Talous on taloutta eikä sitä pidä asiantuntemattomien mennä sotkemaan, varsinkaan poliitikkojen. Uusklassisen taloustieteen opinkappaleet ja erityisesti globalisaation myötään tuoma talousretoriikka ovat opettaneet meidät mieltämään talouselämän tapahtumat omalakisina prosesseina, deterministisenä tapahtumisena, jonkin meitä suuremman järjestelmän tuotteena, johon emme voi vaikuttaa kuin vain erittäin rajoitetusti.

Tähän ajatukseen tottuneelle Marko Paavilaisen väitöskirja on avartavaa ja mielenkiintoista luettavaa. Paavilaisen tutkimus avaa näkökulman Suomen kauppajärjestelmän kehitykseen vuosisadan vaihteessa yhteiskunnallista nousuaan tekevän suomenkielisen kauppiaskunnan suunnasta. ”Kun pääomilla oli mieli ja kieli. Suomalaiskansallinen kielinationalismi ja uusi kauppiaskunta maakaupan vapauttamisesta 1920-luvun alkuun” (2005) valaisee talouden ja politiikan suhteita uudella tavalla ja osoittaa, miten syvällekäyvä on ihmisen toiminnan ja politiikan osuus liian usein muusta yhteiskunnasta erilliseksi sfäärikseen mielletyssä ”taloudessa”. Paavilainen pyrkii teoksellaan irtiottoon liike-elämän historian tutkimustraditiosta, jossa kaupankäynti on useimmiten kuvattu vain vaihdannaksi, liiketoiminnaksi ilman yhteiskunnallisia kytkentöjä. Hän asettuukin tarkastelemaan kauppaa poliittisen historian näkökulmasta, poliittisen historian metodein.

Paavilainen hyödyntää mm. sosiologisessa kansanliiketutkimuksessa käytettyjä protestijakso ja -sykli käsitteitä. Käsitteet sisältävät ajatuksen yhteiskunnassa sykleittäin tapahtuvista murroskausista, joissa kollektiiviset protestiliikkeet haastavat vallitsevan järjestelmän. Kehitys pitää sisällään eturistiriidan kehittymisvaiheen, taisteluvaiheen ja laantumisvaiheen, jolloin protesti integroituu takaisin osaksi yhteiskuntaa. Tutkimuksen laaja lähdepohja muodostuu pääasiassa sanoma- ja aikakauslehtikeskustelusta ja kaupan organisaatioiden toiminnassaan tuottamasta aineistosta.

Suomenkielisen kauppiaskunnan tie eliittiin aukeaa

Vanhan ja säädellyn, kauppahuoneiden sekä suurkauppiaitten ympärille syntyneen kauppajärjestelmän tilalle kasvoi Suomessa 1800-luvun loppupuolelta 1920-luvun alkuun mennessä moniportainen ja erikoistunut moderni kauppajärjestelmä. Kauppiaskunnan sosiaalisen rakenteen kannalta tämä merkitsi sitä, että vanhat ruotsinkieliset kauppiassuvut väistyivät ja tilalle nousi alemmista sosiaaliryhmistä peräisin olevia suomalaiskansallisia voimia.

Suomalaiskansallisen pääoman vaikutusvallan kasvun historia voidaan jakaa vaiheisiin, joista ensimmäinen oli fennomaanisivistyneistön kiinnostuminen liike-elämästä ja sen ryhtyminen 1880-luvulla rakentamaan suurliikkeiksi laajenneita pankkeja kuten Kansallispankkia ja vakuutusyhtiöitä kuten Suomea ja Pohjolaa. Tämän rinnalla kulki samanaikaisena, mutta Paavilaisen mukaan ehkä merkittävämpänä, prosessina suomenkielisen rahvaan tulo mukaan liike-elämään pienyrittäjinä. Jälkimmäiseen vaikutti merkittävästi maakaupan vapauttaminen jo vuonna 1859 ja elinkeinovapaus kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Kolmas vaihe ei enää kuulu Paavilaisen tutkimusperiodin piiriin. Aitosuomalaiset ylioppilaat nimittäin lämmittivät 1920-1930-luvuilla kielitaistelun uudelleen. Tuolloin sen vaikutukset eivät kuitenkaan enää ulottuneet kaupan alalle, joka jo oli suomalaistettu.

