Monipuolinen teos sodan kokemustodellisuudesta

Sotaveteraanin jäämistöstä löytynyt nuoren miehen päiväkirja muodostaa rungon teokselle, joka on kiinnostavaa luettavaa niin ilmailu-, sota- kuin kulttuurihistoriankin harrastajalle. Tamperelaisen hävittäjälentäjän muistelmissa ilmasodan dramatiikka yhtyy nuoren miehen puolihirtehisiin havaintoihin sodan arjesta ja pohdintoihin omasta ja lähipiirin tulevista kohtaloista. Aunuksen maisemien kuvailussa on Synkän yksinpuhelun kaltaisia sävyjä.

Kleemola, Olli; Kivioja, Virpi; Holopainen, Simo: Karjalan taivaalla, Lentäjän päiväkirjat jatkosodasta. readme.fi, 2012. 184 sivua. ISBN 978-952-220-579-7.

Tamperelainen lääkintöneuvos Olavi Kauppila (1921–2008) suoritti asevelvollisuutensa Kauhavan Lentosotakoulussa vuosina 1941–1943 ja palveli vuoden verran hävittäjälentäjänä Aunuksenkannaksella. Hän piti noina vuosina päiväkirjaa, jonka piilotti sodan jälkeen huolellisesti. Se löytyi vasta Kauppilan kuoleman jälkeen.

Karjalan taivaalla ei ole kuitenkaan pelkkä lentäjän päiväkirja, kuten teoksen alaotsikko antaa ymmärtää. Kirjan toimittajakolmikko – kaksi historiantutkijaa ja yksi historiasta valmistunut toimittaja – on täydentänyt tekstiä muun muassa haastattelemalla tekijän sukua ja tekemällä tietolaatikoita konetyypeistä, paikkakunnista ja henkilöistä. Kirjan sisältöä rikastavat myös Kauppilan keräämät sodan ajan valokuvat, joista osa on hänen itsensä ottamia, osa asetovereilta saatuja eli ilmeisesti aiemmin julkaisemattomia sekä Olavi Kauppilan sodanaikaiset kirjeet eri henkilöille.

Rauhanpäivänä rintamalle, tiukan seulan kautta lentäjäksi

Tamperelaisen virkamiesperheen poika Olavi Kauppila pyrki monen ikätoverinsa tavoin vapaaehtoisena rintamalle jo talvisodan sytyttyä. Vaikka meriittinä oli innokas toiminta suojeluskunnan koulutuskomppaniassa, 18-vuotias joutui juoksuhautojen sijasta aluksi ilmatorjuntatehtäviin. Vasta maaliskuussa hän pääsi lähtemään, mutta juuri kun pataljoona pääsi etulinjoille, tuli tieto aselevosta, ja nuori taistelulähetti vetäytyi muiden joukkojen mukana tulikastetta saamatta.

Ilmavoimat oli nuorena aselajina 1930-luvun maanpuolustuspiireissä supersuosittu, ja ilmailu yleensäkin kiehtoi ihmisiä. Kauppila haki ohjaajaoppilaaksi ja onnistui pääsemään Kauhavan Lentosotakouluun. Seula oli tiukka: vain kymmenen prosenttia hakijoista hyväksyttiin.

Seitsemän vuosikymmentä sitten asevelvollisuus kesti kaksi vuotta, eikä simputtamisesta puhuminen liene liioittelua. Ohjaajaoppilaat pänttäsivät päähänsä lentokone- ja moottoritekniikan lisäksi sään, sähkötyksen, ilmatorjunnan ja radioliikenteen salaisuuksia. He opiskelivat saksaa ja venäjää, sotilasmaantiedettä ja sotahistoriaa. Vapaa-aikoina jynssättiin koulun käytäviä ja jopa lämpöpattereiden taustoja – niitä ei tietenkään kukaan nähnyt eikä sinne oikeastaan millään yltänytkään, mutta kouluttajat keksivät mitä kummallisimpia konsteja poikien ”iloksi”. Toisinaan heidät lähetettiin auttamaan seudun maanviljelijöitä peltotöissä, mutta usein miehillä ei ollut muuta tekemistä kuin makailla bensatynnyreiden päällä lentokentän laidassa ja odottaa, että joskus sentään päästäisiin ilmaan.

Koulutus venyi, osin kelirikon vuoksi, osin muista syistä, ja nuorukaiset turhautuivat. Kolme heistä anoi siirtoa jalkaväkeen, mutta puolustusvoimien autoritaarista ilmapiiriä kuvastaa se, että siirtoanomus palautettiin toteamuksella: tällainen yhteisesiintyminen voitiin tulkita kapinaksi.

Lento-oppilas ja Olavi Kauppila kuvailee kotiväelle lähettämissään kirjeissä sotakoulun arkea ja ensimmäisten lentotuntien riemua, miettii isänsä kanssa tulevaa elämänuraansa ja rohkaisee veljeään, joka makaa Hatanpään sairaalassa tuberkuloottisen aivokalvontulehduksen uhrina. Kirjan koskettavimpia kohtia on aukeama, jonka toiselle puolelle on taitettu Olavin hirtehistä huumoria ja poikamaista seikkailuhenkeä uhkuva kirje pikkuveli Antille heinäkuun 1941 alusta, toiselle isän kolmirivinen viesti kolme viikkoa myöhemmin: Antti on kuollut edellisyönä, liitteenä virkatodistus loma-anomusta varten, hautaus perjantaina.

Elämän arvaamattomuus on läsnä myös nuoren miehen omissa mietteissä: 22-vuotispäivänään hän toteaa Kauhavan-jakson olevan pian ohi, komennus tositoimiin odottaa. ”Niin monta vuotta on takana kakaruutta ja nuoruutta; mitä on edessä, sitä ei tiedä kukaan.”

Edes koulutusaika ei kulunut ilman uhreja: neljä Kauppilan ohjaajaoppilastoveria kuoli lento-onnettomuuksissa vuosina 1942–1943. Osa turmista johtui inhimillisistä virheistä, osa koneiden moottori- ja muista vioista. Yksi konetyyppi, harjoitushävittäjä Pyry, joutui onnettomuuksiin muita useammin – siitä huolimatta niitä käytettiin ilmavoimissa aina vuoteen 1962 saakka. Raskaan veron vaati tietenkin myös jatkosodan ilmasota: kirjassa olevien ilmaupseerikurssi 13. kurssikuvien ohessa on kerrottu, ketkä kuvan miehistä saivat surmansa sotatoimissa tai sotakoneiden harjoituslennoilla. Tiukkoihin paikkoihin näyttää joutuneen myös Kauppila.

Sussulla Syvärin maisemiin

Syyskuun 1943 alussa Olavi Kauppila joutui – omasta mielestään hän kylläkin pääsi – rintamalle. Aunuksen Nurmoilaan sijoitetussa Lentorykmentti 1:ssä hän sai ajokikseen Curtiss Hawk 75 -hävittäjän, joka lentäjäpiireissä tunnettiin lempinimellä Sussu. Nämä Yhdysvalloissa valmistetut ja Saksan sotasaalisvarastoista Suomeen hankitut koneet olivat pärjänneet kesän 1941 hyökkäysvaiheessa hyvin, vaikka ne olivat suhteellisen hitaita ja heikosti aseistettuja. Asemasodan aikana niitä käytettiinkin lähinnä partio- ja tiedustelulennoilla sekä raskaiden pommikoneiden suojaajina.

Syksyn 1943 aikana ja seuraavana talvena varsinaista taistelutoimintaa oli vähän, mutta oleskelu Aunuksenkannaksella ei silti ollut vaaratonta. Vihollinen teki ilmahyökkäyksiä, jotka kevättalvella 1944 lisääntyivät siinä määrin, että lähtövuorossa olevat lentäjät istuivat tuntikaupalla koneissaan valmiina nousemaan taivaalle heti, kun vastustajia havaittiin.

Itä-Karjala lumoaa tamperelaisnuorukaisen siinä missä se hurmasi monet muutkin Aunuksen maisemiin lähetetyt suomalaiset – etunenässä tietysti Olavi Paavolaisen, joka kirjoitti harmaiden talojen, hiljaisten virtojen ja koskemattomien korpien ylistyksiä mm. Suomen Kuvalehteen ja myöhemmin Synkän yksinpuhelun sivuille. Syyskuussa 1943 kirjoitetussa päiväkirjamerkinnässään Olavi Kauppila toteaa, että hän on kuullut näistä maisemista niin paljon, että oli ehtinyt mielikuvituksessaan luoda ilmankin ihan erilaiseksi kuin muualla. Eihän sää tietysti normaalista poikennut, mutta ilma ja maa, jokivarsikylät, suot ja Laatokan rantapenkereet muodostivat kokonaisuuden, jota voi vain ihailla koneen ohjaamosta, auton tuulilasin takaa ja jalkamiehenä kujilla kulkien. Myös Aunuksen kevät oli täynnä taikaa – olkoonkin että kelirikko haittasi mielityötä eli lentämistä. Maa tuoksui, purot solisivat, nuori sydän takoi levottomana. Näitä havaintoja tehdessään Kauppila lähenee Paavolaisen tasoa, joskin lyhytsanaisemmin.

Sodan monet kasvot näyttäytyvät lukijalle tässäkin jaksossa välillä ilkikurisesti virnistävinä – Olavi Kauppilan Pentti-veli on menossa merivoimiin joten asiasta täytyy tietysti ylemmyydentuntoisesti vähän naljailla kirjeissä ja lentäjäpiireissäkin sattuu ja tapahtuu – ja välillä kaikessa vakavuudessaan, karmeudessaan ja raadollisuudessaan. Kuvaus maahan syöksyneen koneensa mukana palaneen lentäjätoverin jäänteiden noutamisesta järkyttää, Kauppilan omia jännittäviä kokemuksia Karjalan taivaalla seuraa henkeään pidätellen. Se, että happilaitteiden mentyä epäkuntoon lentäjä menettää hetkeksi tajuntansa ja kykenee siitä huolimatta suorittamaan saamansa tehtävän loppuun ja vieläpä tuomaan koneensa ehjänä kentälle, on suoranainen ihme.

Kesän 1944 dramaattisista taisteluista päiväkirja ei paljoakaan kerro: ainoat tuohon ajanjaksoon sijoittuvat kuvaukset ovat kesäkuun puolestavälistä ja heinäkuulta ja niiden ”päähenkilöinä” ovat Neuvostoliiton Lagg-hävittäjät, joita Suomellakin oli muutama sotasaaliina saatu kappale.

Marraskuussa 1944 luutnantti Kauppila pääsi siviiliin palveltuaan ilmavoimia asevelvollisuusaika mukaan lukien lähes neljä vuotta. Saappaanvarressa kannettujen luentomonisteiden selailu kantoi nopeasti hedelmää: aktiiviupseerin uraakin havitellut Kauppila pyrki ja pääsi lääketieteelliseen tiedekuntaan, valmistui, erikoistui ja teki pitkän uran Turun ja Tampereen yliopistollisissa keskussairaaloissa. Aktiivinen lentäminen jäi, mutta vanhojen sotalentäjien yhdistyksessä Pilvenveikoissa Kauppila toimi innokkaasti. Perhe ei kuitenkaan koskaan kuullut isän sotakokemuksista.

Arvokas pala sodan kokemushistoriaa

Kuten jo totesin, Karjalan taivaalla -teokseen sisältyy muutakin kuin lentäjän oma päiväkirja. Itse asiassa kirja ei ole kovin päiväkirjanomainen: Kauppila lienee tehnyt muistiinpanoja harvakseltaan.

Kirjan toimittajat Olli Kleemola ja Virpi Kivioja kertovat esipuheessa säilyttäneensä päiväkirjan mahdollisimman alkuperäisessä asussa kevyttä kielenhuoltoa lukuun ottamatta. Väliotsikoita on lisätty ja aineistoa muutenkin jäsennelty. Ratkaisu on lukijaystävällinen: tämäntyyppisessä teoksessa ei liene välttämätöntä tietää, minä päivänä mikäkin lause on alun perin kirjoitettu – päiväyksiä onkin tekstissä vain harvakseltaan.

Jatkosodan ilmataisteluista on toki kirjoitettu runsaasti – muutama taistelulentäjä taisi sodan jälkeen antautua peräti kokopäiväiseksi kirjailijaksi, ja joitakin vuosia sitten ilmestynyt Suomen ilmasodan pikkujättiläinen on tiivis tietopaketti kaikesta siitä, mitä talvi- ja jatkosotien taivaalla tapahtui, millaisia koneita siellä liikkui ja keiden ohjaamina. Karjalan taivaalla on toisenlainen teos, vaikka siinä onkin erillinen katsaus Itä-Karjalan ilmasotaan kesäkuusta 1941 syyskuuhun 1944 eli koko jatkosodan ajasta tärkeimpine taisteluineen, voittoineen ja tappioineen, mukana olleiden koneiden tyypeillä ja määrillä sekä tietenkin osallistuneiden yksiköiden nimillä täydennettynä. Katsauksen on kirjoittanut Simo Holopainen.

Kirjan tekstiä rytmittävät tietolaatikot, jotka esittelevät mm. käytettyjä konetyyppejä ja arvattavasti ilahduttavat ilmailuhistorian harrastajaa, etenkin kun useimpiin niihin liittyy suhteellisen hyvät kuvat koneista. Muu kuvitus esittelee lento-oppilaiden ja lentäjien arkea lähinnä Kauhavalla ja Aunuksessa ja on sekin kiinnostavaa, vaikka katsoja ei entuudestaan Fokkeria Blenheimistä erottaisi. Kuviin liittyvä pieni yksityiskohta jäi vaivaamaan: esipuheessa kirjan toimittajat toteavat, että Kauppilan päiväkirjan kuvat oli tarkastanut kapteeni Koponen, koska sensuuri ulottui sodan aikana jopa miesten henkilökohtaisiin päiväkirjoihin. Näin tiukkaa virallinen kontrolli ei kai sentään ollut? Varsinaisia lentopäiväkirjoja varmaan tarkastettiinkin, mutta sen pitemmälle ei esimiesten valta armeijassakaan ulottunut. Kyse lienee yksittäistapauksesta ja tavallista tiukemmasta pykälien tulkinnasta.

Kokonaisuutena, kulttuurihistorioitsijan silmin katseltuna, Karjalan taivaalla on arvokas pala sodan kokemushistoriaa. Sujuvakynäisen kirjoittajan Olavi Kauppilan nuoruusmuistelmat avaavat nuoren, ilmailusta ja isänmaan puolustuksesta innostuneen miehen maailman aitona, monisärmäisenä ja luontevan letkeästi kerrottuna.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *