mutta niitä ei mainita alaviitteessä. Sen sijaan alkuperäislähteiden nootitus on esimerkillistä. Lukijaystävällisesti analysoidut lainaukset on tekstissä suomennettu, mutta alaviitteistä ne löytyvät alkuperäisinä. Tekstissä on myös melko paljon lukijaa häiritseviä viittauksia tekstissä eteenpäin, tyyliin ”tästä jäljempänä enemmän” (esimerkiksi s. 55). Nämä olisi voinut piilottaa viitteisiin ja kertoa samalla tarkemmin, missä luvussa tai sivuilla samaa teemaa käsitellään.

Alexander Kepplerus, Loviisan pormestari ja ensi kertaa mukana valtiopäivillä ollut edustaja, teki tammikuussa 1770 aloitteen, jota analysoidaan esimerkkinä erillisintressien tavoittelusta. Keppleruksen tausta ja tavoitteet tuodaan esiin, ja hänen tekstiään tutkitaan osana aikansa aatehistoriallista ja historiallista kontekstia – koko tutkimuksen vahvuus onkin tavassa, jolla kaikki esimerkkitapaukset, niin tekstit, kirjoittajat kuin puhujatkin, liitetään ajalliseen ja tapahtumahistorialliseen jatkumoon, ja analysoidaan heitä kontekstissaan. Tutkimukseen olisi saatu vielä yksi, paikallinen taso lisää, jos Loviisan maistraatin pöytäkirjoista olisi analysoitu Keppleruksen käyttämää kieltä ja argumentaatiota – edes esimerkinomaisesti. Yleinen tai yhteinen hyvä kuului poliittiseen kieleen ainakin pääkaupunki Tukholman kaupunkihallinnossa jo 1600-luvun alkupuolella. Vaikka käsitteet säilyivät, Jouko Nurmiaisen mielenkiintoinen väitöskirja osoittaa kuitenkin mainiosti sen, miten edistyksen, hyödyn ja yhteisen hyvän sanaston varjossa yksilöllistyminen eteni ja arvomaailma sekä käsitys yhteisöstä olivat vapaudenajalla muuttumassa perustavalla tavalla.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *