Vanhan suomalaisen sananparren mukaan joulu on juhlista jaloin. Jouluun liittyy perinteitä, tapoja ja symboleja enemmän kuin mihinkään muuhun vuotuisjuhlaan, ja joulua vietetään kaikkialla maailmassa eli laajemmalti kuin mitään muuta juhlaa. Kotoisiksi mieltämissämme jouluperinteissä ei kuitenkaan ole oikeastaan mitään muuta suomalaiskansallista kuin laatikkoruoat; niitä ei muiden maiden pöydistä löydy. Kaikki muu on lainattua, muunneltua, tavalla jos toisellakin tänne pohjan perille eri aikoina kulkeutunutta.

Symbolien joulu -kirja johdattaa joulutraditioiden pariin viehättävällä, tekee mieli sanoa suorastaan jouluisella, tavalla. Kirjan kirjoittaja on Liisa Väisänen, taidehistorioitsija ja symbolitutkija, joka on aiemmin avannut lukijoille ja katsojille erilaisten symbolien taustaa ja maailmaa useissa kirjoissa ja tv-sarjoissa.

Adventista se alkaa

Jo pienikokoisen kirjan kansi henkii joulutunnelmaa: se hohtaa punaista ja kultaa, ja jos kantta katsoo tarkemmin, siitä löytyvät enkelit ja kynttilät, hyasintit ja tähdenmuotoiset tortut, lahjapakettien rusetit ja joulupukin reki ynnä muu joulun tunnusomainen kuvasto.

Sisältö on jaettu 25 lukuun, joista jokainen esittelee yhden jouluun liittyvän symbolin. Kirjaa voi siis käyttää joulukalenterin tapaan eli tutkia traditioiden taustaa päivittäin joulua odotellessaan. Jokaiseen lukuun liittyy aihetta valottava kuva, ja jos joulun kulttuurihistoria alkaa kiinnostaa enemmänkin, lähdeluettelon avulla löytyy parikymmentä aihetta käsittelevää suomen-, englannin-, ranskan- ja italiankielistä teosta.

Kirja alkaa siitä mistä joulun odotuskin eli adventista, johon liittyvät kynttilät ja kalenterit. Adventtikynttilöiden alkujuuret ovat juutalaisessa kulttuurissa. Menora, seitsenhaarainen kynttelikkö, jonka ideana on sytyttää päivittäin yksi kynttilä sapattia vartoessa, tai yhdeksänhaarainen hanukka-juhlan aikaan käytettävä hanukia ovat aikojen saatossa ja kristittyjen käyttöön tullessaan kutistuneet ja kynttilöitä on enää neljä. Adventtikalenterin edeltäjiksi Väisänen mainitsee lattiaan piirretyt liituviivat, joita harrastettiin Saksassa 1800–1900-lukujen taitteessa sekä seinille ripustetut pyhimyksenkuvat.

Nyttemminhän adventtikalenteriteollisuus – kai sitä voi teollisuudeksi nimittää? – on suorastaan riehaantunut. Lapset löytävät kalentereistaan useimmiten namuja ja leluja, aikuiset miltei mitä tahansa olutpulloista kosmetiikkatuotteisiin.

Ainakin kahtalaista perinnettä

Vaikka uskonnollinen ympäristö on muuttunut, uskonnon ympärille syntyneet symbolit ja traditiot ovat säilyneet. Toisaalta taas moni uskonnolliseksi mielletty perinne – jopa itse joulun juhliminen – rakentuu pakanallisten traditioiden päälle. Muinaisissa kulttuureissa on perinteisesti juhlittu talvipäivänseisausta. Se on ollut maaginen hetki, jolloin aurinko on muuttanut suuntaansa ja portit tuonpuoleiseen hetkeksi auenneet. Vuodenkierrossa tärkeitä olivat yleensäkin erilaiset tasaus- ja seisauspäivät, mutta talvipäivänseisaus oli omaa luokkaansa: silloin valo voitti pimeyden ja alkoi matka kohti kevättä. Kevät puolestaan merkitsi uutta satokautta – eli sitä että ihmiset pysyivät hengissä.