Sääty-yhteiskunnan murros avasi uusille sosiaaliryhmille väyliä nostaa asemaansa. Politiikan ja virkauran kautta nouseminen pysyi pitempään suljettuna kuin talouselämässä oman yritystoiminnan kautta kohoaminen. Siksi jälkimmäinen saavutti suosiota. Poliittisen fennomanian rinnalla afäärifennomaniaa pidettiin vuosisadan vaihteessa tärkeänä. Liikkeen poliittisia tavoitteita ei saavutettaisi ilman vahvaa taloudellista perustaa. Laajan talonpoikaiston keskuuteen suunnattu nationalistisella ideologialla kuorrutettu kulutustavarakauppa oli yksi keino nostaa vähäväkiset uuden porvariston tueksi kamppailussa yhteiskunnallisen ja taloudellisen vallan huippuasemista. Liiketoimille oli eduksi, että suomalaiskansallisten piirien kauppaliikkeet miellettiin enemmän kansan palvelijoiksi kuin voittoa tavoitteleviksi liikeyrityksiksi. Tällaista mielikuvaa pyrittiinkin Paavilaisen kuvauksen mukaan systemaattisesti luomaan.

Teollisuus, laivanvarustus ja ulkomaankauppa pysyivät vielä pitkään ruotsinkielisen ”vanhan rahan” hallussa, sillä tämän kaltainen liiketoiminta vaati huomattavia pääomia eikä niitä kansallismielisillä liikemiehillä vielä ollut. Kamppailu talouselämän suomalaistamiseksi oli käynnistettävä siis kotimaan kaupasta, se kun ei vaatinut suuria pääomia.

Kohti afäärifennomanian taisteluvaihetta

Autonomianajan loppupuolen suomalaisessa yhteiskunnassa oli käynnissä murros kohti kilpailu- ja kulutusyhteiskuntaa. Suomalaiskansallinen, kielikysymyksessä näkyvimmän ilmenemismuotonsa saanut ideologia hyödytti uudessa kulutusyhteiskunnassa tuiki tärkeiden kulutustavaramarkkinoiden muodostamista ja etenkin niiden hallintaa. Kieli muodosti yhteisyyttä luovan ja toisaalta sitä hajottavan elementin kaupan alan sisään. Alalla valtaa pitänyt kauppiaseliitti pyrki säilyttämään asemansa ja estämään nousevan kauppiaskunnan pääsyn johtavaan ryhmään. Kysymys oli talouselämän reviirirajoista, joita puolustettiin. Tässä yhteydessä kieli oli yhteisyyttä hajottava tekijä.

Taloudellinen kilpailu yhdistyi poliittiseen kamppailuun. Kuluttamisella vahvistettiin kansallistunnetta ja kansallistunne ohjasi kulutusta ja vahvisti suomalaiskansallista liike-elämää taloudellisesti. Taloudellinen menestys hyödytti sitä myös yhteiskunnallisista asemista ja arvostuksesta käydyssä kamppailussa. Suomalaiskansallinen liike-elämä organisoitui valvomaan ja edistämään omia etujaan suhteessa ruotsinkieliseen kauppiaseliittiin. Nyt kieli toimi yhdistävänä tekijänä ja peitti mahdollisesti eriävät intressit näkyvistä. Uudenlainen, kansalaisjärjestömäisiä muotoja hakenut verkostoituminen ja edunvalvonta tulivat ruotsinkielisten suurkauppiaiden vanhojen sukulais- ja porvarisverkostojen rinnalle.

