Monipuolisia havaintoja sotaakäyvän kansan arjesta

Häkäpöntöistä nurkkatansseihin on kahdeksan artikkelin kokoelma suomalaisista sota-ajan ilmiöistä. Kotirintamalle painottuvat kirjoitukset valottavat ja monipuolistavat sodan kuvaa ja avaavat lukijalleen ihmisten arjen sellaisena kuin toisen maailmansodan vuosina eläneet suomalaiset sen kokivat.

Keskinen, Jarkko; Seppälä, Suvianna; Teräs, Kari (toim.): Häkäpöntöistä nurkkatansseihin. Arjen ilmiöitä sota-aikana. Turun yliopisto, 2012. 300 sivua. ISBN 978-951-29-4983-0.

Kuten teoksen toimittajat Kari Teräs, Jarkko Keskinen ja Suvianna Seppälä johdantoartikkelissaan toteavat, sotahistoria on voimakkaassa muutoksen tilassa. Tämä koskee myös Suomen vuosina 1939–1945 käymiä sotia; joukkojen liikkeet ja taistelujen kulku on ajat sitten kartoitettu yksityiskohtaisesti, päämajan ja rintamakomentajien arkistot tutkittu niin tarkkaan että asiapaperit alkavat olla jo koirankorvilla.

Niin yleisön kuin historiantutkijoidenkin mielenkiinto suuntautuu nyt uusille alueille: sodan raadollisuuteen, taistelevan armeijan ja siviiliväestön eli rintaman ja kotirintaman väliseen suhteeseen, yhteiskunnassa ja talouselämässä tapahtuneisiin muutoksiin, yksityisten kansalaisten selviytymistarinoihin.

Kaikki nämä teemat ovat edustettuina puheena olevassa artikkelikokoelmassa, jonka kirjoittajakunta on mielenkiintoinen: mukaan mahtuu tohtorikoulutettavia ja muita jatko-opiskelijoita, mutta myös opettajia. Artikkelien aiheet vaihtelevat salatansseista asuntopolitiikkaan, viholliskuvasta häkämyrkytyksiin, ja aihekirjo todistaa omalta osaltaan sen, ettei sodan arki – edes rintamilla tai niiden läheisyydessä koettuna – ollut pelkkää aseiden kalistelua, niukoilla korttiannoksilla sinnittelyä ja jatkuvaa hengenvaaraa, vaan mukaan mahtui runsaasti suorastaan rauhanomaisia jokapäiväisen elämän aineksia.

Teoksessa on seitsemän varsinaista tutkimusartikkelia; kahdeksas on toimittajien kirjoittama pitkähkö johdantoluku, jossa pohdiskellaan sotahistorian tutkimusnäkökulmien muuttumista, sota-ajan arjen olemusta, annetaan vinkkejä toistaiseksi lähes koskemattomista tutkimuskohteista ja esitellään artikkelit lyhyesti.

Lottatoiminnan arkitodellisuus

Kolme artikkelia kertoo naisten rooleista ja toiminnasta sotavuosina. Heli Teittisen Juvan lotat kotirintamalla ja komennuksella puolestaan liittyy pitkään tutkimustraditioon – syksyllä 1944 lakkautettu Lotta Svärd -järjestö on suojeluskuntien ohella suomalaisista itsenäisyyden ajan joukkoliikkeistä tutkituimpia. Juvan paikallisyhdistys ei sanottavammin eroa muista maalaiskuntien yhdistyksistä: 1920–1930-luvuilla lottaosasto muonitti suojeluskuntalaisia ampumaharjoitusten ja hiihtokisojen aikana sekä keräsi varoja maanpuolustustyöhön arpajaisilla ja kahvilanpidolla.

Talvisotaa edeltänyt YH vei muutaman juvalaisen naisen Karjalan kannakselle linnoittajia muonittamaan, mutta talvella 1939–1940 työtä riitti yllin kyllin kotipitäjässä: evakot oli majoitettava, liikennetarkkailu ja ilmavalvonta oli päämajan läheisyyden takia tavallistakin tärkeämpää ja rintamalta tuli jatkuvasti kaatuneita, jotka oli asianmukaisesti arkutettava ja lähetettävä edelleen kotipitäjiinsä.

Jatkosota monipuolisti lottien tehtäväkuvaa entisestään: järjestöön kuuluvan naisen oli lähdettävä muonitus-, sairaanhoito- tai kansliatehtäviin sinne minne määrättiin, vaikkapa kauas Itä-Karjalaan. Teittisen artikkeliin sisältyvistä kirjelainauksista ja sodassa mukana olleiden lottien haastatteluista käy selvästi ilmi, että nämä naiset eivät olleet mitenkään militaristisesti suuntautuneita tai tavoitelleet sankarittaren sädekehää, tekivätpä vain velvollisuutensa, vaikka järjestöltä ei liiennyt työssä vaadittuja ja tarvittavia vaatteita sen enempää kuin muitakaan varusteita. Vauraassa eteläsavolaisessa pitäjässä tuo varusteiden kehnous pistää erityisesti silmään, sen sijaan on helppo uskoa että moraali oli korkea ja kuri pysyi hyvin; sodan ajan maalaisnaisen normit olivat yleensäkin melko tiukat ja ympäristön valvonta ankaraa.

Teittisen artikkelista tekevät erityisen mehevän lukuisat kirjelainaukset, joista näkyy miten viatonta hauskanpito oli, miten lottapukua, takkia ja muita varusteita sai tosiaan anomalla anoa, mutta miten ”lottasisaruus” oli mielialatekijä, jonka varassa jaksoi silloinkin kun oli nälkä, palelsi ja pelotti.

Äiti, vaimo, ihannenainen – ja vahva mielipidevaikuttaja

Lähes kokonaisuudessaan kirjeiden varaan rakentuu toinen sota-ajan naisen roolia valottava artikkeli, Kirsi-Maria Hytösen Suomalaisen sotilaan vaimo. Kirjoittaja tarkastelee isovanhempiensa, Veikon ja Elnan, jatkosodan aikaista kirjeenvaihtoa, jonka pariskunta on, viisasta kyllä, säilyttänyt jälkipolville. Toki itsesensuuri on iskenyt: kirjeenvaihtoaan järjestellessään Elna ja Veikko ovat poistaneet kirjeitä, joissa artikkelin kirjoittajan mukaan on käsitelty joitakin ristiriitatilanteita. Ne on ilmeisesti koettu liian henkilökohtaisiksi edes omalle suvulle näytettäviksi. Mutta vaillinaisenakin aineisto on mittava: noin 600 kirjettä, ja mukana ovat sekä Veikon rintamalta että Elnan kotirintamalta lähettämät. Useinhan juuri kotirintamalta lähetetyt kirjeet ovat tuhoutuneet, sillä sotilaan oli vaikea kuljettaa niitä mukanaan. Sitä paitsi armeijan valistustoiminnassa teroitettiin, ettei kirjeitä missään tapauksessa saanut joutua vihollisen käsiin – neuvostojoukot olisivat käyttäneet niitä propagandassaan, kuten joitakin kertoja tapahtuikin.

Sensuuri ei näytä Elnan ja Veikon kirjeisiin kajonneen; jos sensuroituja kirjeitä on ollut, ne on hävitetty. Luultavaa on, että pari osasi välttää kiellettyjä aiheita, kuten paikkakuntien nimiä ja sotatapahtumista kertomista; viranomaiset tiedottivat jatkosodan alkaessa suhteellisen hyvin erilaisista rajoituksista. Kaikkein intiimein ja läheisin arki on niin ikään jätetty kirjeistä pois – monenkin sota-ajan parin kirjeenvaihtoon ehkä pätee kirjailija Väinö Linnan Akseli Koskelan suuhun sovittama toteamus: ”Minä jätän taasen kirjottamatta sen, minkä sinä muutonkin ymmärrät.” Niinpä sitä, että Elna sai kahden vaikean raskauden jälkeen keskenmenon kesällä 1944, ei kirjeissä mainita lainkaan; aihe lienee ollut liian arka.