Eri kielten joulua tarkoittavat sanat kertovat nekin vähintään kahtalaisesta perinteestä. Englannin Christmas viittaa Kristukseen ja messuun. Se on siis vahvan uskonnollinen. Romaanisten kielten joulu-sanojen (esimerkiksi espanjan Navidad, italian Natale) voi katsoa viittaavan sekä Jeesuksen syntymään että luonnon uudestisyntymiseen. Suomen joulu- ja juhla-sanojen taustalla on muinaisgermaaninen Yule, talvijuhla.

Kun kristinusko alkoi levitä, Jeesuksen syntymää juhlittiin eri alueilla eri aikoihin. Vasta 300-luvulla elänyt paavi Libertus päätti, että sitä on vietettävä 25.12. Päätös olikin fiksu: kansan ei tarvinnut omaksua kokonaan uutta juhlaa vaan ainoastaan katsella, kun papit ja muut oppineet toivat uusia juhlatapoja tai kehittelivät entisiä vastaamaan uskonnon vaatimuksia. Esimerkiksi Rooman valtakunnassa oli talvipäivänseisauksen aikaan vietetty Saturnalia-juhlaa Saturnus-jumalan kunniaksi. Silloin ihmiset antoivat toisilleen pieniä lahjoja, ja vaikka keisari kielsi tämän pakanallisena pitämänsä tavan, se säilyi (ja on hengissä edelleen).

Joululahjoja, mutta milloin?

Lahjojen antamisen ajankohdasta menneiden vuosisatojen teologit olivat jokseenkin erimielisiä, ja jonkinlaisia muistoja noista kiistoista on säilynyt näihin päiviin. Niinpä Hollannin lapset saavat lahjansa 6.12. eli pyhän Nikolauksen päivänä. Useissa maissa ollaan Martti Lutherin kannalla; hänen mukaansa lahjat toi jouluyönä lahjoista suurin eli Jeesus-lapsi. Espanjassa lahjojen antaminen on jätetty loppiaiseen eli ajankohtaan, jolloin Raamatun mukaan itämaan tietäjät toivat Jeesus-lapselle lahjoja. Sikäläisessä tavassa on siis oma logiikkansa.

Mitä itse itämaan tietäjiin tulee, ei heidänkään lukumääränsä ole aina ollut vakio. Aluksi arveltiin, että heitä olisi ollut seitsemän tai ehkä peräti kaksitoista – molemmat luvut ovat tärkeitä juutalaisessa symboliikassa. Kun 400-luvun paavi Leo I vahvisti, että tietäjiä oli kolme, hän perusteli tätä sillä, että Raamatun mukaan lahjoja oli kolme. Symbolisia nekin olivat: kulta viittasi maalliseen, suitsuke taivaalliseen valtaan ja kuolleiden voiteluun käytetty mirha valtaan, joka jumalan pojalla oli kuolemankin yli.

Yllättäviä yhteyksiä

Symbolien joulu on pienestä koostaan – sivuja on vain hieman toistasataa – huolimatta varsinainen runsaudensarvi, kuten tietysti joulukirjan kuuluukin olla. Väisäsen teksti kulkee notkeasti, ja kirjan lukijalle selviää monen tutuksi luullun perinteen yllättäväkin tausta. Niinpä esimerkiksi piparkakku-ukoilla ja -akoilla on ollut oma roolinsa aikana, jolloin kristinusko ja taikuus taistelivat ja ihmiset luottivat varmuuden vuoksi sekä vanhan kansan konsteihin että saarnastuolista kuultuun sanaan.

Osa kirjassa esitellystä symboliikasta on ehkä lukijalle tuttua, mutta myös yllättäviä yhteyksiä löytyy. Esimerkiksi Punahilkan ja kärpässienten kosketuksesta jouluun en muista muissa lukemissani joulukirjoissa kerrotun. Myös Odinin kahdeksanjalkaisen ratsun Sleipnirin muuntuminen joulupukin rekeä taivaan halki vetäväksi Petteri Punakuonoksi on varsin kiintoisa tarina.

Liisa Väisänen toteaa kirjassaan, että perinteet elävät ja vahvistuvat, koska ne ovat muuntuvia ja sopeutuvia. Nykyajassa ne leviävät pitkälti elokuvien ja television välityksellä, eikä jouluperinteen noudattaja läheskään aina tiedä, mistä tapa tulee. Manteli pannaan puuroon, koska äiti ja isoäitikin tekivät niin, mutta symbolitasolla kyse on syvemmästä yhteydestä.

Tämän kirjan luettuaan voikin jouluun suhtautua hieman eri tavoin kuin ennen.