Mistä me puhumme kun puhumme ympäristötaiteesta?

Ossi Naukkarisen tuoretta Ympäristön taide -kirjaa on ilo lukea. Naukkarinen toivottaa lukijan tervetulleeksi ympäristötaiteen äärelle konkreettisella esimerkillä eli esittelemällä ympäristötaiteen professori Markku Hakurin teoksen Tervetuloa. Naukkarinen analysoi ja tulkitsee teosta eri suunnista pitkin kirjaa ja havainnollistaa sen - ja muiden esimerkkien - kautta niitä kysymyksiä, jotka ovat nimenomaan ympäristötaiteesta puhuttaessa keskeisiä. Kirja ei siis ole ympäristötaiteen yleiskatsaus, vaan opas siihen kuinka lähestyä ilmiötä ja keskustella siitä.

Naukkarinen, Ossi: Ympäristön taide. Taideteollinen korkeakoulu, 2003. 173 sivua. ISBN 951-558-122-2.

Ossi Naukkarisen tuoretta Ympäristön taide -kirjaa on ilo lukea. Naukkarinen toivottaa lukijan tervetulleeksi ympäristötaiteen äärelle konkreettisella esimerkillä eli esittelemällä ympäristötaiteen professori Markku Hakurin teoksen Tervetuloa. Naukkarinen analysoi ja tulkitsee teosta eri suunnista pitkin kirjaa ja havainnollistaa sen – ja muiden esimerkkien – kautta niitä kysymyksiä, jotka ovat nimenomaan ympäristötaiteesta puhuttaessa keskeisiä. Kirja ei siis ole ympäristötaiteen yleiskatsaus, vaan opas siihen kuinka lähestyä ilmiötä ja keskustella siitä.

Kirjan ensimmäisessä puoliskossa, nimeltään ”Taide”, tarkastellaan ympäristötaidetta taidemaailman sisäisten kysymysten kautta. Jälkimmäisessä – otsikolla ”Ympäristö” – puolestaan käsitellään ympäristötaidetta suhteessa laajempaan kontekstiinsa, ympäristöön, ja ympäristökeskusteluun yleisemmin. Kumpikin kysymysalue on niin laaja, että kirjoittaja voisi helpostikin halvaantua lähtökuoppiinsa. Näin ei kuitenkaan käy Naukkariselle. Monisyisten kohteiden äärellä ”on tuikattava mukaan johonkin yksityiskohtaan”, kuten Naukkarinen opastaa lukijaa. Omalla käsittelytavallaan hän myös osoittaa ratkaisun toimivuuden. Naukkarisen vahva omaääninen tulkinta avaa kysymyksiä huomattavasti paremmin kuin tutkijoiden puheille tyypillinen teoreetikkojen siteeraaminen. Tähän liittyen, hedelmällisen esimerkkipainotteisuuden lisäksi Naukkarinen on tehnyt myös toisen lukijaystävällisen ratkaisun. Itse tekstiin hän on kuorinut käsiteltäviin seikkoihin liittyvästä runsaasta teoretisoinnista vain oleellisimman aineksen, mutta tarjoaa tekstin alla kulkevissa viitteissä ajan tasalla olevia vinkkejä kunkin keskustelun lähteille. Viitteet palvelevat niitä, jotka haluavat syventyä johonkin keskustelun lonkeroon tarkemmin.

Ympäristön taide -kirjan ulkoasu, miellyttävän tuntuisesta paperista runsaaseen ja laadukkaaseen kuvitukseen sekä viitteiden käytännölliseen sijoitteluun, tukee onnistuneesti sisältöä. Kiitokset tästä kuuluvat taittaja Aleksi Salokanteleelle. Kirjan tekemisessä on esteettinen kulttuuri otettu tosissaan; uskottavaa tutkimusta taiteesta ei voi painaa kuin halpaa opinto-opasta. Jos nyt etsii kirjan toteutuksesta jotain huomauttamista, niin oikolukija olisi voinut olla hivenen tarkempi ja poimia muutamat turhat kirjoitusvirheet pois.

Naukkarisen lähestymistapa ympäristötaiteeseen korostaa keskustelun merkitystä. Siinä hänen näkemyksensä liittyvät viimeaikoina virinneeseen ajatukseen sosiaalisesta estetiikasta, jonka puolesta ovat toisaalla puhuneet mm. Arnold Berleant ja Emily Brady. Naukkarinen kytkee keskustelun näkemykseen taiteen avoimuudesta. Taidetta ei voi määritellä pysyvästi, eikä Naukkarisen mukaan pitäisikään. Määrittely tekee väkivaltaa avoimuudelle; se pyrkii lopettamaan keskustelun. Sen sijaan on mahdollista tunnistaa asioita taiteeseen kuuluviksi, Naukkarinen esittää. Kun tunnistaminen on tehtävä tapaus tapaukselta, on se keskustelua ylläpitävää. Tämä vie puheen taiteesta todellisten teosten lähelle; kysymykset konkretisoituvat ja tarkentuvat.

Taide voi esittää kannanottoja. Näitä voidaan punnita keskustelussa, voidaan testata näkökulmia, kartoittaa mielikuvia ja tarkastella mitä arvoja tiettyihin kysymyksiin ja asenteisiin liittyy. Taiteella ja siihen yhdistyvällä puheella voidaan vetää myös joitain rajoja: mitä rajoja halutaan ja voidaan ylittää, mitä puolestaan ei. Puhuessaan taiteen sanallistamisen puolesta Naukkarinen ei väitä, että keskustelu korvaisi ympäristötaiteesta (tai yleisemmin taiteesta) saatavat kokemukset, mutta hän uskoo, että parhaimmillaan keskustelu voi johtaa oivallukseen, elämyksen hetkeen. Sanallistaminen voi muuntaa kokemusta, mutta myös varastoida sirpaleita kokemuksen hetkellisyydestä.

Tietyt kysymykset ovat keskeisiä juuri ympäristötaiteesta puhuttaessa. Yksi näistä on julkisuus. Ympäristötaide on usein fyysisesti julkista, siihen voi törmätä arkiympäristöissä, siis muulloinkin kuin menemällä varta vasten näyttelyyn kokemaan taidetta. Ympäristötaide saattaa lisäksi olla julkisin varoin tuotettua. Yksi julkisuuden ulottuvuus koskee sisältöä: Onko teos myös sisällöltään ja sanomaltaan julkista vai onko se vain pienen sisäpiirin ymmärrettävissä. Ympäristötaiteessa on otettava huomioon, niin kuin muussakin julkisessa toiminnassa, yhteisön eettiset ja poliittiset ym. käsitykset. Erityisesti tästä aukeaa paikka keskustelulle.

Toinen ympäristötaiteen erityispiirre, jonka Naukkarinen ottaa esille, on kolmiulotteisuus ja tilallisuus. On kysymys muodosta ja suhteesta paikkaan. Nämä piirteet ovat yhteisiä myös veistoksille, arkkitehtuurille, lavastukselle, installaatioille, joihin ympäristötaide usein rinnastuu. Tilallisuuteen liittyy ympäristötaiteen kyky muokkaa paikkaa, muuntaa sitä fyysisesti ja mielikuvissa.

Ympäristötaiteessa korostuvat muutos ja liike, osallistuminen ja moniaistisuus. Teokset eivät ole välttämättä pysyviä; jotkin muutokset voivat olla hallittuja ja ennakoitavissa, toiset tulevat puolestaan yllätyksinä. Myös teoksen kokija on liikkeessä, kiertelee kohdetta, tulee paikalle erilaisina vuorokaudenaikoina, erilaisissa sääolosuhteissa. Havainnot muuttuvat, kokemus muuttuu. Ympäristötaide voi alleviivata näitä muuttuvia puolia, tuoda niitä tarkoituksellisesti esille. Muutos pakottaa ympäristötaiteen vastaanottajat aktiivisiksi. Teokset vaativat osallistumista, niitä tarkastellaan kokonaisvaltaisesti, katsotaan ja kosketellaan, kuunnellaan, haistellaan ja maistellaan.

Ympäristökeskustelua hallitsevat usein tieteelliset, yhteiskunnalliset ja poliittiset selittämistavat. Käsittely on ongelmakeskeistä. Erityishankaluutena on laajuus. Tätä vyyhteä Naukkarinen havainnollistaa tarkastelemalla liikennettä esimerkkinä yhdestä laajakantoisesta ja jokapäiväisestä ympäristön ongelma-alueesta. Mikä sitten on taiteen paikka ympäristökeskustelussa? Taide on tapa hahmottaa maailmaa ja ympäristötaiteessa huomio kohdistuu erityisesti ympäristöön. Ympäristötaide ei kuitenkaan Naukkarisen mukaan vain käsittele ympäristöä, vaan on osa sitä. Se on osa samaa kokonaisuutta ja yhtälailla äänivaltainen suhteessa ympäristöstä puhumiseen. Ympäristötaiteen kysymykset eivät siten jää vain taidemaailman sisäisiksi, vaan ympäristötaiteen voi nähdä omanlaisenaan puheenvuorona ympäristökeskustelussa. Se voi olla osana ympäristöongelmien ratkaisua; ympäristötaide voi esittää kriittisiä kannanottoja ja nostaa esille sellaisia ulottuvuuksia tilanteesta, jotka teoreettisilta lähestymistavoilta jäisivät pimentoon.

Taiteen oleminen osana ympäristöä kohdistuu myös toiseen suuntaan: myös taiteella on ympäristövaikutuksia. Taideteosten tuottamiseen käytetään yhtä lailla materiaaleja ja energiaa kuin mihin tahansa muuhun tuottamiseen. Ympäristövaikutusten tarkastelu vie kysymykset taiteen tekemisen ruohonjuuritasolle. Taiteen suorat ympäristövaikutukset kohdistuvat ensimmäiseksi taiteilijaan. Luominen on konkreettista työtä, ja työssä kuin työssä on terveydelliset riskinsä. Käsiteltävät materiaalit voivat olla myrkyllisiä ja työmenetelmät ergonomisesti rasittavia. Taiteilijan työsuojelua on huomioitu tähän mennessä jonkin verran. Sen sijaan teosten välillisiä vaikutuksia – eli esimerkiksi sitä, mihin teosten tekemisestä syntyneet jätteet päätyvät – ei ole huomioitu juuri missään. Naukkarinen osoittaa jälleen Hakurin taideteosta esimerkkinään käyttäen, kuinka myös taiteeseen voi soveltaa elinkaariajattelua. Kuinka paljon materiaalia ja energiaa teoksen valmistaminen vaatii, miten paljon sen kuljettaminen ja esillepano kuluttaa ja mihin materiaalinen teos mahdollisesti lopulta päätyy. Vaikka tekemisen valinnat ovat ensisijaisesti taiteilijan, näitä seikkoja miettimällä myös yleisö voi tarkistaa käsityksiään taiteen tekemisen todellisuudesta.

Vaikeampi kysymys on kuitenkin se, kuinka paljon näitä ympäristön resursseja on järkevää ja perusteltua käyttää sen sanoman välittämiseen, joka teos esittää. Taideteoksen välittämät ympäristöviestit ovat niitä toivottuja välillisiä ympäristövaikutuksia, joita teoksilla haetaan, mutta kuinka arvokkaana pidämme niitä ja kokemuksiamme yleensä taiteesta, jotta niitä kannattaa tehdä. Naukkarinen ei ehdota, että kulujen vuoksi olisi parempi tehdä mahdollisimman vähän taidetta. Tekemättä jättäminen ei ole Naukkarisen mukaan vaihtoehto siksi, että se rinnastuu välinpitämättömyyteen. Hän haluaa kuitenkin herätellä taiteilijoita pohtimaan ja huomioimaan näitä seikkoja. Kirjan viimeisessä luvussa Naukkarinen puhuu taiteen vastuusta. Ympäristötaide osana ympäristöä ja osana ympäristökeskustelua tarkoittaa sitä, että myös taitelijan on nähtävä itsensä osallistujana ja vastuullisena valinnoistaan. Sitä kautta myös teoksilla esitetyt kriittiset kannanotot saavat uskottavuutta.

Ympäristön taide -kirjaa voi osaltaan lukea oppikirjana taiteilijoille. Taito puhua ympäristötaiteesta on oleellista myös tekijöille. Ympäristötaiteen tulkinta ja selittäminen eivät ole vain yleisön tai tutkijoiden asia. Mutta kirjaa ei ole suunnattu vain taiteilijoille. Pikemminkin näen sen pyrkimyksenä saattaa tekijät ja kokijat, taiteilijat ja tutkijat käymään keskustelua yhdessä ja löytämään jaettavissa oleva kieli puhua asioista. Avauksena tähän suuntaan kirja on vakuuttava.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *