Pianotaiteilija, professori Erik T. Tawaststjerna on lyhentänyt ja
muokannut isänsä viisiosaisesta Sibelius-elämäkerrasta (Otava 1965-
1988) yksiosaisen laitoksen. Kuten toisaalla on jo todettu, teos on
tarkoitettu kahvipöytäkäyttöön: se sisältää loisteliaan kuvituksen,
siinä on erinomainen painoasu ja sitä voi selailla sieltä täältä
eksymättä alkuteoksen seikkaperäisen kerronnan kiemuroihin.
Tekstimäärä on supistettu kolmannekseen alkuperäisestä, mikä
tarkoittaa, että säveltäjän elinkaari korostuu aiempaa laitosta
värittäneiden miljöökuvausten kustannuksella. Niin ikään
teosesittelyt on poistettu, mutta lukija löytää lyhyet kuvaukset
muutamista keskeisistä, suurimuotoisista sävellyksistä kirjan
liiteosasta.

Jean Sibelius (1865-1957) on Suomen musiikinhistorian lujin
henkilöinstituutio. Siten ei ole mikään ihme, jos kustantaja haluaa
rahastaa yleisöä jo useita vuosia jatkuneen, säveltäjään
kohdistuneen noususuhdanteen aikana. Kirja antaakin aiheen ruotia
kotimaista Sibeliusta-tutkimusta koskevia yleisempiä näkökohtia.
Ennen niihin siirtymistä on syytä tuoda esiin muutamia seikkoja
tuosta uudesta kuvateoksesta.

Liki 30 vuoden työn vaatinut professori Erik Tawaststjernan
Sibelius-elämäkerta on perinteiseen tyyliin laadittu elämä ja
teokset -kirja. Tawaststjerna seuraa tarkasti taiteilijaegon
riemuja, kärsimyksiä ja kehitystä. Mitä mieltä Tawaststjerna
seniorin näkökulmasta ja lähestymistavasta Sibeliukseen sitten
onkaan, Tawaststjerna junior on joka tapauksessa lyhentänyt ja
keventänyt tekstin taitavasti. Aiempaa laitosta runsaampi otsikointi
tekee kirjasta helppokäyttöisemmän. Osa kuvituksesta on harvoin
nähtyä ellei ihkauutta, ja kuvatekstien lisäksi mukaan on mahtunut
muutama näkymä säveltäjän päiväkirjan sivuilta. (Kansallisarkistossa
säilytettävä Sibeliuksen päiväkirjahan on toistaiseksi julkaisu- ja
käyttökiellossa, jonka ehdoista päättää säveltäjän perikunta.)
Ajoituksia ym. yksityiskohtia on korjattu ja täydennetty uudemman
tutkimuksen ja viime vuosina löytyneen lähdeaineiston nojalla. Jos
haluaa hankkia itselleen yksiniteisen Sibelius-elämäkerran, se
kannattaa tehdä nyt.

Vaikka olisi asianharrastajakin, kirja ei silti herätä vain
myönteisiä ajatuksia. Koska yksityiskohtien korjaamisessa on nähty
näinkin paljon vaivaa, miksei Tawaststjerna nuorempi täydentänyt
yksintein myös Sibeliuksen elämän viimeisten vuosikymmenien kuvausta
halukkaiden tutkijoiden avustamana? Sibeliuksen vanhuuden tarkastelu
kun jäi alkuteoksen kirjoittajalta kiireessä melko ohueksi. Lisäksi
tutkimus siitä, miten Sibeliuksen säveltäjämyytti vahvistui
nimenomaan 1930-luvulta 1950-luvulle ja miten hän ryhtyi elämään ja
toimimaan tuon myytin mukaisesti, odottaa vielä tekijöitään.
Joitakin näkökohtia tuosta elinkaaren viimeisestä suuresta
projektista olisi sopinut perinteiseen elämäkertaankin.

