Mitallisen runouden paluu?

Tässä arvostelussa käsitellään myös Nanny Cedercreutzin kirjoittamaa kirjaa Neiti Milla Lund ja Ahnas, hänen koiransa, jonka on suomentanut Tarmo Manelius ja jonka on kustantanut Palladium Kirjat (Tampere 1996). Mitallinen runous on elänyt Suomessa viimeiset vuosikymmenet ainoastaan Eino Leinon ja kumppaneiden "kauneimpien runojen" lahjalaitosten ja omakustanteina painettujen uskonnollisten ja kotiseuturunojen ansiosta. Sellaista tekijää kuin Ilpo Tiihonen on pidetty oivallisena poikkeuksena ja jotakuta Juice Leskistä on esimerkiksi Jukka Kemppinen erehtynyt väittämään todelliseksi runoilijaksi. Tämä ei voi olla merkki muusta kuin mitallisen runouden arvostuksen häviämisestä.

Lehto, Leevi: Ääninen. LIKE, 1997. 80 sivua. ISBN 951-578-524-3.

Tässä arvostelussa käsitellään myös Nanny Cedercreutzin kirjoittamaa kirjaa Neiti Milla Lund ja Ahnas, hänen koiransa, jonka on suomentanut Tarmo Manelius ja jonka on kustantanut Palladium Kirjat (Tampere 1996).

Mitallinen runous on elänyt Suomessa viimeiset vuosikymmenet ainoastaan Eino Leinon ja kumppaneiden "kauneimpien runojen" lahjalaitosten ja omakustanteina painettujen uskonnollisten ja kotiseuturunojen ansiosta. Sellaista tekijää kuin Ilpo Tiihonen on pidetty oivallisena poikkeuksena ja jotakuta Juice Leskistä on esimerkiksi Jukka Kemppinen erehtynyt väittämään todelliseksi runoilijaksi. Tämä ei voi olla merkki muusta kuin mitallisen runouden arvostuksen häviämisestä.

Se on kuitenkin typerää maassa, jossa on kirjoitettu seuraavanlaisetkin säkeet:

Välähtäin katse auringon
näin pettää yössä meitä,
lumetta vain sen lohtu on,
sen kylvö kyyneleitä.
(Yrjö Jylhä: Petollinen päivä)

Onko mitallinen runous kuitenkin tulossa takaisin? Ezra Pound totesi aikoinaan, että jos runous etääntyy liiaksi laulusta, se lakkaa olemasta runoutta. Saarikoskea sävellettiin lauluiksi, mutta sävelläpä jotain Heidi Liehua. Aika on kuitenkin ehkä muuttumassa.

Leevi Lehto on jo parin vuoden ajan puhunut mitallisuuden ja laulullisuuden puolesta. Lehdon, joka itse on kirjoittanut hyvin vähän laulullista taiderunoa, polemisointi on tarpeellista. Hän on itse alkanut propagoida mittojen puolesta julkaisemallaan kokoelmalla Ääninen, joka sisältää sonetteja ja näitä mielenkiintoisemmat jälkisanat. Se kuitenkin kertoo sen, että runouden lukijat ovat etääntyneet runomitoista: jos he tuntisivat ne, ei olisi tarvetta jälkisanoissa tai esipuheissa kertoa, mistä on kyse.

Sonetti ei ole helppo runouden laji. Seuraavassa oma yritelmäni ilmeisesti jonkin epäonnisesti päättyneen runonkirjoitusrupeaman jälkeen:

Ikkunalla kissa,
potalla pissa,
minä olen kakkara,
syö poika makkara.

Perhe istuu potalla,
ilkeä naama rotalla,
tajuttomat kännit,
pihattomat nännit.

Minä kirjoitan sonetin,
jos vain saan kornetin.
Olen aika etevä,

kelloni on vetävä,
kirjoitan huonon runon,
joka on aivan loputon.

Sonettini on kirjoitettu muotoon aabb ccdd eef fgg, mikä ei ole kovin virtuoosimainen suoritus. Yleensä sonettien loppusoinnut jaetaan seuraavasti: abba abba cdc dcd. Runoni ei myöskään käytä kovinkaan monimutkaista säettä, se on lähinnä takovaa trokeeta.

Miten Leevi Lehto selviää vaikeasta kokeesta? Hänen sonettinsa liikkuvat enimmäkseen dadaismin alueella eikä niissä usein ole mitään tolkkua. Esimerkki:

Eheä, siisti käyttöliittymä.
Abdullah puttaa. Ben Lampion saa tiit.
Kykyä osoittaen kaikki huutaa, hurraa.
Tai kuittaat unen, heräät, olet "sä".

En sommittelut tätä tapahtumaksi.
Etsiä sallin tuulet, unten autot.
Käy kuten usein käy sen, joka luulee.
Nimesi tiedetään. Pää matalaksi!

Kirjan ensimmäisen runon "Aristoteleen mukaan" kaksi ensimmäistä säettä antanevat hyvän kuvan Lehdon tyylilajista.

Dadan tai nonsensen ongelmat ovat kuitenkin siinä, että ne ovat hyvin kulttuurisidonnaisia runouden lajeja. Dada on futurismin aikalainen eikä jokin golfin peluu välttämättä sovi sen aiheeksi. Tulee korni olo. Nonsense taas toimii parhaiten lapsille tarkoitetussa loruilussa, ja siihen sonetti taas tuntuu liian kirjalliselta lajilta.

Lehto kuitenkin nappaa joitain irto-osumia. Runo "Vedekieltä (kai)" kuulostaa paikoin kauniiltakin:

Jos Vedeltä kysyn, kysyn missäkö uin:
mikä sinussa "lukeutuu" ja on "unta",
ja untako vain? ja entä tajunta?
syvä kuin laskento, luja kuin duuri, kuin

kavala aavistus, valkea velho, kuin
seura- tai hiiskunta, loiskunta, lunta
(jos minulta kysyt), ja ehkä keinunta
yön – ja sen esteen, kun rikkouduin,

haaksi. Kun en transponoitunut maaksi.
Kovin uhkea olento, jos enoilta kysyt.
Tovin kukkea lento. Tulento. Täysi

kuin tyhjö, mutta sinua täysi,
saarrettu, poistunut täältä, jos rannalta kysyt,
jos nyytit ilahduttavat sinua.

Mutta ovatko Lehdon sonetit onnistuneita sonetteina? Paikoitellen ovat. Edellinen runo, jossa sopii huomata yksittäisten säkeiden sisäisiä alku- ja loppusointuja, noudattaa melko yksinkertaista, mutta omituista kaavaa abba abba cde edf. Aiemmin siteerattu "Aristoteleen mukaan" mennee näin: abca defd ghi ghi. Lehto kikkailee loppusoinnuilla vähän liiankin kanssa eivätkä ne ole aina kovin onnistuneita. "Jukka Mallinen" -nimisessä runossa on sointupari "hius – Deus". Säkeenylitykset ovat välillä vähän ongelmallisia, kuten runossa "Sonneja on meillä useasti".

Kirjan ilmestymisen aikaan iloittiin paljon siitä, että Lehdon kokoelman nimiruno "Ääninen" on olemassa myös nettiversiona (www.substanssi.fi/aaninen). Ikonia klikkaamalla runosta saa niin monta versiota kuin vain jaksaa painaa. Kaikki runot ovat tai ainakin niiden pitäisi olla tyylipuhtaita sonetteja. Ohjelma vaihtaa joitain sanoja kokoelman muiden runojen sanoihin. Tämän pitäisi sitten asettaa kysymyksiä merkityksestä jotenkin tarkasti – näinhän Helsingin Sanomien Hannu Marttila totesi viime syksynä.

Mutta ovatko ne hyviä runoja? Koko homma voi olla jotenkin hauskaa ja viihdyttävää, mutta tekee silti mieleni sanoa, ettei tähän tarvita tietokonetta ja -verkkoa: sanat ovat kaikkien yhteistä omaisuutta ja jokainen voi muutella itse vaikka kynällä ja paperilla varustautuneena Lehdon sonetteja. Jos haluaa.

Lehtoa paremmin ehkä onnistuu Tarmo Manelius suomentaessaan Nanny Cedercreutzin riimisadun Neiti Milla Lund ja Ahnas, hänen koiransa (tamperelainen Palladium Kirjat on tehnyt pienen kulttuuriteon julkaistessaan suomennoksen). Manelius on aiemmin suomentanut mm. Johan Ludvig Runebergia ja taitaa runomitat.

Nanny Cedercreutz oli aikansa tahtonainen: fysiikkaa ja matematiikkaa Tukholmassa ja Sorbonnessa opiskellut vuorikiipeilijä. Nyt käsillä oleva teos ilmestyi alunperin vuonna 1919 Emil Cedercreutzin (ei aviomies, joka oli samanniminen) siluettikuvin varustettuna. Kuvat ovat, paikoin vähän suttuisesti painettuina, mukana myös suomennoksessa.

Neiti Milla Lund kertoo naisesta, joka rahapulassa myy vahtikoiransa voidakseen ostaa kahvia. Tilalle hän hankkii pienen, "muhvimaisen" tyttökoira Ahnaan, joka on arka eikä tee mitään puolustaakseen emäntäänsä ensiksi roskajoukon ja sitten kiinalaisten hyökkäyksiltä. Helsinkiin rautatietyömaalle tuodut kiinalaiset nappaavat lopulta nälissään Ahnaan ja valmistavat sen ruoaksi. Neiti Lund hankkii tilalle kanarialinnun.

Cedercreutz lie käyttänyt hyvin yksinkertaista aabb ccdd jne. -loppusointukaavaa eikä Manelius siitä ole poikennutkaan. Esimerkki:

Hellät katseet suunnataan
Ahnas-koiraan pulleaan.
"Milla, maidot, raa’at kalat
pakanain on herkkupalat",
Amanda se kuiskaa, "ja
koiran liha maukkainta."

Aina loppusoinnut eivät ole kovin onnistuneita: "Uusi kuu on keveä, / kuin ois ruusupilveä." Mutta luettavuus ja rytmi säilyvät hyvinä koko runoelman ajan ja tästä sopii kiittää Tarmo Maneliusta, jolla edelleen näyttävät olevan runomitat hallussa. Ilmeisesti rautainen ammattitaito on runomittojen säilymisen tae. Leevi Lehtokin on matkalla oikeaan suuntaan, jos hän vain malttaa olla rauhallisempi eikä yritä kirjoittaa runoja niin kuin – esimerkki on, myönnetään, kaukaa haettu – Jyrki Tasa Porin BePOPia suunnitellessaan.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *