Mitä suomalainen ja hollantilainen luulevat olevansa?

Pasi Saukkosen väitöskirja käsittelee tärkeätä ja mielenkiintoista aihetta: kansallista identiteettiä. Sehän on yksi niistä käsitteistä, joita kaikki käyttävät, mutta joille oikeastaan kukaan ei osaa antaa sellaista määritelmää, jonka edes useimmat muut voisivat hyväksyä. Kansallisesta identiteetistä puhutaan kuitenkin julkisuudessa jatkuvasti, ja myös me suomalaiset pohdimme yksityiselämässämme omaa suomalaisuuttamme ja sen merkityksiä. On siis erittäin kiinnostavaa, mitä valtio-opin tutkija saa irti, kun hän lähtee vertailemaan suomalaisten ja hollantilaisten kansallisia identiteettejä.

Saukkonen, Pasi: Suomi, Alankomaat ja kansallisvaltion identiteettipolitiikka. Tutkimus kansallisen identiteetin poliittisuudesta, empiirinen sovellutus suomalaisiin ja hollantilaisiin teksteihin. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1999. 315 sivua. ISBN 951-746-104-6.

Pasi Saukkosen väitöskirja käsittelee tärkeätä ja mielenkiintoista aihetta: kansallista identiteettiä. Sehän on yksi niistä käsitteistä, joita kaikki käyttävät, mutta joille oikeastaan kukaan ei osaa antaa sellaista määritelmää, jonka edes useimmat muut voisivat hyväksyä. Kansallisesta identiteetistä puhutaan kuitenkin julkisuudessa jatkuvasti, ja myös me suomalaiset pohdimme yksityiselämässämme omaa suomalaisuuttamme ja sen merkityksiä. On siis erittäin kiinnostavaa, mitä valtio-opin tutkija saa irti, kun hän lähtee vertailemaan suomalaisten ja hollantilaisten kansallisia identiteettejä.

Kirjan rakenne on kiitettävän selkeä: aluksi Saukkonen määrittelee käyttämiään käsitteitä, sitten hän luo työkalut, joilla hän lopuksi vertailee esimerkkimaitaan keskenään. Kirjoitin tässä "käyttämiään käsitteitä" enkä "käyttämänsä käsitteet", sillä Saukkonen on varsin tervejärkisesti välttänyt antamasta sellaisille asioille kuin identiteetti, kansanluonne ja mentaliteetti mitään tarkkaa määritelmää. Termiä identiteetti hän kieltäytyy kokonaan määrittelemästä, vaan sen sijaan tekee tutkimuskohteen. Ei siis olekaan kiinnostavaa, mikä on identiteetti, vaan se, mitä identiteetillä tarkoitetaan. Tästä Saukkonen jatkaa termien kansanluonne ja mentaliteetti käsittelemiseen. Kansanluonne onkin käsite, jota esimerkiksi 1800-luvun tiedemiehet aivan vakavissaan tutkivat ja analysoivat ja käyttivät vaikkapa historiallena selitysperusteena. Sittemmin termi on heitetty tiedeyhteisön käytettyjen termien roskakoriin, mutta tilalle on hiipinyt sana mentaliteetti.

Käytyään läpi erilaisia näkemyksiä näistä käsitteistä Saukkonen päätyy tarkentamaan tehtäväänsä siten, että hän tutkii kansallivaltioiden identiteeteistä käytyjä keskusteluja. Hän siis ei tutki sitä, minkälaisia suomalaiset ja hollantilaiset ovat, vaan sitä, minkälaisina suomalaiset ja hollantilaiset näkevät itsensä. Tämä ei kuitenkaan vielä riitä. Valtio-oppineena kirjoittaja kytkee suomalaisuuden ja hollantilaisuuden nimen omaan kansallisvaltioon, ei siis kansaan, kieleen tai kulttuuriin, ei liioin valtioon ylipäätään tai vaikkapa valtiollisten instituutioiden mielessä. Kyseessä on siis valtio, joka legitimoi itseään kansalla, ja kansa, joka samaistuu omaan valtioonsa. Kansallisvaltion identiteetti ei ole liioin merkitse kaikille samoja asioita, vaan siitä käydään jatkuvaa keskustelua. Näin ollen Saukkonen käsittelee loppujen lopuksi kansallisvaltioiden identiteettipolitiikkaa, eli sitä, miltä pohjalta kansallisesta identiteetistä keskustellaan ja miten se elää yhteiskunnalisten ja valtiollisten olosuhteiden mukana. Tämä taas on tärkeätä siksi, että näin myös määritellään kansallivaltion "kansa" ja myös sitä, kenellä on oikeus puhua kansan nimissä. Analysoituaan kansallisvaltion identiteetin eri osatekijöitä ja niistä käytyä keskustelua Saukkonen jakaa käsitteen kolmeen ulottuvuuteen: samaistumiseen omaan ryhmään, erottautumiseen muista ryhmistä ja ajalliseen jatkuvuuteen. Identiteetti on käsite, johon kuuluvat aina nämä kaikki, vaikka se monesti unohtuukin. On muuten mielenkiintoista havaita Saukkosen tutkimuksesta, miten suomalaiset ovat systemaattisesti verraneet itseään Länsi-Eurooppaan, kun taas Venäjä ja "itä" ovat olleet keskustelijoille lähinnä historiallisen taustan asemassa. Tällöin suomalaisten usein rasistisen väheksyvä tapa suhtautua kolmannesta maailmasta ja entisistä kommunistimaista tulleisiin siirtolaisiin on myös pysynyt aivan erillisenä keskustelunaiheenaan. Jostain syystä meille on hirmuisen tärkeätä osoittaa olevamme hyviä eurooppalaisia, mutta muuhun maailmaan me emme halua itseämme edes verrattavan.

No, rasismiin ei Saukkonen puutu. Siitä en häntä moiti, sillä hän ei ylipäätään käsittele sitä, minkälaisia suomalaiset ovat, vaan sitä, minkälaisina suomalaiset ja hollantilaiset näkevät itsensä. Eriteltyään kansallisvaltion identiteetin eri osatekijöitä Saukkonen luo kansallisvaltion identiteetin kentän. Kentän pystysarakkeina toimivat edellämainitut kolme tekijää: yhtenäisyys (siis se, mikä ryhmän yhdistää), erottuminen (mikä erottaa ryhmän muista) ja jatkuvuus. Vaakariveinä toimii yhdeksän kansallisvaltiollisen identiteetin osatekijää: valtio, kansantalous, yhteiskunta, maa-alue, sukujuuret, kieli, uskonto, kulttuuri ja identifioituminen. Näin muodostuu peräti 28-soluinen kenttä, jota täyttämällä Saukkonen kirjansa toisessa osassa vertailee Suomen ja Alankomaiden identiteettejä. Esimerkiksi solu nimeltä valtion jatkuvuus koskee poliittista ja hallintohistoriaa, kun taas kielen yhtenäisyydessä tulevat kyseeseen viralliset ja puhutut kielet sekä murteet. Erottumisessa tulevat kyseeseen esimerkiksi kulttuurin osalta sivilisaatioerot ja kulttuuriereot, tai sukujuurien osalta geneettiset erot ja emigraatioyhteisöt. Näin on jo nähtävissä, että suomalaiset ja hollantilaiset katsovat peileistään eri asioita: siinä, missä suomalaisille on tärkeätä vaikkapa meidän geneettinen taustamme (en itse ole koskaan oikein ymmärtänyt, miksi?), hollantilaisille ovat taas tärkeitä uskonnolliset tekijät ja sekularisoituminen.

Saukkonen on siis ohittanut tyylikkäästi näkemyksen kansallisuuden objektiivisista kriteereistä ja identiteettien kaikille samoista rakennnuspuista, ja tutkailee itse asiassa paljon realistisemmin sitä, mistä puista identiteetti missäkin on rakennettu. Objektiiviset olosuhteet ovat toki analyysissä mukana, mutta kyse onkin siitä, miten niihin suhtaudutaan.Kirjan ensimmäisessä osassa on siis luotu kenttä, jolla kansallista identiteettiä voi analysoida. Seuraavaksi kirjoittaja käy empirian kimppuun. Aluksi hän käy läpi perusfakta-aineistoa molemmista käsittelemistään maista. Seuraavaksi Saukkonen analysoi kahta virallista identiteettiä käyttäen kyseisten maiden "virallisia"esitteitä maistaan, kirjasta Facts about Finland ja The Netherlands in Brief. Näistä virallisista kuvista hän siirtyy tutkimaan kahta oman kansansa klassista kuvaajaa ja omakuvan rakentajaa: Zachris Topeliuksen Maamme-kirjaa ja Robert Fruinin vuonna 1871 Algemeene Statistiek van Nederland-teokseen kirjoittamaa kappaletta Het karakter van het Nederlandsche volk. Topeliuksen kirjan keskeistä merkitystä meidän suomalaisten kuvalle itsestämme ei tarvinne perustella erikseen. (Itse olen joskus pohtinut stä, missä määrin vaikkapa karjalaisten vilkkaus johtuu siitä, että Topelius kertoi kansakoulun lukukirjassaan karjalaisten olevan vilkkaita? En toki väitä, että Sakari-setä olisi tuon vilkkauden keksinyt omasta päästään, mutta missä määrin siitä on tullut odotus, joka kunnon karjalaisen täytyy toteuttaa ollakseen kunnin karjalainen?) Fruinin teoksella ei ole aivan yhtä keskeistä asemaa hollantilaisesten omakuvan muodostumiseen, mutta siinä esitetyt luonnehdinnat levisivät kaikkialle sinne, missä hollantilaiset puhuivat ja puhuvat itsestään.

Lopuksi Saukkonen käsittelee suurta määrää hollantilaisten ja suomalaisten intellektuellien hollantilaisuutta ja suomalaisuutta käsitteleviä tekstejä 1990-luvulta. Etenkin tässä korostuu se, ettei identiteetistä valliste minkäänlaista yksimielisyyttä. Eri keskustelijat käyttävät käsitteitä eri tavoin, ja he arvottavat käsittelemiään asioita myös eri tavoin. Koska kyseessä on kuitenkin keskustelu, molemmissa maissa vallitsee kuitenkin tietynasteinen yksimielisyys siitä, mistä keskustellaan ja miten. Jos siis vaikkapa joku ehdottaisi viinanjuomista hollantilaisten keskeiseksi kansalliseksi piirteeksi, häntä tuskin ymmärrettäisiin.

Saukkosen näkemys kansallisuudesta on varsin konstruktivistinen, hän näkee kansakunnan ja kansallisvaltion pikemminkin ajatusrakennelmina kuin jonain "luonnostaan" olemassa olevina asioina. Viime vuosikymmenten keskustelussa tämä onkin vallitseva näkemys, ja nationalismikirjallisuuden klassiset nimet, Eric Hobsbawm, Arnst Gellner ja ennen kaikkea Benedict Anderson ovat selvästi tuotu esille vaikutteiden antajina. Andersonhan on se tutkija, joka loi kuuluisan luonnehdinnan kansakunnasta kuviteltuna yhteisönä (imagined community), siis sellaisena, joka ihmisten täytyy ajatella päässään, jotta se olisi olemassa. Usein törmää tulkintoihin, joiden mukaan Anderson olisi tarkoittanut, etteivät kansakunnat ole oikeasti olemassa, vaan ne ovat vain kuvitelmaa. Tästähän ei ole kyse, vaan Andersonin näkemys antaa Saukkosellekin mahdollisuuden analysoida sitä, miten kansakunta oikeastaan tehdään todeksi.

Saukkosen tulokset ovatkin mielenkiintoisia: suomalaiset näkevät itsensä geneettisesti, kielellisesti ja kulttuuriltaan yhtenäisenä kansana, kun taas hollantilaiset korostavat mielellään kulttuurinsa suvaitsevaisuutta ja heterogeenisyyttä. Tähän sisältyy kuitenkin useita paradokseja: alun alkaen hollantilaiset ovat määritelleet itsensä varsin suppeasti tiettyjen alueiden protestanttisena ja kaupunkilaisena väestönä, kun taas Topelius korosti kaikkien Suomen asukkaiden olevan suomalaisia. Toisin sanoen kummankaan kansakunnan määritelmä ei sovi yhteen sen luonnehdintojen kanssa! Saukkonen korostaakin identiteettien sidonnaisuutta kulloiseenkin historialliseen tilanteeseen ja myös luonnehdintojen riippuvuutta niitä edeltäneistä keskusteluista. Tätä kuvastaa myös hyvin Saukkosen esille tuoma suomalaisuuden siirtyminen länteen 1990-luvun alussa: kun Neuvostoliitto romahti ja Suomi aloitti liittymisen EU:hun, suomalaiset alkoivat nähdä itsensä paljon eurooppalaisempina kuin aikaisemmin. Tällöin myös Suomen menneisyys muuttui; vielä 1980-luvulla suomalaisten menneisyys oli paljon itäisempää kuin nykyään. Hollantilaisilla ei vastaavaa raja-asemapohdintaa juurikaan ole, vaan he näkevät itsensä kaikenlaisten vaikutteiden risteysasemana, jossa he ovat kautta aikojen voineet sulattaa erilaisia aineksia omaksi hollantilaisuudekseen.

Vastaavalla tavalla Saukkonen erittelee muitakin suomalaisuuden ja hollantilaisuuden rakennuspuita. Eräs hollantilaisen yhteiskunnan erityispiirre on pilarisaatio, yhteiskunan jakautuminen maailmankatsomusten pohjalta organisoituneisiin pilareihin, joiden varassa kansakunta tavallaan lepää. Näitä ovat perinteisesti olleet katolisuus, protestanttisuus, vapaamielisyys ja sosialismi. Edelleen uskonnolla ja maallistumisella on keskeinen osa hollantilaisten minäkuvassa. Suomessa taas on korostettu aina kansakunnan yhtenäisyyttä, metsäläisyyttä ja omalaatuisuutta. Edelleen suomalaisuudessa korostuu voimakkaasti etnisyys, kielen ja geenien yhtenäisyys sekä muinaisuuteen astio ulottuva historia, kun taas hollantilaisuutta leimaa valtiollinen historia 1500-luvulta eteenpäin. Näiden erojen syyt voin omasta puolestani nähdä helposti: hollannin kieli ei sanottavammin eroa alasaksan murteista ja sitä puhutaan myös Belgiassa ja Ranskassa, kun taas suomi on tyystin toisenlainen kieli kuin ruotsi tai venäjä. Edelleen hollantilaisilla on kauas ulottuva historia, kun taas suomalaisuusliikkeen ensimmäisiä ongelmia 1800-luvulla oli juuri valtiollisen historian puute. Hollanti on syntynyt varsin pitkälle ensin omaksi valtiokseen, ja kulttuuriset tai kielelliset erot vaikkapa Belgian Flanderiin tai läheisimpiin Saksan seutuihin ovat syntyneet myöhemmin. Suomi taas legitimoi oman erityisyytensä nimen omaan kielellä ja kulttuurilla.On siis rakennettu kansallisuutta niistä aineksista, mitä on ollut saatavilla.

Saukkonen toteaa myös intellektuellien suhteen omaan kansallisuuteensa poikkeavan toisistaan: hollantilaisuuden "syvin olemus" on sijoitettu perinteisesti kaupunkilaiseen, protestanttiseen keskiluokkaan (tarkemmin sanoen Alankomaiden länsiosissa), kun taas suomalaisuus leimautuu maaseudun rahvaaseen, ja sen joukossa lähinnä sisämaan talonpoikaisuuteen. Tällöin myös hollantilaiset älyköt samaistuvat helposti omaan kansallisuuteensa, kun taas suomalaisälyköt eivät koskaan ole oikein kuuluneet kansaan.Kuten me kaikki voimme havaita lähes päivittäin lehtien kulttuurisivuilta, suomalaisintellektuellille sivistys merkitsee edelleen jotain, mitä on "Euroopassa" (missä se ikinä lieneekään) ja jota täytyy tuoda Suomeen, itäisille barbaareille.

Kirjansa loppuluvussa Saukkonen tiivistää tuloksensa erittäin havainnolliseen, kolmiulotteiseen kaavioon. Kyseessä on kuutio, jonka särminä on kolme ulottuvuutta: massa-eliitti, valtio-kulttuuri ja avoin-sulkeutunut. Koska kansallisesta identiteetistä on samassa maassa aina monenlaisia näkemyksiä, jotka kuitenkin riippuvat toisistaan ja yhteisistä olosuhteista, kansalliset identiteetit asettuvat tähän kuutioon isoina palloina, jolloin ne kattavat suurimman osan kansallisesta keskustelusta. Lisäksi kummassakin maassa on joitain suuntauksia, jotka voisi sijoittaa aivan toiselle puolen kuutiota, kuten hollantilainen nationalistinen äärioikeisto tai tietyt suomenruotsalaiset näkemykset. Suomen ja Alankomaiden pallot sijoittuvat selvästi eri kohtiin kuutiossa, vaikka ne vähän reunaltaan toisiaan leikkaavatkin. Suomen tapaus painottaa enemmän massoja, kulttuuria ja on sulkeutuneempi, kun taas Alankomaissa eliitin ja valtion roolit identiteetissä ovat tärkeämpiä, ja kansallinen identiteetti on avoimempi.

Saukkosen kirja on antoisa monellakin tavalla, muun muassa siksi, että suomalaisena on aina kivaa verrata itseään muihin. Tärkeämpää antia ovat Saukkosen kirjansa puolessavälissä ja lopussa esittämät teoreettiset kiteytykset: kansallkisvaltion identiteetin kenttä kaikkine osatekijöineen ja sen imagologisine (kuten Saukkonen asian ilmaisee) tulkintoineen ja lopussa esitetty kuutio. Näiden lisäksi Saukkosen erittelyt käyttämistään käsitteistä ovat hyödyllistä luettavaa kenelle tahansa kansallisuuksista, nationalismista ynnä muusta sellaisesta kiinostuneille. Empiirisessä osassaan kirjoittaja antaa lukijoille myös mielenkiintoista ainesta sekä suomalaisen kulttuurikeskustelun seuraamiseen että siihen loputtomaan oman suomalaisuutemme ja sen merkitysten pohdintaan, jota me kaikki kuitenkin aina tuon tuostakin harrastamme.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *