Kahdeksan vuotta sitten kohtuutonta kansainvälistäkin julkisuutta saanut kohu Suomen sodanaikaisesta ulkomaalaispolitiikasta tuotti useita perusteellisia tutkimuksia, joista ehkä tärkein on Pekka Kauppalan kirja Suomesta talvisodan jälkeen Neuvostoliittoon luovutetuista ihmisistä. Kirja kattaa neuvostosotavangit, ns. Leinon vangit ja itäloikkarit 1950-luvun puoliväliin asti, mutta tuo selvyyttä myös saksalaisten sotavankien ja Suomesta Saksaan siirrettyjen neuvostosotavankien kohtaloon. Tarkastelun ulkopuolelle on jätetty inkeriläiset siviilit, joita oli puolet Suomesta luovutetuista 120.000 ihmisestä. Inkeriläiset palasivat periaatteessa vapaaehtoisesti ja kaikki, jotka yksiselitteisesti kieltäytyivät palaamasta, saivat lopulta jäädä Suomeen (s. 105) – poikkeuksena suomalaisten hoivaamat otto- ja kasvattilapset, joista kaikki toimitettiin Neuvostoliiton orpokoteihin ja vain muutama pääsi palaamaan Suomeen.

Käsite ”luovutetut” on joissakin tapauksissa ongelmallinen, sillä se edellyttää, että toinen valtio on pyytänyt henkilön (yleensä rikoksentekijän) luovuttamista Suomesta. Jos maasta poistaminen tehdään Suomen aloitteesta, sitä kutsuttaisiin lähinnä ”karkotukseksi”. Kauppala huomauttaakin aivan oikein, että hänen tutkimuskohteinaan ovat itse asiassa Suomesta ”siirretyt” henkilöt (s. 16 ja 354), mutta useimmissa tapauksissa aloitteentekijäksi koettiin Neuvostoliitto silloinkin kun muodollisesti päätökset teki Suomi. Venäläisiä ei ole milloinkaan kiinnostanut ”asioiden laillinen puoli” (s. 246), vaan poliittinen tarkoituksenmukaisuus on ohittanut lainopilliset ja filosofiset pohdiskelut.

Tunnetuimpia Suomesta Saksaan tai sen miehittämiin maihin siirrettyjä neuvostosotavankeja oli ”Tallinnan pronssisoturi” Kristjan Palusalu, joka pakeni puna-armeijasta syksyllä 1941, viipyi Suomessa kaksi kuukautta ja pääsi Tallinnaan jo tammikuussa 1942. Kun Neuvostoliitto miehitti Viron toistamiseen, Palusalu vangittiin lyhyeksi aikaa, mutta sai toimia mallina sankarivainajien muistomerkille (s. 209-211). Suomella ei ollut intressejä pitää Baltiasta, Puolasta, Ukrainasta tai muilta Saksan miehittämiltä alueilta kotoisin olleita vankeja, jotka oli mielekkäämpää vaihtaa saksalaisten ottamiin inkeriläisiin ja vastaaviin sotavankeihin.

Suomesta Saksaan siirretyistä neuvostosotavangeista yksi on saatu haastatteluun Venäjältä. Hän kertoo olleensa onnellinen siirrostaan, sillä saksalaiset pelastivat suomalaisten vankeina riutuvat sairaat ja haavoittuneet vangit! (s. 219.220). Suomalaisten synninpäästö ei siis aina imartele Suomen armeijaa ja sen kykyä suoriutua jatkosodan hyökkäysvaiheen suuren vankimäärän asianmukaisesta hoitamisesta ja ruokkimisesta.

Elina Sanan kohuväitteet on kumottu moneen kertaan. Kauppala osoittaa hänen erehtyneen jopa Saksaan siirrettyjen juutalaisten sotavankien suhteen.  Vaikka joitakin neuvostosotavankeja – heidän joukossaan myös juutalaisia – siirrettiin saksalaisten vastuulle ilmeisen rangaistusluonteisesti (s. 179-180), useimmiten kyse oli juutalaissotavankien vapaaehtoisesta valinnasta (s. 14 ja 178). Juutalaisten olot eivät olleet Neuvostoliitossakaan huolettomat ja monet sotavangit huomasivat Suomessa, että neuvostopropaganda oli räikeästi vääristänyt länsimaiden oloja. Ei siis ole ihme, jos juutalaissotavankien parissa toivottiin, ettei Saksa ehkä sittenkään olisi maineensa veroinen juutalaisten vainoajana. Moni neuvostosotavanki tarjosi palveluksiaan bolshevismin vastaiseen sotaretkeen joko vilpittömästä vihasta neuvostojärjestelmää kohtaan tai uskoen yhteistyöstä olevan etua omalle tulevaisuudelleen. Saksan armeijassa ja etenkin sotilastiedustelussa ammattisotilaat olivat sen verran vapaita kansallissosialistisen rotuopin haihatteluista, että Neuvostoliiton vähemmistökansallisuuksien auliisti tarjoamaa apua ei haluttu torjua. Saksalaisten sotavangiksi jäänyt puna-armeijan sankarikenraali Andrei Vlasov sai värvätä venäläisiä sotavankeja ja muita vapaaehtoisia Venäjän Kansallisarmeijaan, joka lopulta taisteli puna-armeijaa vastaan. Voittajavaltojen historiankirjoitus ymmärrettävästi vaikeni tällaisen yhteistoiminnan laajuudesta, mutta kommunismin romahdettua Venäjällä on herännyt kiinnostusta ”vlasovilaisten” motiiveihin ja aikaansaannoksiin.

Arkistotutkimuksia Venäjällä ei valitettavasti vieläkään ole helppo tehdä. Kauppalan kirjan liitteenä on vaikuttava ja muille tutkijoille hyödyllinen katsaus käytettyihin ja käyttämättömiin arkistoihin sekä niiden suhtautumiseen. Haastatellut henkilöt olivat avomielisiä, mutta puhelua erään pohjoiskaukasialaisen kanssa ilmeisesti kuunneltiin (s. 152).

Kauppalan mielenkiintoisimpia löytöjä on Vlasovin propagandajohtaja Meleti Zykov, jonka saksalaiset teloittivat vasta elokuussa 1944. Kauppalan mielestä tämä oli oikealta henkilöllisyydeltään Aleksandr Malkis, juutalainen kansantaloustieteen professori, joka salaperäisesti katosi Suomen sotavankeudesta hieman aiemmin kuin Zykov ilmestyi tuntemattomuudesta Vlasovin rinnalle (s. 153-175, 322-333, 375 ja 389). Kaiken kaikkiaan Kauppala arvioi Venäjän arkistolähteiden perusteella, että suomalaisten saksalaisille siirtämistä juutalaisista sotavangeista puolet päätyi takaisin Neuvostoliittoon (s. 177-178). Loput jäivät sille tielleen joko kaatumalla Saksan puolesta, joutumalla kansanmurhan uhreiksi tai pakenemalla länteen.

”Tietty, vielä suuruudeltaan tarkemmin määrittelemätön osa Suomen juutalaissotavankeja näyttää löytäneen ainakin väliaikaisesti suojaa hirmumyrskyltä eräissä Saksan sekavan tiedustelumaailman oudoissa kolkissa.” (s. 264). Kunpa joku kertoisi Kauppalan tutkimustulokset myös Der Spiegel -aikakausilehdelle ja muille kahdeksan vuoden takaisten perättömien huhujen myrkyttämille ulkomaisille tahoille, jotka ovat siitä pitäen laskeneet Suomen syntitaakkaan suhteettoman osuuden juutalaisten kansanmurhasta! Jos Zykov alias Malkis lasketaan kahteen kertaan ja vähintään kerran Suomen osuuteen kansanmurhan uhreista, tilastoja vääristellään ja saksalaisten osuutta kevennetään ansiottomasti. Valitettavasti saksalaiset eivät ole vielä kypsiä aiheen mutkikkaimpien käänteiden ennakkoluulottomaan valottamiseen, mutta tarttuvat auliisti vastuuttoman suomalaisen journalismin tarjoilemiin näennäisiin sensaatioihin. Vakavilta historiantutkijoilta kestää kauan oikaista virheitä.

Sana kantoi huolta myös Suomesta Saksaan siirrettyjen politrukkien kohtalosta, mutta Kauppala tietää, että Adolf Hitlerin kesällä 1941 antama käsky vangittujen politrukkien ja juutalaisten surmaamisesta oli voimassa vain vuoden verran. Sinä aikana saksalaiset alkoivat ymmärtää, ettei sotaa voitettaisi pelkästään omin voimin ja haaskaamalla tarjoutuvia tilaisuuksia. Politrukit eivät osoittautuneetkaan kiihkeimmiksi kommunisteiksi vakaumuksensa tähden, vaan melkoisiksi opportunisteiksi, jotka jopa keskivertosotilasta helpommin siirtyivät toisen totalitaarisen hallinnon palvelukseen. He olivat myös tietoisimpia siitä, kuinka armottomasti Stalin kohteli vihollisen vangeiksi jääneitä, joten kiusaus vaihtaa puolia oli suuri (s. 178).

Kommunistien ja juutalaisten luovutuksista Saksaan eniten meteliä pitänyt ”punaisen Valpon” etsivä Helge Rontu oli Kauppalan mielestä itse niitä suomalaisia viranomaisia, jotka ylittivät valtuutensa vangitsemalla oma-aloitteisesti ja vastoin hallituksen tahtoa virolaisia pakolaisia vuosina 1947-1948 (s. 58-59). Mieleen tulee erinäisiä sananlaskuja siitä, kuka ketäkin soimaa. Vangittujen ja Neuvostoliittoon luovutettujen virolaisten joukossa oli myös vironvenäläinen nainen Jevgenija Filipova-Vanoks, joka Kauppalan mukaan joutui jättämään Suomeen pienen poikansa. Toisten tietojen mukaan hänen konstaapeli Hugo Metsälälle 23.8.1945 synnyttämänsä poika luovutettiin äitinsä mukana, vaikka kumpaakin oli ehditty pitää Suomen kansalaisina.

Rankimpiin virkarikoksiin voitaisiin lukea myös sisäministeri Yrjö Leinon – tai hänen kommunististen alaistensa, joita hän itse syytti tapahtuneesta – tekemät Suomen kansalaisten ja pakolaisten luovutukset, joiden uhrina tsaarin armeijan kenraali Severin Dobrovolski teloitettiin 26.1.1946 (s. 39-40). Korkea-arvoisin sotavanki Vladimir Kirpitshnikov jouduttiin luovuttamaan välirauhansopimuksen nojalla, mutta teloitettiin vasta 28.8.1950 (s. 84). Virolaisloikkari Artur Löoke luovutettiin Neuvostoliittoon ja teloitettiin 11.10.1950 (s. 103-105). Suomalaisten kollektiivista omaatuntoa lohduttaa kuitenkin se, että muita Neuvostoliittoon luovutettuja ei sentään tuomittu kuolemaan, vaikka useimpien elinaika lyheni vankiloissa ja työleireillä. Suomen palauttamia heimosotureita ei uhkauksista huolimatta teloitettu eikä lähetetty hengenvaarallisiin rangaistuspataljooniin (s. 249), sillä sodanjälkeiseen jälleenrakennukseen tarvittiin orjatyövoimaa, jota saatiin niin omista kuin vihollistenkin sotavangeista.

Suomalaisten oli välirauhansopimuksen nojalla luovutettava neuvostosotavangit, halusivatpa he palata kotimaahansa tai eivät, samoin kuin Lapin sodassa tai muualla vangitsemansa saksalaiset. Kummallisuuksiin lukeutuu 16 Saksan palveluksessa olleen ulkomaalaisen internointi ja perusteeton siirto Neuvostoliittoon. Heissä oli kaksi sveitsiläistä ja kolme hollantilaista, jotka olivat vapaaehtoisina liittyneet Saksan armeijaan, mutta myös kuusi tanskalaista merimiestä ja viisi sotilaskarkuria (kaksi norjalaista, puolalainen, tshekkoslovakialainen sekä romanialainen), jotka olivat Suomessa karanneet Saksan joukoista, mutta eivät silti päässeet kotimaihinsa, vaan yhdistettiin saksalaisiin sotavankeihin (s. 130-139).

Suomen internoimista saksalaisista siviileistä viimeiset karkotettiin Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeelle, mutta heillä oli vielä tuolloin vapaus valita, asettuisivatko Itä- vai Länsi-Saksaan.

Kauppala pysyy reilusti tutkijan eikä tuomarin roolissa. Hänen mukaansa ”kannattaa ihmisluovutusten suhteen pitää muistoa yllä Suomen historian moniraiteisuudesta sekä sen ymmärtämiseen tarvittavaa perehtymistä ajan omaan henkeen ja sen erikoisuuksiin.” (s. 265).

Lisää tutkimusta kaivattaisiin talvisodan lopulla taisteluihin Suomen puolesta osallistuneesta Venäjän kansanarmeijasta, joka koottiin entisistä sotavangeista (s. 76). Suomen ihmisluovutuksia olisi hyvä vertailla Romanian vastaaviin luovutuksiin, joita ei ole vielä lainkaan tulkittu (s. 25 ja 259).

Kirjassa on ainakin yksi asiavirhe: Valtiollisen poliisin passitoimiston päällikkö Aarne Kovero sekoitetaan Tilastollisen päätoimiston päällikköön Martti Koveroon (s. 72); suomensaksalaisen Hans Olof Winklerin kansalaisuus jää turhaan avoimeksi (s. 121), vaikka hän ilmeisesti oli vain Saksan kansalainen (ellei isänsä sattumoisin ollut vuonna 1897 kansalaistettu peltiseppä August Edvard Winkler – varmuus asiaan löytynee Sisäasiaininisteriön ulkomaalaistoimiston diaarinumerolla 363/23-1943). Kirjoitusvirheitä löytyy sivuilta 13 (”pyrkimyt”), 47 (”voitu antaa…vihjeen”) ja 151 (”VenäjäÄn” – myös ”Kirgisia” olisi oikeammin ”Kirgizistan”, vaikka tässä Kielitoimisto ja nykyisin myös Ulkoasiainministeriö seurailevat ryhdittömästi Helsingin Sanomien neuvostoaikaista kirjoitusasua).

Kolmen Saksaan palanneen saksalaissotavangin sukunimet on kirjassa lyhennetty (s. 145) mahdollisesti siksi, että heidän kerrotaan tehneen yhteistyötä neuvostotiedustelun kanssa. Onneksi muuten ei ole piitattu historiantutkimusta häiriköivästä liioitellusta tietosuojasta.

Kirjassa on mustavalkoista, mutta valitettavasti vaikealukuista kuvitusta. Liitteisiin on sijoitettu suomeksi käännettyjä asiakirjoja ja haastatteluja, lähdeluettelo sekä henkilöhakemisto.