Mistä katumus johtuu? Mitä siitä voi seurata, miksi katumusta oikeastaan pitäisi tuntea? Näitä kysymyksiä pohtii filosofi Juha Räikkä teoksessaan "Katumuksen filosofia" (2003). Teoksen lähtökohtana on katumuksen tunteeseen liittyvä ristiriitaisuus: katumus on ikävä asia, koska katuessaan ihminen kärsii, mutta samanaikaisesti katumusta on pidetty myös hyvänä ja tarpeellisena asiana. Miksi näin?

Räikkä lähtee valottamaan katumuksen arvoitusta erittelemällä ja analysoimalla tuota tutkittua ja tuttua tunnetta. Teoksessa pohditaan katumuksen hyviä ja huonoja puolia, katumuksen syitä ja seurauksia ja sen yhteyttä muun muassa tahdonheikkouteen, häpeään ja syyllisyyteen. Oman lukunsa saa myös pohdinta katumuksen biologisista juurista.

Aineistona "Katumuksen filosofiassa" on filosofisen kirjallisuuden lisäksi käytetty runsaasti kaunokirjallisuutta – eikä pelkästään pikkukivana lisukkeena. Kirjallisuudentutkijana minua ilahduttaa Räikän tapa käyttää kaunokirjallista aineistoa käsitteiden ja käsitysten tuottajan, ei heijastajan roolissa: teoksessa ei redusoida kirjallisuutta filosofiaan vaan niitä kuljetetaan rinnan, kahtena erilaisena merkityksiä tuottavana järjestelmänä.

Näin esimerkiksi Oscar Wilden ¨"Dorian Grayn muotokuvassa" aktivoituu kysymys katumuksen hukuttamisesta juhlintaan ja jälleen juhlintaan oopiumravintoloissa, "joissa saattoi ostaa unohdusta", kuten Wilde kirjoittaa. Tolstoin "Ylösnousemuksessa" taas käsitellään sitä, miten katumuksen voi voittaa hyvitysteoilla, Sofokseen "Oidipus Kolonoksessa" kertoo siitä, miten katumus voi aiheutua epäonnesta. Teosten tulkinnoista aukeaa kussakin luvussa uusia kysymyksiä ja filosofisia kehitelmiä.

Katumuksen filosofiaa lukiessa katumuksen tunne pilkkoutuu osiin ja muuttuu kaikkea muuta kuin yksiselitteiseksi: juttu ei menekään niin, että ihmiset katuvat tehtyään jotakin pahaa ja muuttavat sen jälkeen tapansa. Katumuksen tunteesta voi, henkilöstä riippuen, seurata erilaisia asioita ja se voi johtua erilaisista asioista. Heti alkuun Räikkä esittää kaksi esimerkkiä katumuksen tunteen erilaisista seurauksista. Albert Camus’n "Putoamisen" päähenkilö katumuksentekijä-tuomari katuu katkerasti itsekästä ja turhamaista elämäänsä mutta ei tee parannusta: hän oppii hallitsemaan katumustaan. Sen sijaan kirkkoisä Augustinus katuu "Tunnustuksissaan" erityisesti hillittömiä opiskeluvuosiaan mutta tekee parannuksen: hän päätyy kokonaisvaltaiseen muutokseen ja kristinuskoon juuri katumuksen kautta.

Katumuksen taltuttamiseen on erilaisia keinoja, kuten kemiallisten apuvälineiden käyttö tai omien moraalisten mielipiteiden äkillinen muuttaminen. Myös itsepetoksen keinoin voi koettaa taltuttaa katumusta. Tällaista keinoa käyttää esimerkiksi murhasta tuomittu ihminen, joka takertuu viimeiseen oljenkorteen: "Niin ei kerta kaikkiaan ole voinut tapahtua! Vaikka muistan, että tartuin haulikkoon, en tosiasiassa ole voinut tarttua siihen – en minä, en minä!" Räikän mukaan itsepetoksesta on syytä olla huolissaan, mikäli sen motiivina on katumuksen tukahduttaminen. Jos ihminen ei tunnusta toimineensa väärin, hän ei myöskään opi virheestään mitään – todellista virhettähän ei, itsensäpettäjän mielessä, koskaan tapahtunut.

Kiinnostava on ajatus katumuksesta luovuuden käynnistäjänä, ja, tähän liittyen, itse aiheutetusta katumuksesta. Ehkäpä monille tuttu katumuksen seuraus on ahkera työnteko, lattioiden puunaaminen, leipominen tai yllättävä soittokierros sukulaisille. Tällaiseen vireeseen päästäkseen joku voi tarvita katumuksen tunnetta ja aiheuttaa sen ryhtymällä tekoihin, joita jälkeenpäin tietää katuvansa. Toisaalta, kuten Räikkä kirjoittaa, maailmassa on tehty paljon töitä myös ilman katumusta: jos joku ahkeroi, ei välttämättä kannata päätellä, että taas on tullut tehtyä jotakin pahaa.

Räikkä pohtii ja pilkkoo teoksessaan – välillä hyvinkin tieteellisen analyyttisesti – katumuksen tunnetta. Teoksen tyyli on kuitenkin sujuvan esseemäinen, humaani, subjektiivinen; vakava, mutta hauskakin: Oliko keisari Nero "sikailijana" vain hyvää keskitasoa keisarien sarjassa? Kun muurahainen tekee uhrauksen, sykkiikö sen sisällä "pieni hyvä sydän", joka saa sen käyttäytymään epäitsekkäästi tietyllä muurahaiskulttuurissa opetetulla tavalla – vai voisiko kyse olla biologiasta?

Katumuksen tunnetta tarkastellaan teoksessa yleisellä tasolla, mutta samalla se saattaa toimia lukijalleen myös henkilökohtaisena tienviitoittajana. Tähän tekijä viittaa alkusanoissaan toivoessaan, "että kirja voisi olla avuksi myös silloin, kun katumus on yksilölle piinallisen ajankohtaista ja totta."

Uskon, että se voikin. Ensinnäkin teos tekee näkyväksi katumuksen tunteen ja sen yleisyyden, mikä on lohduttavaa. Ei kai katumusta olisi ruodittu filosofien, kirjailijoiden, psykologien ja teologien toimesta vuosituhansia, ellei se olisi jollain lailla perustava, ihmisyyteen kuuluva tunne? Katumus on siis tuttua muillekin kuin itselleni, lukijalle. Toisaalta teoksesta voi napata myös käytännöllisiä ohjeita. Ken tahtoo vastustaa tahdonheikkouttaan ja sen uskollista kumppania katumusta, voi toimia Odysseuksen tavoin: sitoa itsensä laivan mastoon välttyäkseen seireenien houkutuksilta. Käytännön sovelluksia nykyelämään löytynee useita.