Modernismin ihanuus

Vuosisadanvaihteen taide jaksaa aina vaan kiinnostaa tutkijoita. Mikä ettei. Suuri osa suomalaisen taide-elämän jalustalle nostetuista suurnimistä toimi juuri vuosisadanvaihteessa, "Suomen taiteen kultakaudella". Kansakunta haki identiteetin rakentamiselleen tukea taiteilijoista, ja monet taiteilijat olivat riemurinnoin mukana kansakunnan rakentamisen projektissa.

Lyytikäinen, Pirjo - Kalliokoski, Jyrki - Kantokorpi, Mervi (toim.): Katsomuksen ihanuus. Kirjoituksia vuosisadanvaihteen taiteista. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1996. 176 sivua. ISBN 951-717-894-8.

Vuosisadanvaihteen taide jaksaa aina vaan kiinnostaa tutkijoita. Mikä ettei. Suuri osa suomalaisen taide-elämän jalustalle nostetuista suurnimistä toimi juuri vuosisadanvaihteessa, "Suomen taiteen kultakaudella". Kansakunta haki identiteetin rakentamiselleen tukea taiteilijoista, ja monet taiteilijat olivat riemurinnoin mukana kansakunnan rakentamisen projektissa. Vallitseva käsitys onkin, että vuosisadanvaihteen taiteen keskeinen tulkintakehys on ollut sen suhde kansallisiin teemoihin. Katsomuksen ihanuus -teoksen läpäisevänä näkökulmana on suomalaisen vuosisadanvaihteen taiteen suhde kansainvälisiin taidevirtauksiin sekä modernin yhteiskunnan mukanaan tuomiin käsityksiin ihmisestä.

Taiteenaloista teoksen artikkeleissa käsitellään kirjallisuutta, kuvataiteita ja arkkitehtuuria.

Pirjo Lyytikäinen kirjoittaa vuosisadanvaihteen kirjallisuuden suhteesta symbolismiin ja dekadenssiin. Toisessa artikkelissaan hän käsittelee Volter Kilven Bathseban modernia, liki postmodernia, minuutta. Kirjallisuudesta kirjoittavat myös Maija Lehtonen (Anni Swan ― symbolisti?), Jyrki Kalliokoski (analysoi Volter Kilven Antinouksen kieltä), Eva Buchwald (Taiteilija ja hänen muusansa) ja Per-Erik Cederholm (Ahon Panun vastaanotto Ruotsin lehdistössä).

Kuvataiteista kirjoittavat Riikka Stewen ja Adriaan van der Hoeven. Stewen analysoi suljettujen silmien motiivia, ja van der Hoeven on kalkyloinut uutterasti Kullervo-motiivin ilmenemiskertoja suomalaisessa vuosisadanvaihteen kuvataiteissa. Renja Suominen-Kokkosen kohteena on arkkitehti Wivi Lönn.

Varsinaista johdantoa teoksella ei ole. Pirjo Lyytikäisen artikkelia "Vuosisadanvaihteen symbolismi ja dekadenssi" voi kuitenkin pitää jonkinlaisena johdatuksena useimpien artikkelien lähtökohtiin.

Lyytikäinen esittää, että aikaisempi tutkimus on ollut sokea vuosisadanvaihteen kirjallisuuden ja taiteen modernistiselle luonteelle, jota hänelle edustavat symbolismin ja dekadenssin piirteet, joita teoksissa on havaittavissa. Lyytikäisen mukaan erityisesti kirjallisuutta on tulkittu pääsääntöisesti kansallisesta näkökulmasta ja sen yhteydet kansainvälisiin virtauksiin on sivuutettu. Tästä modernismisokeudesta johtuu Lyytikäisen mielestä myös se, että Eino Leinoa on pidetty ajan keskeisenä kirjailijana. Leino on sopinut uusromantiikan kansalliseen tulkintaan. Modernistisen uusromantiikkakäsityksen keskeiseksi kirjailijaksi tuntuu sopivan Volter Kilpi. Suurimmassa osassa Katsomuksen ihanuuden kirjallisuusartikkeleita keskitytäänkin häneen.

Lyytikäinen on osittain oikeassa. Symbolismin osalta hän viittaa Annamari Sarajaksen teokseen Elämän meri (1961) ja Kai Laitisen Suomen kirjallisuuden historiaan (1981), joissa symbolismin vaikutusta vuosisadanvaihteen kirjallisuuteen on korostettu. Laitinen jopa kutsuu ajan kirjallisuutta "kansalliseksi symbolismiksi". Lyytikäinen huomauttaa osuvasti, ettei kansallisten aiheiden käyttö vuosisadanvaihteen kirjallisuudessa sulje pois yhteyttä kansainvälisiin virtauksiin. Toisaalta Lyytikäinen jatkaa Laitisen harhaista käsitystä, että varhaisemmat tutkijat eivät olisi tätä ymmärtäneet tai huomanneet. Aikalaiskirjoittajat olivat hyvin tietoisia kansainvälisten vaikutteiden ja symbolismin keskeisestä asemasta. Esimerkiksi Eino Leino julisti kirjallisuushistoriassaan (1910), että uusi kirjallisuus on tullut "romantiseksi, salaperäiseksi, vertauskuvalliseksi (symbolistiseksi)". Symbolismin vaikutuksen huomioivat myös O.A. Kallio kirjassaan Uudempi suomalainen kirjallisuus (II osa 1912) ja Aarne Anttila teoksessaan Johdatus uudenajan kirjallisuuden valtavirtauksiin (1926). Kallio jopa arvosteli ajan kirjallisuutta liiasta kansainvälisyydestä ― niin hyvin hän kansainväliset vaikutteet huomasi. Symbolismin ja kansainvälisten vaikutteiden merkityksellä elämöinti ei siis suinkaan ole uusi asia. Uutta on se, että symbolismin vaikutuksella perustellaan sitä, että suomalainen kirjallisuus oli liki ensisijaisesti kytkeytynyt kansainvälisiin liikkeisiin.

Samankaltainen tilanne koskee myös Lyytikäisen esille nostamaa dekadenssia. Esimerkiksi Rafael Koskimies kirjoitti Suomen kirjallisuuden neljännessä osassa dekadenssin piirteistä mm. Leinon tuotannossa. Myös symbolismi on Koskimiehellä esillä. Olisi ollut kiinnostavaa lukea Lyytikäisen kommentteja myös Koskimiehen teoksesta Der nordische Dekadent (1968), jossa Koskimies käsittelee kokonaisen luvun verran suomalaista kirjallisuutta. Siihen Lyytikäinen ei kuitenkaan viittaa.

Lyytikäinen perustelee vuosisadanvaihteen taiteen modernistisuutta myös yhteiskunnallisilla tekijöillä. Hänen mielestään vuosisadanvaihde oli Suomessa modernin yhteiskunnan alkuvaiheita ja siten myös modernistisen kirjallisuuden alku. Tätä näkökulmaa voi problematisoida. Taiteiden tutkijat ovat herkkiä samastamaan modernisaation (yhteiskunnallisen prosessin) ja modernismin (taidesuuntauksen). Nämä eivät välttämättä ole yksi yhteen, kuten ei ole postmodernisaatio ja postmodernismikaan. Kirjallisuus voi reagoida modernisaatioon monella tavalla ― ei ainoastaan modernismilla.

Suurin osa Katsomuksen ihanuuden artikkeleista seuraa Lyytikäisen ajatuskulkuja. Kirjoittajien lähtökohtana on ilmeisesti ollut kirjoittaa vuosisadanvaihteen taidehistoria "uudesta" näkökulmasta. Toisinaan esimerkiksi symbolististen vaikutteiden todistelu saa hieman erikoisia muotoja, kuten Maija Lehtosen artikkelissa Anni Swanista. Se, että kirjailija käyttää symboleita ei liene vielä todiste hänen symbolismistaan. Yleisesti ottaen artikkelien kirjoittajat ovat perehtyneet hyvin symbolistisen liikkeen ajatuksiin ja tavoitteisiin.

Katsomuksen ihanuuden teoskeskeisestä linjasta poikkeavat Per-Erik Cederholm ja Renja Suominen-Kokkonen. Cederholmin artikkeli Juhani Ahon Panun vastaanotosta Ruotsissa on pintapuolinen, mutta sisältää silti mielenkiintoista tietoa ruotsalaisen lehdistön asennoitumisesta suomalaiseen kirjallisuuteen. Suominen-Kokkonen taas osoittaa artikkelissaan arkkitehti Wivi Lönnistä, kenties tiedostamattaan, että vuosisadanvaihteen Suomessa arkkitehdin naiseus ei suinkaan ollut töiden saannin esteenä ― pikemminkin päinvastoin. Toinen asia sitten on, miten naiseus on vaikuttanut siihen, että Lönn on sivuutettu arkkitehtuurin tutkimuksessa ja arkkitehtuurin historiankirjoituksessa.

Katsomuksen ihanuus -teoksen ilmeisenä lähtökohtana on todistaa suomalaisen vuosisadanvaihteen taiteiden kuuluminen kansainvälisten virtausten joukkoon. Mielenkiintoista olisi ollut, jos joku kirjoittajista olisi pohdiskellut, miksi vuosisadanvaihteen taiteita on kuitenkin käytetty välineenä kansallisten päämäärien saavuttamiseen. Tätä ei tietenkään voi selvittää turvautumalla yksinomaan teostutkimuksellisiin menetelmiin. Siksi vuosisadanvaihteen taiteen ikuisongelma, kansainvälistä vai kansallista, jää uusia vastauksia vaille. Ehkä kyseessä onkin ratkaisematon yhtälö.

Katsomuksen ihanuuden ongelmana on myös periodin määrittelyn puute. Muodostaako vuosisadanvaihde jonkin erityisen periodin suomalaisessa taide-elämässä? On totta, että taiteiden periodisointi on pitkälti mielivaltaista puuhaa. Periodisointien apuna käytetään milloin vuosisatoja, vuosikymmeniä tai muuta lukumystiikkaa, milloin taas valtiollis-poliittisia tapahtumia. Tästä vaikeudesta huolimatta periodisoinnin ongelman olisi voinut ottaa esille.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *