Laivaston palveluksessa korkeaan asemaan edennyt Carl August Ehrensvärd (1745 – 1800) harrasti laajasti luonnontieteitä, humanismia, taidefilosofiaa, taiteita ja piirtämistä. Näistä aiheista hän kirjoitti myös artikkeleita ja tutkielmia. Vapaiden taiteiden filosofia (De fria konsters filosofi) valmistui jo vuonna 1782, mutta se julkaistiin vasta 1786. Tässä suppeassa estetiikan alaan kuuluvassa tutkielmassaan Ehrensvärd esittelee uusklassismin taideteorian kustaviaaniseen aikaan ja ympäristöön sopeutettuna. Hänen peruskäsityksensä kauneudesta ja taiteen tarkoituksesta tulevat Kreikan ja Rooman kulttuureista, mutta ne kietoutuvat montesquieulaiseen ilmasto-oppiin, joka selittää vanhaa edustavan antiikin ja modernin pohjoisen taiteen ominaispiirteiden erot.

Estetiikassaan Ehrensvärd luo hierarkkisen kauneuden ketjun, jonka ylimmällä tasolla on Jumala käsittämättömässä kauneudessaan. Hänen esteettiset kategoriansa ovat kaunis, viehättävä ja ruma. Kaunista on täydellinen, viehättävää epäjärjestys ja rumaa ilmentää tuho. Nämä kategoriat ihminen tuntee ja tunnistaa jonkin synnynnäisen luonteenpiirteen ja kasvatuksen avulla. Kauneuden tärkein tekijä on muoto, sillä se paljastaa asian arvon. Muut esteettisen objektin ominaisuudet, kuten väri ja materiaali, ovat toissijaisempia. Kauneus koetaan luonnon järjestyksenä sanoin kuvaamattomin käsittein. Se paljastaa kohteestaan jotakin salattua, mikä tuo tähän klassismin harmonian lakien korostamaan ajattelutapaan mystisen aspektin ja vaatii taiteilijalta pelkän mimeettisen jäljittelyn ylittävää näkemystä ja ilmaisutaitoa.

Luonto sinänsä on kaunis, kun se toimii ”suurten lakien” mukaan. Luonnon ”pienet lait” kuitenkin voivat tuhota täydellisen järjestyksen, mistä seuraa kauneuden väheneminen ja tuhon lisääntyminen. Ihmistä muistuttava marakatti ei ole kaunis, vaan ruma siksi että sen toimintatapa on toinen kuin ihmisen. Sen sijaan leijona ja hevonen ovat lähempänä ihmisen kauneutta, koska ne toiminnaltaan ja muodoltaan koetaan rohkeina, jaloina ja ylevinä.

Vapaita taiteita Ehrensvärdin taidefilosofiassa ovat rakentaminen, maalaaminen ja kuvanveisto. Runous on vain eräänlainen sanoilla maalailemisen taito, joka ei edellytä käsityötä. Taide on viehättävää, miellyttävää ja hyödyllistä siksi, että se herättää ajatuksia ja ”silmä käsittää nopeammin ja yhdellä kertaa enemmän kuin korva”. Ehrensvärd vertailee eri taiteiden ilmaisutapoja ja antaa esimerkiksi historiamaalauksesta ja kirjallisuuden aiheiden käsittelytavoista eräitä normatiivisia ohjeita.

Yhteistä vapaissa taiteissa on taito valita kaunis. Se edellyttää makua, joka on luonnon salaisimpien totuuksien tajua. Suurta makua osoittaa se, joka valitsee täydellisen ja terveen luonnon, arkipäiväisen kaunis ja keskinkertainen ilmentävät pientä makua. Sisäiset elimet, kuten aivot ja sydän, joita ihminen tarvitsee tarpeittensa täyttämiseksi, palvelevat halua, muistamista sekä erottelu-, kuvittelu- ja arvostelukykyä ja toimivat taiteessa hyvän maun ja elämässä moraalisen hyvän määrittäjinä.

Ihmistä kuvaavissa taiteissa Ehrensvärd sitoutuu antiikista peräisin olevaan fysiognomiaan ja ilmasto-oppiin. Näitten mukaan henkilön fysionomia, ulkonäkö, kasvojen piirteet ja ilmeet ilmentävät henkilön luonteenpiirteitä. Fyysinen ympäristö ja ilmasto puolestaan vaikuttavat yhteiskunnan, kulttuurin, kansanluonteen ja yksilön ulkonäön kehittymiseen ja muotoutumiseen. Tämän opin mukaan, karussa ilmastossa elävät kansat tarvitsevat toisiaan, kehittävät sivistystä ja taidetta koska ympäristö asettaa enemmän ongelmia ja vaatimuksia ja kasvattaa ihmisten mukavuudenhalua. Sen sijaan lämpimämpien ilmastojen kansat pysyvät villeinä ja tulevat toimeen omillaan.

Taiteen fysionomisen perustan lisäksi Ehrensvärd tarkastelee myös taiteen historiallista ja maantieteellistä kehitystä. Estetiikassaan hän luo antiikin ja modernin taiteen synteesin, jossa pakanallinen perintö sulautuu osaksi kristillistä ajattelutapaa. Teoksellaan Ehrensvärd osallistuu pitkälliseen keskusteluun antiikin ja pohjoisen modernin taiteen paremmuudesta. Hän erittelee antiikin ja modernin eroja ja puolustaa pohjoisen modernin asemaa antiikin perinnön jatkajana. Antiikki edustaa ihanteellista tyyliä, mutta neroutta ilmenee sekä antiikin teoksissa että moderneissa, makua sen sijaan ilmenee vain antiikissa, pohjoinen taide vasta haeskelee sitä. Ehrensvärdin mielestä uudemmat työt voivat kuitenkin olla yhtä taidokkaasti tehtyjä kuin antiikin taideaarteetkin.

Ehrensvärdin esitystapa on hyvin tiivistä ja pelkistettyä. Hän käyttää kysymys-vastaus-muotoa. Kysymykset hän asettaa niin, että vastaukseksi saadaan esimerkiksi kauneuden, turhuuden, maun tai nerouden määritelmä, jota tarkentavilla lisäkysymyksillä ja esimerkeillä täsmennetään. Useat kysymyksistä esitetään sinä-muodossa, mikä antaa esitykselle eräänlaisen oppilas-mestari-asetelman. Teoksen rakenne etenee johdonmukaisesti ja kiinnostavasti esteettisten kategorioiden määrittelystä taiteen perusteiden ja vaikutuksen sekä aiheiden käsittelytapojen ja tyylien tarkasteluun ja vihdoin suhteuttaa taiteen osaksi fyysistä ympäristöään. Taiteet ja maku mukautuvat tapoihin ja ilmastoon, päättää Ehrensvärd kiinnostavan esityksensä.