Eniten Hytösten kirjeissä puhutaan lapsista ja kotirintaman arkiaskareista sekä pohdiskellaan omia tunteita ja isänmaan kohtaloita. Nämä teemat näyttävät olleen punaisena lankana muidenkin suomalaisten avioparien kirjeenvaihdossa; Martti Haavion ja Elsa Enäjärvi-Haavion kirjekokoelmissa, joihin artikkelissa viitataan, ne näkyvät erinomaisen selvästi.

Hytönen on nostanut kirjeenvaihdosta esiin kolme diskurssia: äitiys, sankarillinen pikkuvaimo ja ihanteellinen naiseus ja kertoo, miten sota-ajan naistenlehdet, etupäässä Lotta Svärd ja Kotiliesi, näitä lukijoilleen esittelivät. Ihanteellisen naiseuden kohdalla hän referoi myös sotavuosien melodramaattisinta kotimaista romaania, elokuvaksikin sovitettua Martta Haatasen teosta Kirkastettu sydän. Se, että todellisuus oli useimmiten sangen kaukana noista ihannekuvista eikä moneen ehtivä, toimelias ja kristilliselle pohjalle elämänsä rakentanut Elmakaan pystynyt kaikkia naiselle asetettuja vaatimuksia täyttämään, näkyy Hytösen artikkelissa selvästi. Niinpä hän päätyy suosittelemaan jatkotutkimuksen kohteeksi ulkoapäin annetun ihanteen ja oman riittämättömäksi koetun identiteetin ristiriitaa – toivottavasti vaikkapa Hytösellä itsellään on mahdollisuus tarttua tähän. Taitavasti kontekstoitu, elävästi kirjoitettu mikrohistoriallinen kuvaus löytää aina lukijansa.

Kolmas sota-ajan naista kuvaileva artikkeli on Jaana Torninoja-Latolan ”On vissi määrä sivistystä auttaa ihmistä”. Se kertoo kansanedustaja Sylvi-Kyllikki Kilven toiminnasta juutalaispakolaisten ja poliittisten vankien auttajana ja liittyy ilmeisesti Torninoja-Latolan tekeillä olevaan väitöskirjaan Sinervon sisaruksista ja näiden toiminnasta poliittisessa ja kulttuurisessa työväenliikkeessä.

Vanhin heistä, Sylvi-Kyllikki Kilpi, oli jatkosodan aikana sosiaalidemokraattien kansanedustaja ja puolueen naisliiton puheenjohtaja. Hänen miehensä Eino Kilpi oli Suomen Sosialidemokraatin päätoimittajana niin ikään huomattava poliittinen vaikuttaja. Sylvi-Kyllikin nuoremmat sisaret, Elvi ja Aira Sinervo, kuuluivat vasemmistoälymystöön ja olivat poliittisesti enemmän vasemmalla. Sekä Elvi että Aira istuivat jatkosodan aikana vankilassa, kuten myös useat muut Kilpien ystävä- ja tuttavapiireihin kuuluneet älymystön edustajat.

Vaikka Elvin ja Airan sekä Sylvi-Kyllikin välillä oli ideologista ristiriitaa, se ei estänyt vanhinta sisarta auttamasta nuorempiaan siinä missä voi. Hän otti hoitoonsa Elvin kolmivuotiaan pojan sisaren joutuessa vankilaan. Elvi itse vastusti vahvasti tätä ainakin aluksi, nimenomaan puoluepoliittisen katsomuseron takia.

Sylvi-Kyllikille poliittisten vankien sekä juutalaispakolaisten auttaminen oli itsestäänselvyys: se nousi humanistisesta ja yleisinhimillisestä maailmankatsomuksesta eikä häntä tuntunut haittaavan se, että hänet leimattiin epäisänmaalliseksi. Torninoja-Latolan mukaan Kilpi onnistuikin kiinnittämään huomion mielipidevankien surkeisiin oloihin ja epäinhimilliseen kohteluun.

Sylvi-Kyllikki Kilven omiin muistelmiin, hänen päiväkirjoihinsa ja säilyneisiin kirjeisiin sekä yhteen jo kirjoitettuun elämäkertaan perustuva artikkeli tuo oivallisella tavalla esiin yksilön kokeman ristiriidan ja myös vahvan, aikaansaavan naisen omat turhautumisen ja riittämättömyyden tunteet. Tämä yhden poikkeusaikojen poikkeuksellisen yksilön tarina saa varmaan jatkoa – ja ehkä pitemmät alkujuuret – kunhan Torninoja-Latolan väitöskirja valmistuu.

Puukaasuttimia ja pakoa arjesta

Teoksen nimeen on nostettu kaksi sotavuosien ilmiötä: korvikepolttoaineella kulkevat autot ja nuorison huvittelunhalu, joka sai välillä vähän luvattomiakin piirteitä.

Susanna Pyökärin Häkäautot ovat vaarallisia! kertoo autoliikenteessä käytetyistä puukaasuttimista ja häkämyrkytyksistä Suomessa vuosina 1939–1945. Tämä on aihe, josta olisin lukenut mielelläni vähän laajemmassakin kontekstissa, mutta tutkijalla on tietysti oikeus rajauksiinsa, ja tällä kertaa Pyökäri keskittyy tarkastelemaan häkämyrkytyskuolemia.

Toisen maailmansodan puhjetessa autoistuminen oli Suomessa jo hyvässä vauhdissa, mutta ulkomaankaupan lähes täydellinen loppuminen ja polttonesteiden tuonnin romahdus tyhjensivät tiet. Osansa asiassa oli tietysti myös armeijalla: sen tarpeisiin takavarikoitiin niin kulkuneuvot, niiden varaosat kuin polttoainevarastotkin. Oli siis pakko kehittää korvikkeita, ja ratkaisuksi tulivat puu ja hiili. Kummankin käyttöä oli kokeiltu sekä meillä että muualla, mutta 1920-luvulla bensiini oli ollut sen verran edullista, että häkäpöntöt eivät saavuttaneet juuri minkäänlaista suosiota.

Toisin kävi vuonna 1939. Valtio otti käyttöön yhden patentoidun puuhiilikaasutinmallin ja maksoi sen kehittäjälle miljoona silloista markkaa. Liikemiehet ja keksijät oivalsivat pian markkinaraon, patenttihakemuksia tehtiin runsaasti ja lehtiin ilmestyi mainoksia joka toitottivat Kelon, Kydön, Monoratorin, Puskurin ja muutamien muiden merkkien paremmuutta kilpailijoihin verrattuna. Autot kulkivat taas, ja valtio pyrki mahdollisuuksiensa mukaan edistämään puukaasuttimien käyttöönottoa, olihan niissä käytettävä polttoaine kotimaista ja helposti saatavaa – näppärä autoilija saattoi vaikka pilkkoa puunsa itse häkäpönttöön sopiviksi.

Ongelmaksi muodostui kuitenkin puun palaessa syntyvä hiilimonoksidi eli häkä. Se surmasi todennäköisesti joitakin satoja autojen kuljettajia ja matkustajia. Kuolleiden määrästä ei ole tarkkaa tietoa eikä Pyökärikään pysty sitä ilmoittamaan, sillä sotavuosina virallisia tilastoja ei julkaistu, kerättiin vain tietoja, ja sitten kun ne 1950-luvun puolella julkaistiin, ei häkämyrkytysten määrää eritelty. Arvioidaan kuitenkin jopa 50 000 ihmisen altistuneen jatkosodan aikana työssään häkäkaasulle – onneksi useimmat selvisivät myrkytyksestä pelkällä päänsäryllä tai muilla lievillä oireilla. Häkämyrkytys saattoi olla myös monen liikenneonnettomuuden pohjimmainen syy – häkää hengittänyt kuljettaja ei hallinnut autoaan.

Toinen teoksen nimessä esiintyvä sota-ajan ilmiö, nurkkatanssit, tunnetaan myös nimellä salatanssit. Niitä järjestettiin koko maassa; Merita Suikkasen Kiellettyjen tanssien hurmaa käsittelee asiaa lähinnä varsinaissuomalaisesta näkökulmasta – käytetty viranomaisaineisto on Turun ja Porin läänin alueelta, samoin artikkelia ryydittävät muistelukertojat.

Muualla sotaakäyvässä Euroopassa ei tanssiminen sodankaan aikana ollut kiellettyä, mutta Suomessa ja Virossa vallitsi tanssikielto. Suomessa se oli tullut voimaan jo talvisodan aikana, ja jatkosodan puhjetessa kielto uusittiin. Epämääräisesti muotoiltu asetusteksti ja luultua pitemmäksi venyvä sota nostattivat nurinaa. Vaikka tanssiluvan saattoi perhejuhlia kuten häitä varten saadakin eikä kukaan tietenkään tullut estämään yksityisasunnossa pidettäviä kotihippoja, julkiset tanssit olivat kiellettyjä. Yleinen luulo kuitenkin oli, että kiellon kohteena oli nimenomaan tanssiminen an sich.

Näyttää siltä, että poliisiviranomaiset eivät olleet ainakaan turhan virkaintoisia; nuoriso hankki huvinsa ja jos joskus jouduttiinkin painumaan poliisia pakoon, vähintään yhtä usein saatiin panna jalalla koreasti jokseenkin omassa rauhassa. Niinpä tutkija toteaakin, että edes viranomaisten arkistot eivät ole tässä asiassa kovin luotettavia lähteitä – nimismiespiirit kun pyrkivät esittämään maaherroille ja muille ylemmille fiskaaleille olleensa tarmokkaampia mitä oikeasti olivat.

Suikkanen on paneutunut aiheeseensa ilahduttavan monelta kannalta: tarkastellut sitä, missä tansseja pidettiin ja millä keinoin paikalle saavuttiin, kuinka pukeuduttiin ja miten käyttäydyttiin. Hän kytkee ilmiön myös muuhun sota-ajan todellisuuspakoon. Eskapismia ruokkivat tuolloin muun muassa kaihoisat iskelmät ja tunteita tihkuvat filmit; suomalainen elokuva ei liene koskaan aikaisemmin eikä myöhemmin ollut yhtä romanttista kuin vuosina 1940–1945.

Viholliskuvaa, asuntotuotantoa ja hyviä yleishuomioita

Olli Kleemola, jonka pro gradu -työhön pohjautuva Kaksi kameraa – kaksi totuutta? julkaistiin viime vuonna Turun yliopiston poliittisen historian julkaisusarjassa, on tätä julkaisua varten rajannut sodan ajan kuvatutkimuksestaan yhden alueen eli vihollisen kuvaamisen.

Kleemola tarkastelee sekä Suomen armeijan virallisten kuvaajien eli TK-kuvaajien että yksityisten rintamamiesten otoksia, jotka esittävät vastapuolen sotilaita. Artikkeli ei tietenkään olisi mitään ilman kuvia; omista kokoelmistaan ja Puolustusvoimien kuvakeskuksen arkistoista Kleemola on hakenut toistakymmentä kuvaa, jotka havainnollistavat tekstiä hyvin. Alussa on napakka katsaus armeijan sodanaikaisen kuvaustoiminnan organisointiin ja toiminnan reunaehtoihin, ja lopuksi tutkija päätyy toteamaan, että TK-kuvaus ja yksityinen kuvaustoiminta, josta osa oli suorastaan luvatonta – rintamallehan kameran sai viedä vain erikoisluvalla – ovat yllättävän lähellä toisiaan.

Suomalainen TK-kuvaus, jota joskus on arvosteltu turhan propagandistiseksi, taisi olla mainettaan parempaa: maassa ei olisi nielty niin paksua pajunköyttä kuin Saksan ja Neuvostoliiton armeijoiden propagandistit kansalaisilleen syöttivät. Mutta tästä aiheesta epäilemättä saadaan tulevaisuudessa lukea lisää: Kleemola kuuluu Turun yliopistolla toimiviin tutkijakoulutettaviin.

Veikko Laakso, joka on Turun yliopiston Suomen historian emerituslehtori, on kirjoittanut tähän kokoelmaan otsikolla Sotavuosien kriisit suomalaisen asuntopolitiikan kehitysimpulsseina. Hän aloittaa tarkastelunsa hieman kauempaa eli ajasta ennen ensimmäistä maailmansotaa. Tuolloin Suomen suurimmat kaupungit, etunenässä tietenkin voimakkaasti teollistuva Helsinki, lähtivät ratkomaan työväestön asuntokysymystä erilaisin sosiaalipoliittisin ratkaisuin. Kaavoituksella, edullisilla tonteilla ja osittain jopa valtion tukemalla rahoituksella pyrittiin sijoittamaan suhteellisen kurjasti asuva työväki terveellisempiin ja viihtyisämpiin tiloihin. Vaikka valtion rahat välillä lopahtivatkin, ensimmäisen maailmansodan jälkeen yleishyödyllinen rakennustuotanto vauhdittui.

Talvi- ja jatkosodan pommitukset tuhosivat Suomen kaupunkien asuntokantaa ja sodan päättyessä maalla oli sijoitettavanaan myös satojatuhansia evakoita sekä rintamamiehiä, jotka sodan aikana tai heti sodasta palattuaan perustivat perheen ja olivat asuntoa vailla. Valtion tukema asuntotuotanto sai ennennäkemättömän vauhdin; suurten ikäluokkien kanssa tasatahtia syntyivät ensin aravajärjestelmä ja erilaiset asuntotuotannon veronhuojennukset, sittemmin tilapäisratkaisuksi tarkoitetun Aravan muodostamalle kivijalalle rakennettu valtion vakinainen keskusvirasto Asuntohallitus, jonka toiminnoista ehtivät hyötyä myös jo aikuisiksi varttuneet sota-ajan lapset.

Laaksonkin katsaus on harmittavan lyhyt, mutta artikkelikokoelmalta ei ehkä kannata odottaakaan tyhjentävää käsittelyä mistään aiheesta? Kokoelma, jonka punaisena lankana on siis sodan kokeminen yksilötasolla, antaa kyllä kuvaa siitä, miten moneen elämänalueeseen sota heitti varjonsa ja miten ihmiset kaikesta huolimatta vaikeuksistaan selvisivät. Toinen maailmansotahan teki ulkomaankaupan mahdottomaksi jo ennen kuin Suomi itse joutui sotaan; myöhemmin elintarvike- ja muita täydennyksiä tuli lähinnä ”kanssasotijamaasta” Saksasta. Kaikki normaali ei kuitenkaan ihmisten elämästä häipynyt, vaikka ruokaa ja vaatetta olikin niukalti, säännöstely ja sensuuri vallitsivat, korviketta jatkettiin vastikkeella.

Kuten teoksen toimittajat johdantoartikkelissaan toteavat, sotavuosien arkea on toistaiseksi tutkittu kovin vähän. Kansanhuolto puuttuu tästäkin teoksesta ja ruoka-asioita korkeintaan hieman sivutaan, mutta teos antaa silti lukijalleen hyviä näkökulmia sota-ajan suomalaisten elämään, ja ehkäpä se innostaa myös lukemaan ja tutkimaan lisää.

Kirja sopii luettavaksi sekä opiskelijalle että historianharrastajalle. Suurimpana – ehkä jopa ainoana – ongelmana pidän teoksen saatavuutta. Kun yliopistoilla ei ole varaa mainostaa julkaisutoimintansa tuloksia, ei tieto kirjan ilmestymisestä tavoita läheskään kaikkia kiinnostuneita. Ilahduttavaa kuitenkin on, että muutama verkkokirjakauppa on ottanut teoksen valikoimiinsa, sen sijaan pääkaupunkiseudun kirjastoista sitä ei ainakaan juhannuksen jälkeisellä viikolla vielä löytynyt.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *