Niemi, Markku: Peruskoulun unohdetut alkuunpanijat. Vapaa kansalaistoiminta 1960- ja 1970-lukujen suuressa koulunuudistuksessa. Into Kustannus Oy, 2019. 214 sivua. ISBN 978-952-351-160-6.
Markku Niemi nimittää kirjaansa tutkielmaksi. Se perustuu koulunuudistustyössä syntyneeseen pöytäkirja-, raportti- ja lausuntoaineistoon. Teokselle ei kuitenkaan tehdä oikeutta, jos sitä arvioidaan tieteellisenä tutkielmana. Silloin korostuu käytetyn kirjallisuuden ja lähdeviitteiden puutteellisuus sekä näkökulman subjektiivisuus. Alaotsikko, joka lupaa teoksen keskittyvän vapaan kansalaistoimintaan suuressa koulunuudistuksessa, on laajempi kuin kuin kirjan sisältö. Todellisuudessa kirjoittaja keskittyy Aarne Hellemaan ja Onni Niemen unohdettuun pioneerityöhön uudistuksen valmistelijoina.
Pidän Niemen teosta tärkeänä, koska siinä koulunuudistusta tarkastellaan toisenlaisesta näkökulmasta kuin tavallisesti. Peruskoulun syntyminen oli ennen kaikkea koulujärjestelmän uudistus, jonka toteuttamiseksi tarvittiin komiteoiden mietintöjä, työryhmien raportteja ja koulukokeiluja. Tutkijoiden huomio on kiinnittynyt tehtyihin ratkaisuihin, eturyhmien ja poliittisen puolueiden intresseihin ja uudistuksen tuloksiin, mutta ei ruohonjuuritason työhön, joka teki uudistuksen mahdolliseksi.
Niemi toimii toisin. Hän seuraa Aarne Hellemaan ja Onni Niemen suunnitelmia, etenee ruohonjuuritasolta kohti suuria päätöksiä ja raportoi tavasta, jolla uudistajat toimivat ja hankkivat yhteistoimintakumppaneita. Tämän näkökulman arvo jää helposti huomaamatta, kun koulukokeiluun ja suunnittelemiseen suhtaudutaan aineistona, jota käytetään suurien päätösten valmistelemiseen. Ruohonjuuritason ajatukset ja pyrkimykset unohtuvat helposti, kun huomio kohdistuu uudistajien ja vastustajien liikkeisiin koulutuspolitiikan valtakunnallisella taistelukentällä. Uudistajien työpanoksen unohtamista kirjoittaja pitää epäoikeudenmukaisena.
Kiukaisten yhteiskoulu – ensimmäinen askel
Aarne Hellemaa oli Satanahka Oy:n nahkatehtaan toimitusjohtaja pienessä Kiukaisten kunnassa. Omien koulu- ja opiskeluvuosien kokemusten perusteella hänestä oli tullut koulunuudistuksen kannattaja. Hellemaa rupesi puuhaamaan Kiukaisiin yhteiskoulua ja sai yhteistoimintakumppanikseen pastori Onni Niemen, josta tuli vuonna 1956 toimintansa aloittaneen yhteiskoulun rehtori.
Kiukaisten yhteiskoulu oli jo sellaisenaan mielenkiintoinen saavutus. Kouluhallituksen ja L. Arvi P. Poijärven tuella tuella siitä tuli linjajakoinen kokeilukoulu, jossa oli teknisiä ja kaupallisia aineita. Ensimmäisenä vieraana kielenä opetettiin englantia. Halu vaikuttaa koululaitoksen uudistamiseen johti vuosina 1962–1963 työparin Koulu-uudistus ry:n perustamiseen, joka pyrki sääntöjensä mukaan ”koulu- ja opetusalojen sekä kasvatustoiminnan kehittämiseen”. Tarkoitus oli muun muassa suorittaa tutkimuksia ja kokeiluja, kehittää menetelmiä ja tehdä tunnetuksi tapahtuneita uudistuksia. Yhdistys ilmoitti pitävänsä yllä erityistä Koulututkimuslaitosta. Yhdistyksen vankka taustavaikuttaja ja rahoituksen järjestäjä oli Aarne Hellemaa.
Hellemaan ja Niemen tapaisilla lahjakkailla ja luovilla ihmisillä on ideoita vaikka muille jakaa. Yhteiskunnan uudistaminen kosketti kaikkia, eikä koulutuksen uudistamisen pohtiminen ollut hallintovirkamiesten tai tutkijoiden yksinoikeus. Suuria ajatuksia saattoi ajatella yhtä hyvin Kiukaisissa kuin Helsingissä. Vaikka Markku Niemi kertoo, että toiminnassa haluttiin pitää yllä matalaa profiilia, suunnitelmat tuntuvat 2010-luvun näkökulmasta mittavilta. Yhdistys halusi uudistaa koko koulujärjestelmän, opettajainkoulutuksen ja yliopistolaitoksen.
Yhdeksänvuotinen peruskoulu
Vuonna 1963 Koulututkimuslaitos laati raportin Esitys yhtenäisen koulutusjärjestelmän pääperiaatteista. Suunnitelmien päälinjana oli yhdeksänvuotinen peruskoulu, jossa kahden viimeisen vuoden opinnot jakautuivat teoreettiseen ja käytännölliseen linjaan. Valinnaisia oppiaineita oli tarjolla useita. Lukion oppiaineet perustuivat ammattialoihin. Lukiossa oli esimerkiksi humanistinen, tekninen, kaupallinen ja biologinen linja. Peruskoulun käytännöllinen linja johti ammattiopintoihin. Korkeakoulujen antamassa opetuksessa teoria ja käytäntö halutiin sovittaa yhteen erottamalla käytännöllisiä aloja omiksi korkeakouluikseen, jotka toimivat yhteistyössä yliopistojen kanssa. Tällaisia aloja olivat esimerksi maa- ja metsätalouden ja opettajien koulutus. Eduskunnan linjattua vuonna 1963 peruskoulun kehittämistä kehottamalla hallitusta ryhtymään toimiin yhdeksänvuotisen peruskoulun aikaansaamiseksi, Koulututkimuslaitos julkaisi vuoden 1964 puolella raportin Koulunuudistuksen toteuttamiseksi tarvittavat kiireelliset lainsäädäntötoimenpiteet.
Ilmeisesti yksityisen Koulututkimuslaitoksen toimintamahdollisuudet heikkenivät, kun valtakunnallinen suunnittelu keskittyi peruskoulukomiteaan ja myöhemmin peruskoulun opetussuunnitelmakomiteaan. Koulututkimuslaitoksen tilalle vuonna 1963 muodostettu Koulusuunnittelutoimisto alkoi laatia suunnitelmia kunnille tulevaa koulunuudistusta varten. Koulujen sijoittelu ja niiden volyymi oli otettava huomioon aluesuunnittelussa, johon 1960-luvulla uskottiin.
Ensimmäisen toimintavuotensa perusteella toimisto julkaisi suunnitteluraportin Todellisen uudistuksen tie (1965), jossa korostettiin muutoksen ulottamista ammattioppilaitoksiin, lukioihin ja opettajankoulutukseen. Uudistajien alkuperäiset näkemykset eivät kuitenkaan sellaisinaan toteutuneet. Yhdeksänvuotinen peruskoulu syntyi, mutta ammattioppilaitosten ja lukion uudistaminen siirtyivät tulevaisuuteen. Opettajankoulutus uudistui, mutta toisin kuin uudistajat toivoivat.
Unohdetut pioneerit
Koulusuunnittelutoimiston merkitys uudistuksen etenemisessä oli merkittävä, koska valtakunnallista kokonaiskuvaa työn pohjaksi ei kuitenkaan ollut olemassa. Ylimpien kouluviranomaisten kyky johtaa toimintaa ja ratkaista ongelmia oli Markku Niemen mielestä varsin vaatimaton.
Onni Niemi ymmärsi Jaakko Itälän johtaman Koulusuunnittelutoimiston tehneen yhteistyötä Väestöliiton kanssa mutta sai huomata, että tultuaan nimitetyksi Väestöliiton toiminnanjohtajaksi Itälä alkoi puhua toimiston työstä Väestöliiton hankkeena. Vaikka monissa työryhmissä ja komiteoissa oli asiantuntijoina Koulusuunnittelutoimiston väkeä, he olivat niissä yksityishenkilöinä eivätkä taustaorganisaationsa edustajina. Koulunuudistusideoiden läpi vieminen edellytti voimaa ja sitä oli vahvoilla järjestöillä, poliittisilla puolueilla ja niiden keskeisillä vaikuttajilla. Ruohonjuuritason toimijat päätyivät tahtomattaan näiden voittajien käsikassaroiksi, vaikka uudistuksen suunnasta oltiin samaa mieltä. Kiusallista oli, että uudistuksen tuomista uusista viroista tuli kilpailun ja poliittisen pelin kohteita.
Aarne Hellemaa pettyi opettajankoulutusideoissa koettuihin vastoinkäymisiin ja siirtyi viemään liike- ja koulutusideoitaan kehitysmaihin. Onni Niemi taas päätyi Rauman opettajankoulutuslaitoksen didaktiikan lehtoriksi. Jaakko Itälän ura johti ministeriksi. Uudistajien ajatukset hedelmöittivät peruskoulun luomista, mutta Markku Niemen mielestä uudistuksen pioneerien työ unohdettiin. Hänen havainnollinen ja selkeä teoksensa pyrkii oikaisemaan tätä vääristymää.
Vaikka epäoikeudenmukainen unohtaminen on Markku Niemen teoksen pääjuonne, muistaminen ja unohtaminen voivat olla paradoksaalisia. Muutama vuosi ennen Jaakko Itälän kuolemaa olin Helsingin Tieteiden talolla seminaarissa, jossa Itälä käytti asiantuntevan ja kiintoisan puheenvuoron. Minulta kyseltiin, kuka puhuja oli. Osa paikalla olleista kasvatuksen tutkijoista ei tuntenut Jaakko Itälää. Unohtuminen on näköjään myös voittajien kohtalo.