“Vauhti, jolla tämän kirjan edelliset painokset, kaksi italiankielistä, kaksi englanninkielistä ja yksi ranskankielinen, ovat myyneet loppuun, kertoo paitsi kirjan suosiosta, myös koko ajan kasvavasta kiinnostuksesta etruskikulttuuria kohtaan. Tämä johtunee huomattavista löydöistä, tutkimustuloksista ja julkaisuista eikä vähiten kasvaneesta yleisestä tietoisuudesta, jota ovat levittäneet useat näyttelyt eri Euroopan maissa”. Marjatta Nielsenin, Jorma Kaimion ja Eero Jarvan tuoreesta Etruskit-kirjasta ei ole vielä ehditty ottaa useampia painoksia. Vielä vähemmän tällä ensimmäisellä kattavalla suomenkielisellä etruskikulttuurin kokonaisesityksellä on italian-, ranskan- tai englanninkielisiä aikaisempia versioita. Sen sijaan olisi varsin toivottavaa, että painoksia voitaisiin ottaa lisää enkä myöskään näe mitään teoksen sisältöön liittyviä syitä, etteikö siitä voitaisi julkaista käännökset myös mainituilla kielillä. Muilta osin lainauksen, joka on Aldo Neppi Modonan lyhyen Etrurian oppaan “A Guide to Etruscan Antiquities” (1968) esipuheesta, voisi varsin mainiosti liittää suoraan myös nyt ilmestyneeseen suomalaiseen merkkiteokseen. Viime vuosien suuret etruskinäyttelyt maailmalla 1990-luvun taitteessa Itä-Euroopassa, pari vuotta myöhemmin Pariisissa ja Berliinissä, Venetsiassa ja Bolognassa vuonna 2000 ja tänä vuonna Suomessa Helsingissä, ovat yhtä lailla tehneet etruskikulttuuria tunnetuksi kuin 1950- ja 1960-lukujen vastaavat katsaukset. Samaten nykyajan näkökulmasta viimeaikaisilla kaivauksilla tehdyt merkittävät löydöt Cortonassa, Etrurian rannikkoseuduilla, Pisassa ja etelässä ovat paljastaneet paljon uutta ja mielenkiintoista kulttuurista, jonka kuitenkin edelleen tunnemme valitettavan huonosti.

Tämänvuotinen (2003) Sinebrychoffin taidemuseon Etruskit-näyttely on mitä suurimmassa määrin kansallinen kulttuuriteko. Näyttely on etruskikulttuurin ensimmäinen laajempi esittely Suomessa, mihin on – kiitos suomalaistutkijoiden erinomaisten suhteiden – saatu lainaksi kunnioitettava määrä hienointa esineistöä useista merkittävistä eurooppalaisista museoista. Nielsenin, Kaimion ja Jarvan kirjoittama teos on näyttelyjulkaisuna samalla erinomainen esimerkki sekä laadukkaasta oheisjulkaisemisesta että erinomaisesta tietokirjasta, joka säilyttää arvonsa pitkälti näyttelyn jälkeenkin.

Aina 900-luvulta eaa ajanlaskumme alkuun saakka vaikuttaneen etruskikulttuurin tunteminen ja ymmärtäminen on välttämätön osa yleissivistystä sekä Apenniinien niemimaan yleisen esiroomalaisen kauden ymmärtämisen että myöhemmän roomalaisen kulttuurin ja koko länsimaisen klassillisen perinnön kannalta. Vaikka etruskikaupunkien 500-luvulle eaa ajoittunut loistokausi kesti vain satakunta vuotta, vaikutti etruskien kulttuuri vahvasti Italiassa jo ennen sitä ja vielä vuosisatoja myöhemmin sekä paikalliseen kieleen, kulttuuriin että uskontoon. Kielitieteilijät katsovat, että vielä nykyäänkin Firenzen seudun murteessa kuuluu vaikutteita etruskinkielestä. Etrurian alue on myös edelleen tunnettu monista niistä tuotteistaan, joista jo antiikissa myytiin ympäri Italiaa.

Vaikka etruskit ovat olleet Suomessa esillä ainakin periaatteessa koko ajan Porthanista lähtien, kuten Eero Jarva toteaa suomalaisen etruskologisen tutkimuksen lyhyessä esittelyssään, on aktiivisten tutkijoiden määrä jäänyt pieneksi. Asiaa tuskin on auttanut merkittävästi myöskään kirjallisuuden puute, jota uusi teos onneksi viimein ilahduttavasti paikkaa. Kaikki kolme kirjoittajaa ovat etruskologian suomalaisia asiantuntijoita, jotka ovat saaneet työstään myös kansainvälistä tunnustusta.

Etruskit-kirjan käytännöllinen asema sekä näyttelyjulkaisuna että etruskikulttuurin yleisesityksenä ei ole erityisen helppo. Käytännössä kirjoittajat ovat kuitenkin onnistuneet varsin mainiosti yhdistämään tieteellisen sisällön luettavaan ja laajaakin yleisöä kiinnostavaan muotoon. Kirjan laaja ja laadukas kuvitus elävöittävät ulkoasua ja ovat lukijan kannalta paitsi informatiivisia myös välttämättömiä arkeologisen aineiston ja etruskien kulttuurin ymmärtämiseksi Etruriaa esittelevien maisemien ja yleiskuvien kautta.

Teos alkaa Jorma Kaimion esipuheenomaisella kappaleella, jossa hän pohtii “keitä etruskit olivat?” Kuten kirjoittaja toteaa, on usein esitetty kysymys verrattain absurdi ja verrattavissa kysymykseen siitä, keitä suomalaiset tai saksalaiset ovat. Sen sijaan Kaimion esittämä jatkokysymys, mitä etruskien on ajateltu olevan, on huomattavasti relevantimpi. Antiikissa oli vallalla käsitys etruskien kreikkalaisesta alkuperästä. Alkuperämyytin juurten katsotaan olevan verrattavissa roomalaisten suosimaan ajatukseen oman kansansa polveutumiseen troijalaisista. Molempien taustalla on nähtävissä toisaalta halua luoda omalle kansalle mahtavaa menneisyyttä ja toisaalta selittää omaa menneisyyttä suhteessa oman ajan poliittiseen keskusteluun ja sitä omalta osaltaan legitimoiviin myytteihin. Nykytutkimus pitää varsin varmana, että etruskit polveutuivat Apenniinien niemimaan vanhemmasta asutuksesta. Luvun loppuosassa Kaimio käy lyhyesti läpi etruskikulttuurin kronologian ja keskeisimmät kulttuurivaiheet.

Toinen, myös Jorma Kaimion kirjoittama, luku käsittelee etruskinkieltä, joka tunnetaan edelleen varsin huonosti. Säilyneet tekstifragmentit ovat hyvin lyhyitä ja luonteeltaan sellaisia, että niistä on vaikea päätellä kielen rakennetta. Tekstilähteiden pituutta kuvaa hyvin se, että Sinebrychoffin näyttelyssäkin esillä ollut 1990-luvun alussa löydetty ns. Cortonan taulu on kolmanneksi pisin tunnettu etruskinkielinen teksti. Sanoja taulussa on noin 200. Kaimion yleisarvio tutkimustilanteesta on kuitenkin verrattain optimistinen. Uudet löydöt ja viimeaikainen tutkimus ovat lisänneet merkittävästi tietojamme kielestä ja toiveita uusista läpimurroista on olemassa, vaikkei etruskinkielisen Rosettan-kiven löytyminen olekaan ehkä erityisen todennäköistä.

Seuraavissa kolmessa luvussa Marjatta Nielsen esittelee Etrurian maantiedettä, asutuskehitystä ja topografiaa. Lyhyt johdatus alueen elinkeinoihin maatalouteen, metalliesiintymiin, erityisesti Pohjois-Etrurian raudantuotantoon ja kivenlouhintaan muun muassa Chiusin ja Lunin, nykyisen Carraran, alueella antaa hyvän yleiskuvan etruskikulttuurin aineellisesta perustasta. Kolmannen luvun päättää Eero Jarvan asiantunteva esittely alueen tunnetusta ns. bucchero-tyyppisestä ohutseinämäisestä metalliastioiden muotoa jäljitelleestä keramiikasta. Neljännessä luvussa Nielsen käsittelee Etrurian alueen rautakautisten kylien kasvua kaupunkivaltioiksi sekä luvun lopussa lyhyesti alueen kulkuyhteyksiä.

Viides luku toimii mainiosti arkeologisena matkaoppaana Etrurian kaupunkeihin. Kirjan alkupuolen tieteellinen, joskin eloisa tyyli vaihtuu luvussa melkoisesti ja lähentelee – onneksi kuitenkin sisällön siitä kärsimättä – matkaoppaiden lennokasta kieltä. Kuudennessa luvussa Nielsen käsittelee Etrurian kansainvälisiä suhteita, missä näkyy erinomaisesti teoksen ajankohtaisuus ja kirjoittajan asiantuntemus. Tietämys etruskien kauppasuhteista ympäri Välimeren piiriä on laajentunut merkittävästi viimeisten vuosien kaivausten ja hylkylöytöjen perusteella.

Seuraavissa luvuissa siirrytään tarkastelemaan lähemmin etruskien elämää. Tarkastelu alkaa juhlista ja huveista, joista etruskit olivat jo aikanaan Roomassa tunnetuimpia. Tämän jälkeen Eero Jarva esittelee etruskien aseistusta ja sodankäyntiä kirjallisuuden, arkeologisten löytöjen ja hautamaalausten perusteella. Kirjassa nousee esille myös nykytutkimuksessa tavallinen sukupuolihistoriallinen ja -arkeologinen näkökulma, jota Marjatta Nielsen nostaa esille erinomaisissa luvuissaan etruskimiesten ja -naisten arvoista ja arvostuksista.

Etruskiyhteiskunnan sosiaalisten kysymysten kautta siirrytään tarkastelemaan etruskien uskontoa ja erityisesti hautaustapoja sekä -rituaaleja. Jorma Kaimion kirjoittama uskontoluku on ymmärrettävästi verrattain tiivis – epäilemättä suurelta osin siksi, että nykyisenkään tutkimuksen tiedot etruskien uskonnosta eivät ole erityisen kattavia. Verrattain vähäiset tietomme ovat peräisin piirtokirjoituslähteistä sekä roomalaisesta kirjallisuudesta, jossa kuvataan jonkin verran sekä etruskien uskontoa että erityisesti roomalaiseen uskontoon periytyneitä etruskilaisia piirteitä.

Huomattavasti laajempi on sen sijaan luku, joka käsittelee etruskihautauksia, hautajaistapoja, rituaaleja sekä hautatutkimuksia. Painotus on luonteva, koska nykyinen etruskikulttuurin tuntemus perustuu pitkälti rikkaisiin hautalöytöihin. Vasta viime vuosikymmeninä kaivauksissa ja erityisesti arkeologisissa inventoinneissa on paljastunut laajemmin myös asutusjäänteitä. Hautalöytöjen suuri määrä verrattuna asutusjäänteisiin johtuu paljolti siitä, että monet etruskikaupungit sijaitsivat samoilla kukkuloilla nykyisten asutuskeskusten kanssa ja ovat hautautuneet ja tuhoutuneet vuosisataisen asutuksen alle. Nielsenin kirjoittamassa luvussa esitellään hautauskulttuurin muutoksia rautakautisen Villanova-kulttuurin ajoista hellenistiselle kaudelle tunnettujen esimerkkihautojen avulla. Mukana ovat muun muassa näyttelyssäkin esillä olevat merkittävät 1980-luvun lopulla esiinkaivetut ja hiljattain julkaistut 700-luvulta 500-luvulle eaa ajoitetut haudat Casale Marittimosta Pohjois-Etrurian rannikolta. Kuten Nielsen huomauttaa hautatyypit ja rituaalit vaihtelivat hyvin runsaasti etruskikulttuurin eri vuosisatoina paikkakunnalta ja jopa haudasta toiseen. Näin ollen poikkeusten ja poikkeusten poikkeusten löytäminen ei ole mitenkään epätavallista.

Hautauksia käsittelevää lukua seuraa tiivis katsaus etruskitaiteen kuvamaailmaan. Kuten Nielsen aiheellisesti kysyy, on hyvin suhteellista minkälainen merkitys etruskien taiteella on ollut jälkimaailmalle tai mikä sille oli luonteenomaista. Kreikkalaisen taiteen ja kulttuurin vaikutus oli voimakasta koko etruskikulttuurissa. Kuva-aiheiden ja esteettisten ihanteiden lisäksi Etruriaan välittyivät myös kreikkalainen mytologia, jonka monia aiheita kopioitiin ja sulautettiin paikalliseen traditioon. Kuva-aiheiden silmiinpistävän samankaltaisuuden vuoksi monien 500-luvulla eaa Etruriassa vaikuttaneiden taiteilijoiden onkin arvuuteltu olevan syntyperältään kreikkalaisia.

Kirjan lopussa kirjoittajat siirtyvät käsittelemään etruskikulttuurin jälkivaikutusta. Etruskien perintö jatkui pitkälle roomalaisajalle eikä kulttuuri vaipunut täydelliseen unhoon edes keskiajalla. Vahvempi kiinnostus alkoi herätä uudelleen Medicien Firenzessä, jossa etruskien perintöä käytettiin kursailematta poliittisesti hyväksi. Renessanssin hengessä 1500-luvulla kiinnostus heräsi vähitellen laajemminkin. Etruskit säilyivät pitkään runsaiden hautalöytöjen vuoksi aina Pompejin ja Herculaneumin löytöihin saakka eurooppalaisen antiikkia ihannoineen huomion keskipisteessä. Etruskit eivät Pompejin ja Egyptissä tehtyjen sensaatiomaisten löytöjen jälkeenkään vaipuneet unohduksiin muun muassa verrattain säännöllisten uusien löytöjen, muinaistutkimuksen yleisen korkeasuhdanteen ja Italiassa heränneen kansallistunteen vaikutuksesta. 1900-luvun jälkipuoliskolla etruskien perintö kantanut eteenpäin kiitos ahkeran kansainvälisen tieteellisen kiinnostuksen ja suurten kulttuuria tunnetuksi tehneiden näyttelyiden kautta.

Toiseksi viimeisessä luvussa Jarva esittelee suomalaista etruskologista tutkimusta Porthanista Johannes Sundwalliin, professori Patrick Bruunin työryhmän 1960- ja 1970-lukujen vaihteen työhön ja aivan viimeaikaisiin tutkimuksiin saakka. Jarva esittelee myös lyhyesti Suomen tärkeimmät etruskiesineistön kokoelmat. Esineistöä on yksittäiskappaleina useissakin museo- ja yksityiskokoelmissa. Suurimpia ovat Kansallismuseon, Helsingin yliopiston eri laitosten ja Joensuun taidemuseon kokoelmat. Luvun päättää Jorma Kaimion katsaus etruskeihin Suomen taiteessa. Todennäköisesti ensimmäisenä mieleen johtuvan Mika Waltarin lisäksi etruskeista ovat kirjoittaneet niin V. A. Koskenniemi, Henrik Tikkanen kuin Eino Leinokin. Tämän lisäksi varsinkin toisen maailmansodan jälkeen monet Villa Lantessa vierailleet kuvataitelijat ovat imeneet töihinsä vaikutteita Etruriasta ja etruskeista.

Kirjan päättävä Marjatta Nielsenin katsaus uusimpiin etruskologian tutkimustuloksiin on varsin hyödyllinen kokoava katsaus. Nielsen nostaa esille muun muassa uudet ajoitukset, joiden mukaan etruskikulttuurin piiriin luetaan nykyään koko ajanlaskumme alkua edeltävä vuosituhat entisen viiden vuosisadan sijaan. Myös kuva etruskien suhteista muihin Italian kansoihin on tarkentunut, ja käsitys orientalisoivan kauden ruhtinasjohtoisesta yhteiskunnasta on laajentunut koskemaan koko niemimaata. Uutta tietoa on saatu penkomalla museokokoelmia ja tutkimalla vanhoja usein varsin puutteellisia kaivausdokumentteja, mutta luonnollisesti myös uusilla pelastus- ja tutkimuskaivauksilla. Aivan uusia tuloksia ovat tuottaneet myös systemaattiset maastoinventoinnit, mutta kuten aina, järjestelmällisen työn lisäksi puhdas sattuma. Ikävänä lieveilmiönä haudan- ja muinaiskohteiden ja jopa museoiden ryöstöt eivät ole vieläkään menneisyyttä, vaan viime vuosinakin ryöstäjien käsiin on joutunut jopa kokonaisia kaivauksia löytöineen ja dokumentteineen päivineen.

Kirjan viime sivuilla on ansiokas ja varsin kattava kirjallisuusluettelo viimeaikaisesta tutkimuksesta, luettelo suomalaisesta kirjallisuudesta sekä mainio asiasanahakemisto. Nielsenin, Kaimion ja Jarvan vajaa puolitoistasataa-sivuisesta etruskikulttuurin tietopaketista on vaikea löytää kritisoivaa. Teksti, asiasisältö ja kuvitus ovat korkealuokkaisia. Siellä täällä silmä osuu muutamaan lyöntivirheeseen: sivulla 64 esiintyy sana termoluminisenssi ja sivulla 121 C/Kharun-jumaluuden kirjoitusasu hieman heittelee. Viittaus arkeologiin ja kriittiseen historioitsijaan sivulla 93 viitannee olemassa olevaan keskusteluun, mutta irtokommenttina jättää oudohkon vaikutelman. Samaten joitakin tyyliseikkoja olisi kenties voinut harkita tarkemmin, oikolukea teksti vielä kertaalleen ja jättää muutamat lukujen aluissa viljellyt väkinäisehköt kevennykset väliin. Ottaen kuitenkin huomioon tässä esitetyn kritiikin luonteen, lienee selvää, että “Etruskit” on kansainvälisessäkin vertailussa erinomainen etruskikulttuurin yleisteos, jonka toivoisi löytävän tiensä mahdollisimman moneen suomalaiseen kirjahyllyyn: niin koteihin kuin kirjastoihinkin.