Pieni suuri hattukirja: Päähineet kautta aikojen on sikäli erikoinen teos, että kirjoittajan nimeä ei löydy kannesta eikä nimiölehdelläkään. Stephanie Talbot on painettu vasta nimiön takapuolelle. Hän on brittiläinen vapaa kirjoittaja ja tyylineuvoja. Suomentaja Nelli Iivanainen sentään löytyy jo nimiöltä. Toinen erikoisuus kirjassa on, että varsinaiset kuvatekstit puuttuvat; vain eräiden hattupäisten elokuvatähtien ja muiden julkisuuden henkilöiden nimet on painettu asianomaisten kuvien alanurkkaan. Ainakin ikääntynyt lukija olisi tuntenut nimettäkin nuo henkilöt, esim. John Waynen, Audrey Hepburnin, Rita Hayworthin, Fred Astairen sekä Stan Laurellin ja Oliver Hardyn. Moniin piirroksiin ja valokuviin kaipasin erityisesti hattutyyppien nimityksiä ja tarkkoja ajoituksia. Myös hattujen suunnittelijoiden nimet olisin halunnut tietää. Nyt niitä voi vain arvailla tai yrittää googlettaa.

Kuva: Amerikkalainen runoilija-lääkäri Oliver Wendell Holmes saattoi 1800-luvun jälkipuoliskolla silmäillä vaikkapa tällaista pääkappaletta, kun hän lausahti: ”Hattu on kunniallisuuden kuolinkorahdus.” – Hattukirjan kuvitusta s.14.

Kirjassa on erikoista sekin, että varsinaista tekstiä siinä on vain 14 sivulla. Kirjailijoiden, maailman tunnettujen hattusuunnittelijoiden ja muiden julkisuuden henkilöiden kirjoituksista ja puheista poimittuja lainauksia on kirjassa 28 sivulla. Sitaatteja on otettu mm. kirjailija Margaret Atwoodilta, Geoffrey Chaucerilta ja Oscar Wildelta, hattusuunnittelija Stephen Jonesilta ja Philip Treacylta sekä muotitoimittaja Isabella Blow’lta ja laulaja-elokuvatähti Frank Sinatralta. Mustavalkoisille ja värivalokuville sekä piirroksille jää siis paljon tilaa – noin 140 sivua, joilla ei ole mitään tekstiä. Koko aukeaman ja sivun kuvia on runsaasti, mutta pieniä piirroksia on myös tekstisivuilla. 1800-luvun jälkipuoliskolta on runsaasti hattujen kuvia, mutta erityisen kiinnostavia ovat 2000-luvun huikeat pääkappaleet, joista suurin osa on ilmeisesti irlantilaissyntyisen Philip Treacyn luomuksia. Mies on suunnitellut hattuja kuninkaallisille ja useille muotitaloille, mutta suomalaiset ovat nähneet hänen suunnittelemiaan hattuja ennen muuta Harry Potter -filmeissä.

Kuva: Irlantilaissyntyinen hattusuunnittelija Philip Traceyn ”keksinyt” brittiläinen muotitoimittaja Isabella Blow on todennut: ”Hatut ovat halvempi ja kivuttomampi vaihtoehto plastiikkakirurgialle.” Kuva Wikipedia.

Koulu- ja opiskelijapojat vetävät piponsa silmilleen luokissa ja luentosaleissa. Akateemisissa juhlissa tohtorit pönöttävät hatuissaan traditioiden mukaan, ja häätilaisuuksissa niin täti-ihmiset kuin nuoretkin naiset koreilevat lierihatuissaan. Mutta muuten eivät taidokkaasti suunnitellut hatut tai muutkaan päähineet näytä olevan Suomessa erityisen suosittuja. Sitä vastoin muualla maailmassa ainakin kuninkaalliset ja muut julkkikset keikoilevat tunnettujen hattusuunnittelijoiden tekeleissä, joista monet ovat upeita taideteoksia.

Hattu päässä on hyvä olla

Kuva: Sopivissa yhteyksissä ovat miesten hatut kelvanneet myös naisille. Marlene Dietrich silinteri päässään. 

Kevyesti historian vuosisatojen yli hypellen ja faktoja vähän venyttäen Talbot johdattelee lukijan kiehtovaan aiheeseensa. Esimerkiksi väite, että ”vasta 1300-luvun jälkeen naiset ja miehet alkoivat käyttää hattuja sääsuojana” (s. 15), ei voi pitää paikkaansa, sillä jo muinaisten kreikkalaisten veistokset osoittavat, että hattuja käytettiin suojaamaan auringolta tai sateelta. Valitettavasti kirjan teksti ja kuvat kulkevat vain harvassa kohdassa rinnatusten, niin että lukija saa tietää, mihin kuvaan tekstissä viitataan. Tekijä sekoittaa välillä hattutyypit, -mallit  ja hattujen valmistusmateriaalit kuten todetessaan, että ”huopahattujen tilalle tuli hieman myöhemmin kolmikolkkahattuja” (s. 17). Kirjoittaja on esityksessään niin englanti- ja ranskakeskeinen, ettei hän näytä välittävän siitä, että eri maissa on käytetty esimerkiksi erilaisia metsästäjänhattuja.

Kuva: Audrey Hepburn ikonisessa musta-valkoisessa hatussaanMy Fair Lady -elokuvassa (1964).

Talbot jakaa hatut ikonisiin, haute couture-, valkokankaan ja taiteen hattuihin. On hyvin ymmärrettävää, että hän uhraa eniten sivuja – yli 70 – huippumuodin hattujen kuviin, joiden muotoilussa ei näytä olevan rajoja. Talvipäähineitä tekijä ei käsittele muuten lainkaan, mutta yhdessä valokuvassa on Elizabeth Taylor jokin karvahattu päässään – sisätiloissa. Lasten ja miesten hatut vain vilahtavat kirjassa, eikä rahvaan päähineitä löydy siitä lainkaan. Myös modistit eli hatuntekijät Talbot on unohtanut lähes tyystin; hän mainitsee sentään, että ennen vanhaan hatuntekijät tulivat hulluiksi. Hän ei kuitenkaan kerro, että hulluuden syynä oli hattuhuovan käsittelyyn käytetty elohopea.

Tunnetun englantilaisen hattusuunnittelijan, Stephen Jonesin mielestä ”hatuissa on kyse uutuudenviehätyksestä; voimasta, joka muutenkin pyörittää maailmaa”.

Puutteistaan huolimatta Pieni suuri hattukirja sai minut kiinnostumaan hatuista, huiveista, harsoista, hupuista ja muista päähineistä niin, että tarkistin, löytyisikö hyllystäni jokin Talbotin 12 lähdeteoksesta. Ei löytynyt, mutta muita omistamiani muotikirjoja ja internetiä aloin selailla uusin, hattusilmin, joilla löysin toinen toistaan uskomattomampia päähän pantavia kapistuksia. Varsinkin viime vuosikymmenien hattutaide alkoi kiehtoa mieltäni; ehkä lähivuosina Suomessakin aletaan käyttää HATTUJA.