Miten näin pääsi käymään? Perussuomalaisten kannatuksen alkulähteillä

Johanna Korhonen kirjoittaa vetävästi tärkeän puheenvuoron populismikeskusteluun. Korhosen mukaan turvattomuuden tunne ajaa kansalaisia populistien laariin. Poliittisen ilmapiirin avautuminen yhdessä internetin tarjoamien mahdollisuuksien kanssa on tehnyt kansan syvistä ja vaikenevista riveistä varsinaisia suupaltteja, nimimerkkien suojasta nyt kuitenkin aluksi. Pamfletin tyyli viehättää ja kirja etenee nopeasti, vaikka mutkat suoriksi –mentaliteetti nostaa välillä niskakarvat pystyyn. Lukeminen kannattaa kuitenkin aina, myös tässä tapauksessa.  

Korhonen, Johanna: Kymmen polkua populismiin. Kuinka vaikenevasta Suomesta tuli äänekkään populismin pelikenttä. Into Kustannus Oy, 2013. 82 sivua. ISBN 978-952-264-257-8.

Miksi tämä kirja?

Korhonen luettelee johdannossaan kysymyksiä ja ajatuksia, jotka saivat hänet kirjoittamaan tämän kirjan. ”Miten maassa, jossa on hyvin vähän ulkomaalaisia, alettiin yhtäkkiä käydä raivokasta ”maahanmuuttokriittistä” keskustelua? — Miten maasta, jonka kansalaiset on kasvatettu mieluummin kohteliaaseen vaikenemiseen kuin äänekkääseen mielipiteen ilmaisuun, tuli lyhyessä ajassa, alle kymmenessä vuodessa, raivoisien nettikeskustelujen kotimaa?” (s. 11) ”Mietin, mikä on toivon ja pelon suhde suomalaisessa kulttuurissa. Populistit vetoavat enemmän pelkoon kuin toivoon.” (s. 13)

Populismilla Korhonen tarkoittaa ”…sellaista politiikan teon tapaa, jossa asiat pelkistetään yksinkertaisiksi vastakkainasetteluksi ja jossa puhuja vetoaa kuulijan itsekkyyteen mieluummin kuin tämän yhteiskuntavastuuseen.” (s. 9) Korhonen tekee selväksi, että populismilla hän tarkoittaa nimenomaan Perussuomalaiset –nimistä poliittista puoluetta. Tekee mieli kysyä, että vedetäänkö yhtäläisyysmerkki vähän liiankin helposti? Onhan Suomessa paljon muitakin populistia puolueita, liikkeitä ja ihmisiä. Vai onko kirjan otsikko vain puutteellinen, pitäisikö siinä jo mainita, että kirja käsittelee nimenomaan perussuomalaisia? 

Kekkoslovakiasta vihan punttisaleihin

Korhosen pamfletin yhtenä pääsaavutuksena voidaan pitää hyvin formuloitua lukua Suomen poliittisen ilmapiirin muuttumisesta. Kyseinen luku kävisi esimerkiksi myös tiiviistä ja ymmärrettävästä populaarihistorian esityksestä, niin monta tärkeää viestiä hän saa kiteytettyä napakkaan esitykseensä.

Korhosen ajattelu mielipiteiden ilmaisun osalta etenee karkeasti ilmaistuna näin: suomettuneessa Suomessa ääneen ajatteluun ei kannustettu – Neuvostoliiton murtumisen myötä ilmapiiri avautui – internet anonyymeine keskustelupalstoineen on mahdollistanut puskista huutelun ja suoranaisen rasismin.

Populismin suosion eli Korhosen ajattelussa Perussuomalaisten menestyksen takana on taas seuraava ajatuskulku: 1990-luvun lama jätti pysyvät arvet ja synnytti epävarmuuden ja turvattomuuden tunnetta – liittyminen valuuttaunioniin ilman kansanäänestystä toi ja tuo edelleen kannattajia populistien pariin – Timo Soinin katteeton ja perusteeton heittolaukauspolitiikka uppoaa sekä leväperäisessä mediassa että suuren yleisön parissa, perinteinen poliitikko näyttäytyy Korhoselle keinottomana mm. Soinin raamatullisten sitaattien ristitulessa.

Korhosen kuvaama ”meininki” ei tietenkään ole minkäänlaisen kehityksen lopullinen päätepysäkki. Järkevästi hoidettuna avoimemman keskustelukulttuurin syntyminen tarjoaa pikemminkin mahdollisuuksia. Vuosia sitten minulla oli mahdollisuus keskustella muutaman päätoimittajan kanssa yleisönosastokirjoituksista. Jotkut vannoivat nimimerkkien tarjoamaan suojaan, erityisesti pienemmillä paikkakunnilla. Toiset olivat sitä mieltä, että omalla nimellään kirjoittaminenkaan ei ollut lannistanut asiallisia yleisönosastokirjoituksia naputtelevaa kansaa. Maan suurin sanomalehti julkaisee kirjoituksia vain poikkeuksellisista syistä nimimerkillä, muut saavat vuodattaa omalla nimellään.

Vaihtoehdottomuuden politiikka ja miten tästä eteenpäin

TINA eli There Is No Alternative –tapa tehdä politiikkaa on nykysuomalaisille tuttua vähintään Esko Ahon hallituksen ajoista lähtien. Poliittisen eliitin vaihtoehdottomuus onkin Korhosen tärkeitä havaintoja. Moni puolue voisikin ottaa tästä Korhosen opista vaarin. Vaihtoehtoja on aina. Vaihtoehtojen argumentoinnille pitäisi aina olla aikaa. Eivätkä kaikki ole, kaikista ei millään ilveellä tule, eikä kaikkien pidäkään ollakaan kilpailukykyisen tietoyhteiskunnan huippuosaajia. Perussuomalainen – tässä tapauksessa sanan laajassa merkityksessä – kokee ehkä syystäkin ahdistavana ajatuksen elinikäisestä huippusuorittamisesta koulunpenkillä ja työpaikalla.  

Korhonen ei tyydy kritisoimaan ja päivittelemään populismin suosiota nyky-Suomessa. Hän esittää kirjan lopussa selkeitä vaihtoehtoja ja ”toimintaohjelmaa” populismin vastaisen taistelun sotureille.  

Selkeä ja yleistajuinen

Pitkän linjan journalistina Korhonen kirjoittaa ihailtavan selkeästi. Kirja on yleistajuinen ja sanoma aukeaa varmasti laajalle yleisölle. Korhonen ei ole sortunut semanttiseen kikkailuun vaan kirjoittaa reilulla suomen kielellä.

Kappaleiden keskinäinen laatu vaihtelee turhan paljon. Toisia kappaleita lukiessa nyökyttelee hyväksyvästi päätään, toisten kohdalla niska nykii pikemminkin horisontaalisesti. Luku 7 kuuluu ilman muuta kirjan heikoimpiin: Korhonen luistelee todella heikoilla jäillä yrittäessään kuvata suomalaisen miehen tilaa ja psyykettä.

Välillä tekee mieli kysyä mihin Korhosen väitteet perustuvat. Pamfletinomaisuus näkyykin lähdeviitteettömissä määritelmissä ja kevyeksi jääneissä väittämissä. Voidaanko kaikki Korhosen yleistykset perustella vai pitäisikö myös pamfletilta vaatia analyyttisempaa otetta? Toisaalta pamfletin tiivis muoto on varmaan auttanut tiivistämään tekstiä: ajattelemisen arvoiset asiat lienevät tulleet mainituksi lyhyemmälläkin formaatilla. 

Korhosen suureksi ansioksi voidaan laskea hänen tuomionsa toimittajakunnan – oman ammattikuntansa – hampaattomuudesta populismin vastaisessa taistelussa. Ensinnäkin populismin synty huomattiin aivan liian myöhään. Toiseksi päätelmien tekeminen on jäänyt korkeasti koulutettujen toimittajien muiden töiden jalkoihin. Messiaaninen Soini tarjoaa helposti myytävää poliittista viihdettä eikä taustoja viitsitä tarkistaa, analyysin tekemisestä puhumattakaan. Halvalla menee. Korhosen kritiikki osuu oikeaan.

Korhosen äärimmäisen ajankohtaisesta ilmiöstä kirjoittama pamfletti on puutteineenkin merkittävä puheenvuoro ja keskustelunavaus jälleen kerran vaaleihin valmistutuvassa Suomessa. Toivottavasti teos saa paljon lukijoita ja kirvoittaa asiallista julkista keskustelua tästä tärkeästä aiheesta.

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *