Valtaosa historiantutkijoista on tekopyhiä teeskentelijöitä, jotka piiloutumalla ammattikuntansa tuoman auktoriteetin suojiin torjuvat heihin kohdistuvan arvostelun. Tämä on kärjistettynä viesti, joka päällimmäisenä jää mieleen Jorma Kalelan kirjasta "Historiantutkimus ja historia" (Gaudeamus 2000). Kalela ryöpyttää historiantutkijoita juurtajaksaen asettamalla kriittisen tarkastelun alle ammattikunnan pyhät peruspilarit, kuten oikeaoppisen lähdekritiikin avainaseman sekä vaatimuksen totuuden esiintuomisesta tutkimustyön perimmäisenä motiivina.

Kalelan mukaan historiantutkijat elävät sitkeästi uskoen, että heillä on yksinoikeus menneisyyteen. Tämä heijastuu historioitsijoiden tavassa yliarvioida oman työnsä vaikuttavuutta kuvittelemalla, että tutkijan esittämä tulkinta ajaa aina automaattisesti ns. lukevan yleisön oman kokemusmaailman ohi. Kalela huomauttaa, että yksilön historiakuvaa muovaa usea tekijä, kuten perheen ja työpaikan suullinen perinne sekä media. Nämä eri väylät muokkaavat yksilön historiatietoisuutta tavallisesti enemmän kuin akateemiset historiantutkimukset. Historiantutkija ei kuitenkaan anna oman työnsä kyseenalaistamiselle mahdollisuutta, vaan pitäytyy ammattikunnan hyväksymissä tutkimuskäytännöissä, joilla tehokkaasti torjutaan yleinen kritiikki.

Tutkija vahvistaa omaa auktoriteettiaan muun muassa peittämällä henkilökohtaisia intressejään ja ennakkokäsityksiään niin aihevalinnan kuin itse tutkimustyön osalta. Tutkimuksen lähtökohdiksi ladellaan ennemminkin nippu yleisiä asiantiloja, kuten aiemman tutkimuksen puute ja lähteiden helppo saatavuus. Oman persoonan mitätöiminen tutkimustyöstä jatkuu lähdetyöskentelyn kohdalla. Sen sijaan, että tutkija selostaisi lukijalle tutkimustyötään prosessina, jossa tämä rakentaa mahdollisimman hyväksyttävää tarinaa menneisyydestä, tutkija antaa ymmärtää, että itse lähteet ja niiden heijastama tapahtumien "oikea asianlaita" ohjaavat tutkimusta.

Kalelan näkemys lähteistä poikkeaa tyystin siitä, mitä yliopiston historian peruskurssilla oppii. Kalelan mukaan tutkija synnyttää lähteet, jotka ovat aina suhteessa tutkijaan eivätkä yksin kerro vielä mitään. Lähteiden yksityiskohtaisen siteeraamisen sijaan tutkimuksessa tulisi tuoda julki tutkijan oma ajattelu prosessin eri vaiheissa. Perinteisessä mielessä oikeaoppinen, objektiivisuuden utopiassa pidättäytyvä lähdekritiikki vie mehut lähteestä peittämällä työskentelyn sen osan, jossa merkitykset luodaan. Tutkijasubjektin mahdollisimman täydellinen eliminointi tekee samalla tutkimuksen arvioinnin lukijalle mahdottomaksi.

Eräs kirjan kiinnostavimmista huomioista koskee aikaa ja piiloutumista sen väistämättömyyden taakse. Moni tutkija korostaa menneisyyttä ulottuvuutena, jonne ei ole pääsyä nykyhetkestä. Näkemys tekee lukijoista voimattomia luomalla heidän ja tutkimuskohteen väliin ylitsepääsemättömän raja-aidan. Kalela huomauttaa, että "Ajattelemalla ajan ihmisten ulottumattomissa olevaksi tekijäksi tutkija tekee ajasta vankilan". Ajan sijaan menneisyyttä tulisi lähestyä vieraana kulttuurina, jolloin siihen voisi asennoitua osittain vieraana ja osittain tuttuna. Tällöin menneisyydestä tulisi ymmärrettävissä oleva suure, joka olisi helpompi nähdä osana nykypäivän kokemusmaailmaa. Kalelan aikakäsitys toi mieleeni kanadalaisen kirjailija Margaret Atwoodin romaanin "Cat’s Eye" alkulauseen, jossa Atwood kuvaa aikaa päällekkäisinä kalvoina. Kalvoihin katsomalla voi nähdä veteen tuijottamisen lailla vaihtelevia asioita, jotka silloin tällöin pulpahtelevat pintaan. Tästä huolimatta kalvojen läpi kulkee koko menneisyys.

Kalela korostaa, että historiantutkijan on oltava oikeudenmukainen tutkimuskohteelle. Tämä tarkoittaa asioiden asettamista niille kuuluviin paikkoihin ja mittasuhteisiin. Tutkija voi pyrkiä oikeudenmukaisuuteen sekä tutkimuskohteen että lukijoiden kanssa käymänsä kaksinaisen dialogin kautta. Oikeuden tekeminen tutkimuskohteelle on kuitenkin vaatimus, joka toistuu kirjassa ilman, että itse oikeudenmukaisuuden käsitettä kertaakaan kyseenalaistetaan. Nähdäkseni oikeudenmukaisuus on kuitenkin yhtä lailla aika- ja paikkasidonnainen määre siinä missä moni muukin Kalelan kritisoima "itsestäänselvyys", eikä sinänsä käy yksiselitteisestä tutkimukselle asetettavasta normista. Toinen asia, jota jäin kirjassa pohtimaan, oli ns. maallikkojen paikoitellen ylikorostettu päätäntävalta omien historiakäsitystensä muovaajina. On varmasti totta, että historiantutkijat luulevat teoksillaan olevan suurempi merkitys tavallisen ihmisen maailmankuvaan kuin mitä niillä todellisuudessa on, mutta en ole vakuuttunut lukijan horjumattomasta kyvystä itsenäiseen päätöksentekoon, jonka ansiosta yksilö mediankin toistosta huolimatta itse ratkaisee tutkimusten merkittävyyden. Tutkijat tekevät koulukirjat, joita jokainen peruskoulun käynyt on lukenut, ja kun media toistaa samaa kaavaa, on yksilön itsenäinen päätäntävalta omaan historiakuvaansa nähdäkseni suhteellinen. Tuore esimerkki median toistamasta ajattelutavasta löytyy sunnuntain Helsingin Sanomista 15.10.2000, jossa julkaistiin toimittaja Vesa Karosen kirja-arvostelu Antony Beevorin teoksesta Stalingrad. Karonen toteaa, että "Fiktiota Antony Beevor ei kuitenkaan tee, vaan dokumentoi ja käyttää lähdekritiikkiä, kun hän käsittelee löytämiään kirjeitä ja raportteja." Lähdekritiikki on siis lehtitietojenkin mukaan kaikkivoipainen avain historialliseen faktaan.

Kalela syyttää, mutta ei osoittele. Kirjan toimijana on "historiantutkija", joista ainoa nimeltä mainittuna yksilönä kriittisen tarkastelun alla on kirjoittaja itse. Kalela ammentaa omasta tutkijanurastaan ja etenkin kokemuksestaan Paperiliiton historian kirjoittajana, minkä ohella hän koulutti paperityöläisiä tutkimaan omaa historiaansa. Kalela elää kuten opettaa, ja tuo omat lähtökohtansa esiin heti teoksen ensilehdillä. Omakohtaisiin kokemuksiin perustuva osuus pohdinnasta on kautta linjan kirjoitettu minämuodossa. Suomalaiset historiantutkijat eivät silti muodosta teoksessa monoliittista yhteisöä. Kalelan kiitoksen saavat uusia kysymyksenasetteluja tuottaneet "uudet historiat", kuten muistitietohistoria ja naishistoria, jotka ovat viime vuosikymmeninä kyseenalaistaneet asioiden ja lähteiden tärkeysjärjestystä.

Toimituksellisilta ratkaisuiltaan kirja on hyvä. Lukemista helpottaa jako lyhyisiin lukuihin ja viitteiden vähäinen määrä – Kalela nojaa monasti ennemminkin omiin ajatuksiinsa kuin tunnettuihin auktoreihin (joita kirjassa toki myös on). Kirjassa suuretkin kysymykset on käsitelty ymmärrettävästi, tosin tekstiä selkiyttävät kaavakuvat voisivat ulkoasunsa puolesta olla 1970-luvun komiteamietinnöstä. Erityiskiitoksen ansaitsee henkilöhakemiston lisäksi kirjaan luotu asiahakemisto.

Jorma Kalelan kirjan suurin anti on siinä kuuluva tutkijan oma ääni. Historiantutkija tekee sitä ja tätä, mutta mikä tärkeintä: tutkija ON. Takakansi kertoo kirjan olevan suunniteltu yliopistolliseksi oppikirjaksi. Olisinpa lukenut teoksen vuonna 1994, kun itse aloitin historian opinnot.