Antiikki on jatkuvasti ympärillämme, niin piiloittelemassa elämänmuotomme perustalla, länsimaisten toiminta- ja ajattelutapojen pohjana kuin konkreettisemmin suorina lainauksina antiikin kulttuurista. Useat käsitteet ja lainasanat, jatkuvasti uudelleen esiin nousevat myyttien hahmot sekä lukuisat yhä käytössä olevat sanonnat ja vertauskuvat tulevat suoraan antiikin maailmasta. Tätä perintöä ei voi ohittaa yksikään kielen ja kulttuurin parissa työskentelevä, olipa sitten tutkija, opiskelija tai toimittaja.

Antiikin maailmaan ja sen perintöön ei suomeksi ole ollut tarjolla pitkiin aikoihin hakuteosta. Paavo Castrénin ja Leena Pietilä-Castrénin Antiikin käsikirja tuleekin todelliseen tarpeeseen. Kirjan kirjoittamisen lähtökohtana on ollut vuonna 1972 MMM -sarjassa ilmestynyt jo ammoin loppuunmyyty ja klassisten alojen opiskelijoiden innokaasti metsästämä Antiikin sanakirja (J.W. Fuchs, suomeksi toimittanut Marja-Itkonen Kaila). Antiikin käsikirja on kuitenkin edeltäjäänsä huomattavasti laajempi, niin fyysisenä objektina kuin hakusanojen määrän ja kattavuuden suhteen laskettunakin. Vanha veteraani joutuu siis viimein hyödyttömänä syrjään.

Jo kirjan nimi, Antiikin käsikirja, asettaa riman korkealle. Kaiken lisäksi ’antiikki’ on ulotettu Kreikan pronssikaudesta 2000-luvulta eKr. aina myöhäisantiikkiin 500-luvulle jkr.alkuun ja kristillisen kulttuurin nousuun. Tämän lisäksi kirjassa on käsitelty muitakin hahmoja ja ilmiöitä, mikäli näillä on selkeä yhteys ja jatkuvuus antiikin maailmaan tai maailmasta. Yhteensä hakusanoja on kunnioitettavat 5000.

Erittäin tervetullutta on teoksen oppiaine- ja fakkirajat ylittävä avoimuus. Eri alojen, kuten klassisen filologian, taidehistorian, topografian, kulttuuri-, sosiaali- ja kirkkohistorian erikoissanasto selitetään asiantuntevasti mutta yleistajuisesti. Mukana on hakusanoja garumista (hapankalakastike) giallo anticoon (mosaiikkilaji), agapesta Cloaca Maximaan ja Odysseuksesta Gregorius Suureen.

Teoksen saatesanoissa esitetään toivomus, että teos "olisi iloksi ja hyödyksi klassisten aineiden yliopisto-opiskelijoille, miksei opettajillekin". Ilman muuta myös opettajalle! Käsikirjasta on ylivoimaisen nopeaa tarkistaa esimerkiksi henkilöiden syntymä- ja kuolinvuodet, myyttisten hahmojen perhesuhteet, roomalaisten muurausjärjestelmien ajoitukset tai vaikka Rooman senaatin kokoonpanon vaihtelu.

Antiikin käsikirjan painotukset tekevät siitä erittäin käyttökelpoinen apuneuvon myös laajojen ulkomaisten hakuteosten rinnalle. Tein G-kirjaimen osalta nopean vertailun yksiosaisten antiikkikäsikirjojen standarditeoksen, Oxford Classical Dictionaryn (OCD) kanssa: Antiikin käsikirjan noin 110 hakusanasta yli 1/3 ei ollut OCD:ssa. Vastaavasti OCD:ssä oli noin 130 G -hakusanaa; ero tulee suurimmaksi osaksi siitä, että Antiikin käsikirjassa ei ole temaattisia artikkeleita (kuten gender, genealogia, genre tai geografia) vastaavia hakusanoja lainkaan, ellei näihin liity jokin käsittellinen ongelma verrattuna nykypäivään (vrt. esim. orjuus). Myös henkilöitä on Antiikin käsikirjassa hakusanoina huomattavasti OCD:n luetteloja vähemmän. Sen sijaan Antiikin käsikirjassa on huomattavan paljon erityisesti taidehistoriaan (esim. geison, gemma Augustea, genucilia), antiikin myytteihin (Gaia, Galateia, Ganymedes), sosiaalihistoriaan (gens, gentilicium, geomoroi), sekä yleisemmin esineelliseen ja henkiseen kulttuuriin (gladius, gnomon, gravitas) liittyviä terminologisia hakusanoja.

Käsikirjan hyöty ei missään nimessä rajoitu vain yliopistomaailmaan. Se tulee asettamaan normit siitä, millä tavoin suomen kielessä käytetään erilaisia antiikin termejä. Erityisen tärkeää on se, että vihdoin on saatavilla teos, josta voi nopeasti tarkastaa käyttämänsä termin tai henkilön suomalaisen kirjoitusasun. Kenties Pompejikin saa tästedes olla Pompeji!

Ongelmalliselta teoksessa tuntuu kirjoittajien luottamus lukijakunnan yleissivistykseen. Hakuteoksessa, erityisesti kun tavoitteena on spesialisteja laajempi yleisö, on ilmaisun yksiselitteisyyden suhteen oltava erityisen tarkkoja. Esimerkiksi asiaa tuntemattomalle jää Antiikin käsikirjan perusteella epäselväksi, ovatko esimerkiksi Belleforon, Glaukos tai Oidipus (myös) historiallisia hahmoja vai eivät. Myyttisyys on teoksessa kirjoitettu auki silloin, kun kyseessä on viite myös johonkin muuhun kuin kreikkalaiseen myyttiperinteeseen, vrt. Busiris tai Gilgameš. Tätä tapaa olisi suonut käytettävän johdonmukaisesti. Useassa tapauksessa myös ristiviite esimerkiksi hakusanaan heeros olisi riittänyt. Otan toisenkin esimerkin uskontojen puolelta: hakusanat gnostilaisuus, areiolaisuus, monofysiitit jne. kyllä käsikirjasta löytyvät, mutta hakusanoja kristinusko, katolilaisuus, kolminaisuus(oppi) ei. Ortodoksia toki määritellään "kirkon viralliseksi oppisuunnaksi, joka hyväksyi Nikaian, Efeson ja Khalkedonin kirkolliskokousten päätökset", mutta mitä ihmettä tämä sitten on?

Kritiikkini ei siis kohdistu hakusanojen valintaan sinänsä, vaan pikemminkin niiden sisäiseen logiikkaan. Jos ja kun teoksesta ilmestyy uusia painoksia, suuri apu käyttäjälle olisikin ristiviitteiden huomattava lisääminen sekä erityisesti indeksin laatiminen. Hakusanojen selityksiin on upotettu suuri määrä tietoa, joka ei muuten löydy. Kun esimerkiksi etsii määrittelyä termille coloni (turpeeseen sidotut myöhäisantiikin talonpojat), kuka etsii hakusanan glebae adscripti -kohdalta, kuten nyt pitäisi tehdä?

Kirja ansaitsee erityiset kiitokset vielä sujuvasta kielestään, joka tiiviydestään huolimatta ei ole kuivaa. Tekstin pakolliseen suppeuteen nähden laaja anekdoottimäärä sekä kirjoittajien omat mielipiteet esiin tuova kommentointi tekevät käsikirjan lukemisesta ajoittain hyvinkin nautinnollisen. Tekstin lomaan sijoittuvat kuvat ovat paitsi erittäin havainnollisia, myös hyvin kauniisti ja selkeästi toteutettuja. Kansikuvapöllö kreikkalaisesta vaasista on täysosuma.

On selvä, että kirjasta tulee seuraavien vuosikymmenten ajaksi välttämätön apuneuvo kaikkeen kirjoitustyöhön, joka koskettelee antiikin maailmaa, olipa se sitten opiskeluun liittyvää, tieteellistä tai journalistista kirjoittamista. Teoksen kirjoittajien itselleen asettama rima ylittyy kevyesti, ja lukija jää lähinnä ihmettelemään, miten moinen teos on voinut syntyä muiden töiden ohessa vaatimatta sen enempää kuin kahdeksan vuoden kesälomat.