Kuten Paasikivi tai Mannerheim, Sibelius kuuluu niiden miespuolisten
kansallisten merkkihenkilöiden galleriaan, jonka jäsenistä ilmestyy
aina määrävälein uusi kirja tai arvio. Näiden ihmisten tekemisiä ja
tekemättä jättämisiä on analysoitu, kuvattu ja lisävalaistu
kyllästymiseen asti. Kekkos- sen enempää kuin Sibelius-
tutkijoidenkaan ei tarvitse perustella teemojaan ja valintojaan
millään tavalla. Kansalliset myytit perustelevat itsensä sillä, että
niistä kerrotaan yhä uudelleen sopivissa yhteyksissä. Ajatus
erityisestä Sibelius-teollisuudesta ei liene liioiteltu, kun otetaan
huomioon, että lukuisten koti- ja ulkomaisten kirjojen ohella
ilmestyy koko ajan uusia levytyksiä kaikista sävellystuotannon
osista. Lisäksi järjestetään Sibelius-symposiumeja ja
-musiikkikilpailuja, kootaan ja järjestetään kaikenlaista ensi käden
lähdemateriaalia ennen näkemättömässä laajuudessa sekä puuhataan
säveltäjän teosten kokonaisjulkaisua (Gesamtausgabe-projekti).

Sibelius-teollisuuden eri tahojen intressit järjestyvät siten, että
tuottajat, kustantajat ja yhtiöt haluavat taloudellista hyötyä,
tutkijat taas kunniaa ja arvonantoa – ja perikunta mielenrauhan.
Mitään salaliittoja säveltäjän maineen suojelemiseksi on tuskin
olemassa, vaikka päiväkirjojen salassapitäminen ruokkiikin tällaista
oletusta. Sen sijaan useiden kotimaisten Sibelius-tutkijoiden halu
tyytyä yksityiskohtien korjaamiseen ja täydentämiseen laajempien
tulkintojen ja uusien näkökulmien kustannuksella oirehtii siitä,
että kentälle ei päästetä sellaisia toimijoita, jotka sekoittaisivat
nykyään vallitsevaa intellektuaalista valtakuviota. Tawaststjernan
luoma kokonaistulkinta ansioineen ja ennakkokäsityksineen toimii
itseoikeutettuna kehyksenä, jonka puitteissa tarkennetaan
ajoituksia, analysoidaan yksittäisiä sävellyksiä, tarkastellaan
säveltäjän tyylikausia tai tiettyjä tuotannon osia jne.

Historioitsija Natalie Zemon Davisia mukaillen herää halu kysyä,
kuka omistaa Sibeliuksen. Englantilaisen Guy Rickardsin tapaus
osoittaa, miten tarkkoja suomalaiset musiikintutkijat ja
musiikkielämän edustajat ovat Sibelius-kuvasta. Poikkeamat
viralliselta linjalta uutisoidaan nykyään yleensä Helsingin Sanomien
etusivulla. Rickardsin Sibelius-kirjasta syntyneen reaktion
kaltaista kohua aikaansai 1950- ja 1960-luvun vaihteessa suomeksi
käännetty, amerikkalaisen Harold E. Johnsonin kirjoittama kirja
säveltäjästä. Tässä suhteessa mikään ei ole muuttunut Sibelius-kuvan
ylläpitämisen tavoissa.

Nyt kun säveltäjästä on kirjoitettu paksu pino elämäkertoja,
kuvauksia ja puolustuspuheita, olisi aika kääntää katse tämän
kirjoittelun ennakkokäsityksiin, motiiveihin ja lähtökohtiin. Mihin
poliittisiin ja sosiaalisiin tarpeisiin Sibeliusta on käytetty?
Millaisia oletuksia kirjoittajat ovat tehneet esim. säveltämisestä
tai siitä porvarillisesta miljööstä, johon säveltäjä lukeutui
enemmän tai vähemmän mielellään? (Sibelius edusti tyylipuhtaasti
1800-luvun porvarillista elämänasennetta, vaikka häntä aika ajoin
rasittivat yhteisönsä normit.) Millaisia ovat olleet ne mekanismit
ja prosessit, jotka ovat tehneet yhdestä ihmisestä noin tärkeän sekä
hänen elinaikanaan että myöhemmin? Philip Donnerin ja Juhani Similän
1980-luvulla suunnittelema tutkimus Sibeliuksesta idolihahmona
hyytyi alkuunsa, mutta näyttää suuntaa uusille mahdollisuuksille.
Olisi aika luopua oletuksesta, että Sibelius-nimisiä säveltäjiä on
ollut vain yksi, koska tosiasiassa heitä on esiintynyt yhtä paljon
kuin erilaisia keskusteluyhteyksiä ja näkökulmia.