Syksyn 2006 ja syksyn 2007 välillä Suomessa julkaistiin kolme terrorismin käsikirjaa. Samaan aikaan Poliisiammattikorkeakoulu julkaisi 14 kirjoittajan artikkelikokoelman ”puheenvuoroksi terrorismia koskevaan tutkimukseen” (s. 7). Kaikki kirjoittajat eivät ole poliisin palveluksessa, mutta koska kirjaa käytettäneen oppikirjana, se tarjoaa mahdollisuuden arvioida, millaisen tiedon pohjalta poliisit opiskelevat terrorismia.

Lähdeluettelot ovat kunkin artikkelin lopussa, joten täytyy tarkistaa 13 kohdasta (kun yhdestä artikkelista lähteet puuttuvat kokonaan), ovatko em. käsikirjat ehtineet kulua näiden tutkijoiden käsissä. Tulos: Jokinen & Kullberg 0, Nordberg 0 ja Malkki & Paastela 0. Kirjoittajista vain yhdellä on alibi, koska hänellä ei ole lähteinään vuonna 2007 julkaistuja kirjoja tai artikkeleita; viimeisin lähde on päivätty 1.10.2007 (s. 188).

Lähteet on merkitty myös alaviitteisiin, mikä on lukijaystävällinen ratkaisu. Kieli on hyvää paitsi eräiden maiden nimissä (s. 55).

Kirjan toimittaja toteaa terrorismin määrittelyn vaikeaksi (s. 11). Tämä on fraasi, joka alkaa jo kyllästyttää. Se herättää epäluottamusta alan tutkijoiden itsenäiseen semanttiseen ja loogiseen ajatteluun. Vaikka määritelmiä löytyykin useita, toivoisi kunkin tutkijan olevan varma omastaan. Kari Laitinen tuntuu myös puoltavan kummallista käsitystä nykymuotoisen islamistisen terrorismin uutuudesta (s. 12), ikään kuin terrorismi ei olisi ollut jo vuosisatoja myös kansainvälistä, halpaa ja veristä. Historiantuntemus ei todellakaan ole tämän kirjan vahvuuksia, eikä Laitinen edes halua ”kuvailevaa ja historiallista otetta” (s. 18).

Helinä Häkkänen tarkastelee terrorismin kiehtovaa psykologiaa, mutta yhdistää yksilön uhrautumisen lähinnä itämaisiin kulttuureihin (s. 39-40). Silti Thermopylain sankarit, Scaevola, Winkelried ja Schauman tuottivat länsimaisia marttyyrikultteja. Häkkiseltä jää useita hyviä ajatuksia kesken. Jos ”tapahtumien sitominen aikajanaan on Lähi-idästä kotoisin olevalle vaikeampaa, erityisesti jos kertomus on epätosi” (s. 44), niin seuraako siitä, että ristiriitaisuudet arabin kertomuksessa ovat anteeksiannettavia vai että hänet saa helpommin kiinni sepittämisestä?

Aki-Mauri Huhtinen jatkaa psykologista näkökulmaa viittaamalla Asterixin kotikylän riidankylväjään (s. 50), joka on provokaattorin arkkityyppi. Toisaalta hän näkee ”terrorisminvastaisen sodan” retoriikan pyrkivän länsimaiden yhdistämiseen. Huhtisen artikkeli keskittyy lopulta arvostelemaan Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa ja kuuluu siten itse tiettyyn diskurssiin. Kuka onkaan riidankylväjä, terroristit vai George W. Bush? Huhtinen viittaa Bushin puheeseen 20.9.2001 ”uutena kielenä” (s. 55), vaikka itse asiassa Bushin aatteellinen linja oli kuultavissa selkeästi jo hänen kahdeksan kuukautta vanhemmasta virkaanastujaispuheesta. Jokaisen Bushin reaktioita ja Afganistanin sekä Irakin sotia ihmettelevän kannattaisi yrittää ymmärtää Bushin moraalia ja historiankäsitystä vähintään yhtä hyvin kuin terroristeja. Tällöin päädytään erääseen Bushin edeltäjään, esikuvaan ja aatetoveriin – Abraham Lincolniin. Sieltä se palautuu ”vanhaan maailmaan”, interventionistiseen liberaaliin Giuseppe Mazziniin.

Kun aatehistoriaa ei jäljitetä kyllin pitkälle, langetaan sellaisiin anakronismeihin kuin Huhtinen väittäessään, että ”terrorismin vastaisen sodan diskurssi” synnytti vastareaktiona 1982 libanonilaisen Hizbollahin, joka ei muka omista modernia aseteknologiaa (s. 62). Kuitenkin kesällä 2006 itsemurhaiskut eivät suinkaan olleet sen ”ainoa keino” (s. 62) taistella Israelia vastaan. Huhtisen postmodernistista historiantulkintaa edustaa sekin väite, että al-Qaida ”irrottautui Taliban-hallinnosta” 1990-luvulla (s. 64)

Aini Linjakumpu kertoo tunteiden merkityksestä. Politiikan tunteellistaminen on tyypillistä niin arabeille kuin nykyiselle länsimaalaiselle medialle, jossa kansoja liikuttaa kollektiivinen ”viha” ja ”raivo”.

Petteri Suominen analysoi tilastollisesti terrorismin pelkoa. Hän muistaa, että terrorismilla on Euroopassa pitkä historia, mutta unohtaa 1970-luvun äärivasemmistolaisten terroristien ideologisen internationalismin (s. 89). Artikkelin oleellinen anti on kuitenkin Suomen poliisin laajassa mielipidekyselyssä, jonka mukaan suomalaiset eivät ole kovin huolestuneita terrorismista. Huoli kasvaa iän myötä ja kouluttamattomat naiset ovat huolestuneimpia, Pohjois-Karjalassa enemmän kuin Helsingissä (s. 94-96). Huoli on kuitenkin aika teoreettista, sillä se ei vaikuta arkielämään (s. 100).

Komentajakapteeni Juha-Antero Puistola on kuvittanut artikkeliaan kaavioilla, mutta asia tulee kiitettävän selväksi tekstistäkin. Konkreettiset tiedot terroristien järjestäytymisestä ja median vaikutuksesta tekevät tästä artikkelista yhden kirjan parhaista.

Ulkoasiainministeriön virkamiehet Marja Lehto ja Kirsti Westphalen kirjoittavat odotetusti varsin diplomaattisesti. Suojelupoliisissa työskentelevät Tuomas Portaankorva, Mika Susi ja Mirkka Kreus muistavat kertoa kirjoittavansa yksityishenkilöinä – ikään kuin lukija voisi erehtyä luulemaan muuta.

Analysoidessaan Espanjan ja Alankomaiden islamisteja Portaankorva mainitsee Ceutan kaupungin ”lähes muslimienemmistöisenä” (s. 147). Mikäli näin tosiaan on, se on mielenkiintoinen muutos 26 vuodessa, sillä afrikkalaisesta sijainnistaan huolimatta kaupunki oli aikoinaan katukuvaltaan täysin espanjalainen.

Terrorismin rahoituksen tutkimista Suomessa selostavalta Sudelta löytyy yllättäen koko kirjan syvällisin historiallinen luotaus, viittaus Theodore Rooseveltin lähes sata vuotta sitten julistamaan terrorisminvastaiseen sotaan (s. 157)!

Kreus tarkastelee terrorismia riskiteoreettisesti kuin vakuutusvirkailija. Median tunnepitoisuus ja suhteettomuudentajun puute tarvitsee rationaalisia kehyksiä. Tosiasia on, että resurssien rajallisuus estää järkeviä viranomaisia tekemästä kaikkensa, mitä usein vaaditaan ajattelematta hintaa. Tehokas terrorismin torjunta ei voi olla täydellistä, vaan siinä kuten kaikessa elämässä on otettava riskejä hurskastelun sijasta. Tätä Kraus olisi voinut selittää selkeämminkin, sillä nyt artikkeli jää vasta teoreettiseksi johdatukseksi aiheeseen.

Olli Aaltonen laajentaa kirjan aihepiiriä valtioterrorismiin, jolla hän tarkoittaa mm. hirmuhallitusten harjoittamaa kansalaistensa sortoa, jopa kansanmurhia (s. 177-178). Paremmin määritelmään sopivat kuolemanpartiot (s. 181). Historiasta löytyisi myös esimerkkejä pogromeista ja provokaatioista, joilla hallitukset ovat lietsoneet pelkoa vastustajissaan. Aaltonen huomauttaa kuitenkin aivan oikein, että terrorin määritelmä edellyttää tiettyä ennustamattomuutta, jonka uhreiksi voivat joutua (jopa hallitustensa mielestä) viattomat ihmiset (s. 184).

Mielenkiintoisimpia artikkeleita on Teemu Sinkkosen ajatusleikki (”kontrafaktuaalinen ajatusharjoitus”) Myyrmannin pommi-iskusta. Miten olisivat suomalaiset suhtautuneet, ellei tekijää olisi saatu nopeasti selville tai jos motiiviksi olisi esitetty muita kuin yksilöllisiä ongelmia? Sinkkonen uskoo, että jos tekijä olisi vaatinut Suomea vetämään joukkonsa Afganistanista, kansa olisi siihen taipunut ja Anneli Jäätteenmäki olisi päässyt pääministeriksi pidemmäksi aikaa. Jokin muu motiivi olisi lietsonut muslimivähemmistöön kohdistuvaa vihamielisyyttä ja ”sisuunnittanut” suomalaiset osallistumaan Irakin-sotaan (s. 213-214).

Tampereen yliopiston amerikkalaisluennoitsija Cheryl J. Fish pohtii amerikkalaisen kirjallisuuden ja elokuvien suhdetta ekoterrorismiin. Ekologisesti ansioituneiden sankareiden joukosta puuttuu kuitenkin kaikkien tuntema MacGyver, joka jo 1980-luvulla osasi yhdistää seksikkään ympäristöaktivismin laillisiin toimintamalleihin. Hänen sijastaan Fish luettelee useita vähemmän mallikelpoisia roolihahmoja, joita suomalaisen lukijan on vaikea muistaa. Artikkeliin ei sisälly viittausta suomalaisiin ekofasistisiin ilmiöihin, joista saisi viitepohjaa Jokelan tragedian ymmärtämiselle.

Virkamiestutkijoiden käytännölliset näkökulmat ja kunnioitettavat näytteet yleissivistyksestä tuovat ilahduttavaa vaihtelua akateemikkojen rakentamiin pilvilinnoihin. Lukuisista artikkeleista koottu kirja onnistuu yllättävän hyvin säilyttämään kohtuullisen tasaisuuden. Mikään artikkeli ei ole sietämättömän huono ja monesta voisi kehkeytyä hyvä johdanto laajempiin erillistutkimuksiin.

Loppusanoissaan Laitinen perää kriittisyyttä terrorismitutkimukseen. Sitä olisi voinut edustaa artikkeli, jossa olisi rohjettu kyseenalaistaa amerikkalaiskeskeinen käsitys World Trade Centerin tuhosta kaiken terrorismin ajanlaskun alkuna. On nimittäin ärsyttävää seurata, kuinka ”nain eleven” on uponnut supisuomalaiseenkin puheenparteen ja oikeuttaa unohtamaan sen, että useissa maissa on aivan omat terrorismimuistonsa tai kipupisteensä. Olisi ollut mielenkiintoista lukea vaihteeksi sellainenkin artikkeli, jossa olisi luonnosteltu proaktiivista ulkomaalaispolitiikkaa – sopivien maahanmuuttajien houkuttelemista ja rekrytointia sekä epätoivottujen tehokkaampaa karkottamista – terrorismintorjunnan tueksi.

Laitisen käsitys ”kriittisyydestä” ei aina vakuuta kriittisyydellään. Miten ihmeessä Suojelupoliisin harjoittama ennaltaehkäisy olisi ”hedelmällisempi kuin salaisten operaatioiden ja suhteettoman väkivallan käyttäminen” (s. 253)? Tuskinpa Suomen suhteellisen vaatimattoman terrorismintorjunnan tuloksia voidaan alistaa mihinkään tilastollisesti merkittävään kansainväliseen vertailuun. Samoin EU:n ”dialogi maltillisten tahojen” (keiden?) kanssa (s. 255) on jäänyt hyvin epämääräiseksi ja sen tuloksellisuus voi joutua naurunalaiseksi niin pian kun Euroopassa tapahtuu seuraava massiivinen terrori-isku. Historialliseen likinäköisyyteen perustuva moralisointi ja toiveajattelu sopii oppikirjaan yhtä huonosti kuin pelottelu.

Tämän kirjan perusteella poliisikoulutukseen kuuluu monipuolista ja pätevää lukemistoa, vaikka hyvin paljon jääkin syventävien opintojen varaan. Toivottavasti terrorismia opiskelevat poliisit eivät väheksy historiallista ja kansainvälistä vertailua, johon peräti kolme suomalaista käsikirjaa tarjosi aineistoa vuoden kuluessa. Terrorismin psykologiaa voi opiskella myös sata vuotta sitten julkaistuista anarkistien puheista tai Joseph Conradin (1907) ja Gilbert Keith Chestertonin (1908) novelleista, jos seitsemän viime vuoden kuluessa kertyneet elämäkerrat ja haastattelut tai arabiankielen taito eivät siihen riitä. Terrorismintorjunnan tuloksia voidaan arvioida 1900-luvun alun ja 1980-luvun kokemusten perusteella, ellei malta odottaa riittävän historiallisen perspektiivin muodostumista 2000-luvun alun politiikkaan.