Perinteisesti liikemiesten edunvalvontatoiminta on pyritty esittämään hyvin neutraalina ja asiakeskeisenä. Paavilainen puhuu kuitenkin jopa afäärifennomanian taistelujärjestöistä, kauppiasyhdistyksistä ja klubeista, jotka pyrkivät kokoamaan nousevaa kauppiaspolvea yhteen rintamaan vanhan eliitin horjuttamiseksi. Taistelun kärkinä toimivat fennomaaniset lehdet propagandistisella kirjoittelullaan. Lisäksi suomenkielistä kaupallista koulutusta, liikesivistystä, antaneet oppilaitokset tukivat olemassaolollaan nousevan kansallismielisen porvariston yhteiskunnallisia tavoitteita. Kamppailu sai toki myös ajan mittaan vahvistuvia puoluepoliittisia ulottuvuuksia.

Eturistiriitoja leirin sisällä

Suomalaisen kauppiaskunnan piirissä tapahtui myös merkittävää sisäistä eriytymistä. Laajeneva maakauppiaskunta ja muut vähittäiskauppaa harjoittavat pikkukauppiaat jäivät nopeasti jälkeen tukkukauppiaista. Suomalainen tukkukauppiaskunta nousi kauppiaseliittiin, mutta vähäisemmät kauppiaat jäivät keskiluokkaan tai vieläkin alemmas. Monet maakauppiaat saattoivat olla alun perin taustaltaan talonpoikia tai työläisiä. Tällainen liikemiesleirin sisään avautunut rajalinja saattoi olla yhtenä syynä liike-elämän sisällä vallinneeseen erityiseen epäpoliittisuutta korostavaan retoriikkaan. Myöskään työn ja pääoman ristiriita ei auennut kaupan alalla läheskään yhtä avoimena konfliktina kuin teollisuudessa.

Fennomanian kiivain taisteluvaihe kaupassa laantui 1900-luvulle tultaessa. Laantuminen johtui osittain fennomaanisen kauppaleirin vähittäisestä hajoamisesta. Osuuskaupat irtautuivat ensimmäisinä suomalaiskansallisesta kauppaleiristä. Porvarillisen osuuskauppatoiminnan yhtenä tavoitteena oli yrittäjyyden syrjäyttäminen. Se korosti osuustoiminnan tervehdyttävää vaikutusta mm. ensimmäisen maailmansodan myötä ilmenneen keinottelun ja maaseudun vähittäiskaupan piirissä ilmenneiden epäkohtien poistamisessa. Tukkukauppiaskunnan ja maaseudun vähittäiskaupan välinen suomalaiskansalliselle kaupalle vahvan perustan luonut yhteys katkesi, kun osuuskaupat ottivat maaseudulla kaupan käsiinsä. Se ei enää kauppiaseliittiin lukeutunutta tukkukauppiaskerrosta kiinnostanut. Kielipoliittinen vaihe kaupan poliittisessa historiassa oli jäämässä taakse. Uusi kilpailuasetelma ja sitä palveleva poliittinen retoriikka alkoi sitä vastoin syntyä työväenliikkeeseen nojautuvan, edistysmielisen ja porvarillisen osuuskauppa-toiminnan välille.

Kansanvaltaa kavahdetaan

Mielenkiintoisinta ainesta Paavilaisen tutkimuksessa ovat Suomen poliittisten olojen demokratisoitumisen aiheuttamat reaktiot kauppiaskunnassa ja liikemieseliitissä ylipäätään. Jos suomalaiskansallinen elinkeinoelämä organisoitui yhteistoimintaan ajaakseen tavoitteitaan suhteessa vanhaan taloudelliseen eliittiin, saattoi se ainakin jossain määrin hyödyntää tätä organisaatiota taistelutarkoituksiin myös silloin, kun nouseva työväenluokka ahdisti porvaristoa demokratiavaatimuksillaan.

Työväenliikkeen poliittinen nousu ja demokratiavaatimukset olivat alkuvaiheessaan samansuuntaisia kuin suomalaiskansallisen porvariston ja etenkin pikkuporvariston. Kuitenkin konflikti työmarkkinoilla, radikaalit yhteiskunnalliset uudistusvaatimukset sosialisointivaateineen ja lopulta myös sisällissota toivat esiin yhteiskuntaluokkien välisen intressiristiriidan.

Ruotsalainen ja suomalainen pääoma löysivät toisensa eduskuntauudistuksen, ensimmäisen maailmansodan tuoman kriisin ja itsenäistymisen pyörteissä. Perinteisesti varsinkin ruotsinkielisellä, mutta myös nousevalla suomenkielisellä kauppiaseliitillä oli ollut säätyvaltiopäivien aikana suora yhteys politiikkaan ja virkakoneistoon. Eduskuntauudistuksen ja vapaiden vaalien lopputulos oli, että liike-elämän suora vaikutuskanava politiikkaan katkesi. Liike-elämää ja sen etuja politiikassa valvonutta poliittista oikeistoa – kielestä, puoluekannasta tai keskinäisistä taloudellisista kilpailuasetelmista riippumatta – yhdisti huoli valtansa menettämisestä. Työväenliikkeen vaikutus olikin omiaan lähentämään kielipoliittisin perustein jakautuneita porvariryhmiä keskenään.

Uusi tilanne vaati myös uudenlaisia organisaatioita. Työnantajajärjestöt syntyivät, liike-elämän edunvalvonta tiivistyi ja kauppakamarilaitos perustettiin. Liikemiespiirit yrittivät myös organisoida uuden kansanedustuslaitoksen synnyn aikoihin yhteistoimintaa tulevissa eduskuntavaaleissa pärjäämiseksi. Tämä tavoitteissaan tosin epäonnistunut yhteistoimintaorganisaatio oli ”Yhteiskunnan tasaisen kehityksen vaalijärjestö”. Valtiomuototaistelussa sisällissodan voitonhuumassa liikemiehet ajoivat monarkistista hallitusmuotoa ja parlamenttia, jonka edustajista merkittävä osa olisi valittu korporatiivisten periaatteiden mukaan suoraan huomattavien elinkeinoelämää edustavien järjestöjen, kuten kauppakamarien, välityksellä. Tätä elinkeinoelämän edut turvaavaa eduskuntauudistusta ajettiin aiempaa paremmin organisoituneen yhteistoimintaelimen ”Uuden Suomen Turvaamiskomitean” avulla. Nämä yritykset lujittaa liike-elämän valtaa muuttuvassa yhteiskunnallisessa tilanteessa eivät kuitenkaan onnistuneet, vaan ne hajosivat porvariston etujen erilaisuuteen, ulkopoliittisen tilanteen muutokseen ja liike-elämän voiman puutteeseen. Käyty keskustelu perustui Paavilaisen mukaan osin väärään tilannearvioon ja toiveajatteluun.

Uskottava kokonaiskuva

Paavilainen on onnistunut luomaan viitekehyksensä puitteissa varsin eheän kokonaiskuvan aikakaudesta, jona liikemieseliitti kävi läpi historiallisesti merkittävää muodonmuutosta. Ristiriitaisetkin kehityskulut tuntuvat istuvan analyysiin ja kerrontaan. Kansanliikkeiden tutkimuksen käsitteistö tukee Paavilaisen näkemystä kamppailun kulusta ja sen eri vaiheista varsin hyvin.

Paavilainen erittelee kaupan poliittista historiaa poikkeuksellisen kuohuvana ajanjaksona, mutta muinakin aikoina ja muillakin aloilla neutraalilta ja epäpoliittiselta vaikuttava pinta kätkee varmasti alleen ristiriitaisia etuja ajamaan pyrkivien sosiaalisten ryhmien tai jopa yksilöiden välisiä historialliseen kehitykseen olennaisesti vaikuttavia valtakamppailuja.