Monitieteinen kirkkohistoriallinen katsaus reformaatioon.

Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirja 2016 on monipuolinen ja monitieteinen artikkelikokoelma, joka avaa kiinnostavasti pitkän reformaation merkitystä ja historiaa eri näkökulmista.

Latvala, Piia; Lampinen-Enqvist, Olli (toim.) : Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirja 2016. Suomen kirkkohistoriallinen seura, 2016. 328 sivua. ISBN 78-952-5031-84-3.

Reformaation merkkivuosi on tätä kirjoittaessa jo ohitettu ja unohdettu. (Pahoittelut täten siis myös arvostelun viivästymisestä kirjan toimittajille ja kirjoittajille.) Merkkivuosilla on tällainen paha tapa tulla ja mennä ja unohtua, mutta onneksi niistä jää myös jotain konkreettista tulevaisuutta varten. Myös tästä merkkivuodesta jää tulevaisuutta varten varmasti useita kymmeniä suomenkielisiä kirjoja, jotka pohtivat ja tulkitsevat Martin Lutherin, muiden reformaattoreiden ja koko reformaation historiaa ja merkitystä kulttuurillemme. Yksi näistä kirjoista on Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirja 2016, jonka teemana on Reformaatio 500 vuotta.

Vuosikirjassa on yhteensä kuusi tutkimusartikkelia, seitsemän katsausartikkelia, 25 kirja-arviota sekä kuusi kulttuuriarviota. Kirjan toimittajien mukaan uudistetulle sarjalle on haettu ”ryhtiä vuosittain vaihtuvasta väljästä teemasta”, joka siis vuoden 2016 kirjan osalta on reformaatio. Tämä ratkaisu vaikuttaa ainakin tämän kirjan kohdalla erittäin onnistuneelta, reformaatio on tarpeeksi väljä teema, jotta sitä voi tarkastella monenlaisista näkökulmista, mutta luo silti tutkimusartikkeleiden välille koherenssia.

Keskityn tässä arviossa kirjan ensimmäiseen osioon, eli kuuteen tutkimusartikkeliin. Aivan aluksi haluan onnitella kirjan toimittajia erinomaisen monipuolisesta ja laaja-alaisesta artikkelikattauksesta, sillä kuusi artikkelia edustavat hyvin monenlaisia tutkimusaloja, kuten kulttuurihistoriaa, kirkkohistoriaa, arkeologiaa tai Suomen kieltä. Mielestäni tällainen monitieteinen artikkelikokoelma on erittäin tervetullut ja avaa reformaatiota tuoreella ja kiinnostavalla tavalla. Hienoa, että reformaatiota tarkastellaan tässä kirjassa muistakin näkökulmista kuin vain puhtaasti teologian ja kirkkohistorian silmälasien läpi!

Uskonnollisen elämän muutokset myöhäiskeskiajalla

Ensimmäisen artikkelin kohdalla myönnän auliisti olevani periaatteessa jäävi kirjoittamaan arvostelua, sillä kirjoittajiin kuuluvat kaksi väitöskirjani ohjaajaa. Pyrin tietenkin puolueettomuuteen, mutta lukija olkoon silti tarkkana! Reima Välimäen, Teemu Immosen, Meri Heinosen, Marika Räsäsen ja Marjo Kaartisen kirjoittama artikkeli ”Modus Vivendi: Maallikkojen uskonnollisen elämän reformi 1350-1430” perehtyy uskonnollisen elämän muutoksiin maallikkojen keskuudessa myöhäiskeskiajalla. Artikkeli ei siis suoranaisesti käsittele 1500-luvulla alkanutta protestanttista reformaatiota. Sen sijaan artikkeli valottaa mielestäni hyvin sitä uskonnollis-teologista kulttuuria, joka Euroopassa vallitsi ennen Martin Lutherin aloittamaa reformaatiota.

Artikkeli tuo ansiokkaasti esille sen, että reformi, uudistuminen, oli keskeinen osa kirkon ja kristinuskon itseymmärrystä myöhäiskeskiajalla. Reformeja tapahtui niin uskonnollisten sääntökuntien sisällä kuin myös maallikkojenkin keskuudessa. Tämä piirre on hyvä tiedostaa myös tutkittaessa Lutherin reformaatiota, joka alussa oli tarkoitettu tietenkin vain reformiksi – kirkon uudistamispyrkimykseksi. Tämä seikka tuodaan esille artikkelissa, mutta kirjan kokonaisuuden kannalta on sääli, että Lutherin reformaation yhteyksiä, ”juuria” tässä myöhäiskeskiajan hengellisyydessä ei pohdita artikkelissa enempää. Ymmärrän että tämä ei ole mahdollista artikkelin ajallisen fokuksen näkökulmasta, mutta lukijana olisin kaivannut syvällisempää kehittelyä siitä miten Lutherin reformaatio suhteutui myöhäiskeskiajan hengellisyyteen.

Artikkeli itsessään on kiinnostava esitys myöhäiskeskiajan hengellisyydestä, jota siinä käsitellään kolmen teeman avulla: maallikkojen omistamat ja lahjoittamat kirjat, kirkkotila ja sen kuvat ja äänet sekä reliikit. Artikkelin erityisenä ansiona pidän sitä, kuinka hyvin laaja aihe sidotaan merkittäviin aikakautta ravistelleisiin murroksiin, kuten suureen skismaan, mustaan surmaan ja kulttuurin muutoksiin.

Maallikoiden uskonnollisuudesta nostetaan artikkelissa hyvin esiin se, että myöhäiskeskiajalla maallikot eivät olleet vain passiivinen kohde uudistuspyrkimyksille, vaan että he olivat aktiivisesti mukana uudistusliikkeissä ja olivat kiinnostuneita siitä, millaisia hengellisen elämän muotoja heille oli tarjolla. Heiltä edellytettiin myös aiempaa parempaa uskon keskeisten sisältöjen ymmärtämistä. Tämä on erityisesti nostettava esille protestanttisesta reformaatiosta puhuttaessa. Kuten artikkelissa kirjoitetaan:

”Erityisesti silloin, kun halutaan korostaa 1500-luvun reformaation erityisyyttä maallikkojen uskonelämän mullistajana, kieltäydytään usein näkemästä myöhäiskeskiajan hengellisiin liikkeisiin kuulunutta ajatusta maallikkojen uskonnollisen elämän uudistamisesta.” (s. 18)

 

Kirjan toinen artikkeli on Sini Mikkolan kirjoittama ”Esikuvallinen uskonsisar: Sukupuolen merkitys Martin Lutherin käsityksessä Argula von Grumbachista reformaation edistäjänä”.  Mikkolan artikkeli on selkeä ja kiinnostava esitys siitä, kuinka Luther suhtautui Argula von Grumbachiin, reformaatiota aktiivisesti edistäneen aatelisnaiseen. Von Grumbach oli aatelisnainen, mikä takasi hänelle korkean sosiaalisen aseman. Hän sai myös tuon aikakauden naiseksi verrattain hyvän koulutuksen. Argula von Grumbach osallistui kirjallisesti aikansa uskonnolliseen debattiin puolustaakseen reformaatioliikkeen toimintaa. Mikkola reflektoi kiinnostavasti miten Luther suhtautui naisiin sanankäyttäjinä, toisaalta sallien heille mahdollisuuden saarnata, jos miehet eivät sitä tee, toisaalta kuitenkin eväten varsinaisen saarnaviran naisilta. Erityisen kiinnostavaa onkin se, että von Grumbach käyttää samaa, todennäköisesti Lutherilta lainattua retoriikkaa oman kirjoittamisena puolustamiseksi. Lisäksi hän oikeuttaa toimiaan myös viittaamalla Raamattuun.

Mikkola kiinnittää huomiota myös sukupuolen ja sosiaalisen aseman yhteenkietoutumiseen. Argula von Grumbachin tapauksessa tämän korkea aatelisarvo tietysti edesauttoi häntä saavuttamaan Lutherin arvostusta. Tätä aihepiiriä olisin itse kaivannut avattavan hieman laajemmin, sillä nyt sukupuolen ja sosiaalisen aseman merkityksen analyysi jää hieman ohueksi.

Nimiösivu Argula von Grumbachin teoksesta Wie ain Christliche Fraw des Adels, 1523 (Wikimedia Commons)

Kaupunkitila maallistuu

Kolmas artikkeli on Liisa Seppäsen kirjoittama ”Reformaation vaikutus Turun kaupunkikuvaan ja kaupungin kehitykseen”. Seppäsen arkeologinen artikkeli avaa kiinnostavasti uudenlaista näkökulmaa reformaation historiaan Suomessa, kaupunkirakentamisen ja kaupunkiympäristön muutosten osalta. Turun kaupunkikuva on toki ollut jatkuvassa muutoksessa, eikä reformaatio tuonut siihen yhtäkkistä muutosta, kuten artikkelista hyvin ilmenee. Kaupungin voimakas kehitys ajoittuu 1360-luvulta eteenpäin, joten muutoksia on tapahtunut ennen reformaatiota ja toisaalta osa reformaation aloittamista muutoksista saavutti lakipisteensä vasta vuoden 1827 suurpalossa, joka tuhosi lopullisesti useita keskiajalta periytyneitä rakennelmia.

Turun nykyisen vanhan pääkirjaston rakennustöissä vuosina 1901–1903 paljastuneita kellareita.
Kuva: Turun museokeskus / Juhani Rinne.

Seppänen käy artikkelissaan läpi merkittävimmät muutokset Turun kaupungissa, joihin kuuluivat muun muassa dominikaanikonventin lakkauttaminen ja sen tuhonnut tulipalo sekä useimpien kirkollisten kiinteistöjen siirtyminen maallisille omistajille ja sitä myöten kaupunkikuvan sekulaaristuminen. Erityisen kiintoisaa artikkelissa on mielestäni piispanpalatsia käsittelevä osuus, jossa Seppänen tulkitsee keskiaikaisen piispanpalatsin olleen 1970-luvulla arkeologisissa kaivauksissa löydetty suurikokoinen rakennus lähempänä tuomiokirkkoa, kuin 1630-luvun karttaan merkitty pienempi piispantalo. Tulkinta kuulostaa ainakin näin maallikosta erittäin uskottavalta.

Reformaation keskeisin vaikutus Turun kaupunkikuvaan oli Seppäsen mukaan ennen kaikkea mentaalinen: valta siirtyi symbolisesti pois kirkolta kruunulle ja kaupunkitila sekulaaristui. Konkreettisia muutoksia aiheuttivat kuitenkin enemmän tulipalot kuin reformaatio, joskin joskus nämä vaikuttivat yhdessä samansuuntaisesti, kuten dominikaanikonventin tuhoutumisen kohdalla.

Kirjan neljäs artikkeli Kirkkoherrojen taloudellinen asema ja siinä tapahtuneet muutokset 1500-luvulla on Mikko Hiljasen kirjoittama ja tuo reformaation taloudellisia vaikutuksia esille. Artikkelin keskeinen lähtökohta on se, että reformaation myötä kirkonmiesten tulot kytkeytyivät kruunun talouteen, mikä vähensi heidän taloudellista itsenäisyyttään. Hiljanen tutkii, miten reformaatio vaikutti kirkonmiesten talouteen. Tutkimustraditiossa on lähtökohtaisesti ajateltu, että heidän taloutensa supistui kruunun toimien seurauksena. Hiljasen artikkelissa tutkitaan kirkkoherrojen vuosipalkkion määrän sekä omaisuuden määrän ja koostumuksen muutoksia. Käytännössä muutoksia seurataan tietyiltä poikkileikkausvuosilta.

Artikkelin mukaan kirkkoherrojen tuloissa tapahtui pienenemistä, minkä lisäksi kruunun toimet muuttivat jonkin verran tulojen laatua. Toisaalta kirkkoherrat olivat edelleen omassa paikallisyhteisössään parhaiten toimeentulevia henkilöitä, eli heidän taloudellinen asemansa säilyi kuitenkin verrattain hyvänä. Kiinnostavinta antia artikkelissa on mielestäni kuitenkin tieto siitä, että kirkkoherrojen keskinäinen taloudellinen tasa-arvo ei juuri muuttunut tutkittavalla ajanjaksolla. Tämä kertoo siitä, että reformaation taloudelliset vaikutukset koskettivat samansuuntaisesti kaikkia kirkkoherroja.

Vanhin suomenkielinen käsikirjoitus

Kaisa Häkkisen kirjoittama artikkeli Uppsalan evankeliumikirjan katkelma, vanhin suomenkielinen käsikirjoitus esittelee suomen kirjakielen alkuvaiheita reformaation aikana. Ensimmäiset suomenkieliset tekstit ovat reformaatioajalta, vaikka jo keskiajalla suomea oli käytetty jumalanpalveluksissa ja kirkollisissa toimituksissa. Artikkeli muistuttaa siitä, että Mikael Agricola ei ollut ainut, eikä edes ensimmäinen, joka kirjoitti suomeksi.

Artikkelissa Uppsalan evankeliumikirjan katkelma ajoitetaan vuosien 1537 ja 1544 väliin. Lisäksi katkelman todetaan olevan todennäköisesti laadittu ruotsissa sikäläisen suomenkielisen seurakunnan tarpeisiin. Artikkeli tuo hyvin esille totuttua monipuolisemman kuvan reformaatioajasta ja muistuttaa, että Suomi ei ollut sellainen suljettu yksikkö kuin minä se usein ajatellaan. Sen sijaan suomea puhuttiin laajasti myös Ruotsissa, ja Suomesta oli tiiviit yhteydet eri puolille Itämeren piiriä. Artikkeli esittelee tarkasti ja kiinnostavasti vanhimman tunnetun suomenkielisen tekstin, joka lienee suhteellisen tuntematon muiden kuin alan tutkijoiden piirissä.

Viimeinen tutkimusartikkeli, Tuomas M.S. Lehtosen ja Kati Kallion kirjoittama ”Petrus Melartopaeuksen kirjeet ja virsisuomennokset: seremoniat, kansanusko ja runokieli 1500- ja 1600-luvun taitteessa” paneutuu viiteen Petrus Melartopaeuksen, Turun tuomiorovastin, kirjoittamaan virteen. Suomalaiset reformaattorit vaikuttavat välttäneen kalevalaisen, suullisen perinteen käyttöä kirjoituksissaan, koska sen ajateltiin olevan pakanallista. Hemminki Maskulainen ja Petrus Melartopaeus muuttivat kuitenkin kirkon linjaa tässä suhteessa. Melartopaeuksen virsissä on havaittavissa selvä tendenssi käyttää enemmän alkusointua kuin aikaisemmin. Kalevalamittaa ei myöskään vältellä virsissä. Tämä tulkitaan artikkelissa yrityksenä kotoistaa lauluperinnettä suomalaiseen jumalanpalvelukseen, latinankielisten laulujen tilalle. Samalla virsissä näkyy teologinen painotus, jossa uhraamiseen liittyvää kuvastoa on karsittu ja armoa ja ylösnousemusta on korostettu. Lisäksi pääsiäisajan virsissä mainittu Maria selkeytetään Maria Magdalenaksi.  Nämä teologiset painotukset liittyvät tuolloin ajankohtaiseen liturgiaristiriitaan Ruotsin kirkossa. Melartopaeus nimittäin kannatti linjaa, jossa ulkonaisia rituaaleja karsittiin väärinkäytösten estämiseksi ja oikean opin edistämiseksi.

Nimikirjaimilla PM varustetun makaronisen laulun In dulci iubilo ensimmäinen säkeistö vuoden 1607 virsikirjassa. Nimikirjaimien PM on ajateltu viitanneen tuomiorovasti Petrus Melartopaeukseen. Kuva Lehtosen ja Kallion artikkelista.

Kokonaisuutena käsillä oleva kirja ja sen kuusi tutkimusartikkelia luovat oikein kiinnostavan ja monipuolisen kuvan reformaation pitkästä historiasta. Kirjassa olevat katsausartikkelit ja kirja-arviot täydentävät kokonaisuutta osaltaan, ja niissäkin kirjan teema tulee esille osassa artikkeleista. Kiinnostava kommentti reformaationtutkimukseen on Kirsti Stjernan ”Gender Questions and Current Challenges for Luther and Reformation Studies”, joka penää aiheellisesti lisää naisnäkökulmaa reformaatiotutkimukseen. Onneksi muutosta tässä suhteessa on mielestäni nähtävissä 2017 merkkivuoden osalta, kuten käsillä oleva kirjakin jo itsessään todistaa: reformaatiota käsittelevien tutkimusartikkeleiden kirjoittajista seitsemän yhdestätoista on naisia, ja yksi artikkeli keskittyy reformaation naiseen, Argula von Grumbachiin.

Itseäni katsausartikkeleissa häiritsi kuitenkin yksi artikkeli, joka vaikutti melkein mainokselta 3D-tulostamiselle. Artikkeli mainosti 3D-tulostamisen hyviä puolia teologian ja kirkkohistorian tutkimuksessa, mutta käsitellen näitä oppialoja kovin pintapuolisen tuntuisesti. Lisäksi kirjoittaja työskentelee toimitusjohtajana 3D-tulostusta tarjoavassa yrityksessä, joten itselleni jäi väkisinkin sellainen olo, että artikkelin tarkoituksena oli toimia ilmaisena mainoksena kasvavalle alalle.

Kaiken kaikkiaan kirja oli hyvä ja tyydyttävä kokonaisuus, ja sen tutkimusartikkeleista on toivottavasti iloa vielä merkkivuoden jälkeenkin niin reformaatiotutkimuksessa kuin muillakin aloilla. Toivottavasti tämä monitieteinen onnistunut kokonaisuus innoittaa ja rohkaisee jatkossa entistä syvempään ja laajempaan yhteistyöhön eri oppiaineiden tutkijoiden välillä.

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *