Käsissäni on kirja sukupuolesta ja sukupuolista; naisista, miehistä ja perheestä; kirjoittavista, matkustavista ja miestään odottavista naisista, sairastavista ja tanssivista miehistä; äideistä ja tyttäristä; maallisista ja hengellisistä veljistä. Anu Lahtisen kirjoittaman johdannon mukaan teos "pohtii yksilön sukupuolittunutta suhdetta omaan aikakauteensa, viiteryhmäänsä ja kulttuuriinsa, ruumiillisuuden ja seksuaalisuuden sisältöä, hengellisen ja maallisen elämän kokemuksia, tulkintoja ihmissuhteista ja ympäröivästä yhteiskunnasta" (s. 14). Työ on toteutettu lähes puhtaasti turkulaisvoimin ja osoittaa siten sukupuolesta kiinnostuneen historiantutkimuksen vahvuutta Turussa.

Sukupuolen tutkijan ongelma

Artikkelikokoelman nimi "Tanssiva mies, pakinoiva nainen" viittaa kahtaalle muussakin kuin kahden sukupuolen mielessä. Toisaalta teoksen nimi viittaa konkreettisesti sen sisältämiin artikkeleihin: Hanna Järvisen tanssivaan mieheen, venäläiseen balettitanssija-koreografiin Vaslav Nijinskyyn ja muutamankin artikkelin kohteena oleviin pakinoita kirjoittaneisiin naisiin.

Toisaalta teoksen nimi vihjaa, että siinä pyritään tarkastelemaan eri sukupuoliin kuuluvia ihmisiä myös sukupuolelleen kuuluvaan rooliin yleisten käsitysten mukaan "sopimattomissa" toimissa, ja tällä tavoin pyritään avaamaan silmiä sukupuolen luonteelle sosiaalisena konstruktiona. Näin teos asettuu gender-tutkimuksen alueelle. Samalla nämä sukupuolta purkavat tarkastelut kuitenkin myös väistämättä ovat suhteessa käsityksiin ja stereotypioihin sukupuolesta ja nostavat sukupuolen keskeiseksi ihmisiä jakavaksi tekijäksi. Näin ollen tutkimus tulee päinvastaisesta tarkoituksesta huolimatta myös vahvistaneeksi sukupuolten dikotomiaa ja sukupuolijärjestystä. Kyseessä on nais-, mies- ja sukupuolitutkijan pohjimmainen dilemma, joka tuskin on ratkaistavissa – sen kanssa on luultavasti tyydyttävä vain elämään.

Naishistoriaa, mieshistoriaa, sukupuolihistoriaa

Teoksen alaotsikkoon "Sukupuolten historiaa" artikkelit suhtautuvat melko eri tavoin. Toisille kirjoittajille, kuten keskiajan maskuliinisuutta käsittelevälle Meri Heinoselle ja uuden ajan alun väkivaltadiskurssia tarkastelevalle Anu Korhoselle, sukupuoli on selvästi tutkimuksen keskeinen teoreettinen ja metodologinen käsite, toisille, kuten ahvenanmaalaisista merimiesten vaimoista kirjoittavalle Hanna Hagmarkille tai vasemmistoälymystöön kuulunutta Kaisu-Mirjami Rydbergia tarkastelevalle Hanne Koivistolle, sukupuoli ei ole tutkimuksen keskeinen kohde, vaan pikemminkin tutkimuskohteen muuttuja: tutkitaan naista/naisia tai miestä/miehiä. Kokoelman kaikissa artikkeleissa ei siis niinkään pohdita sukupuolta, sen ulottuvuuksia, rajoja ja vaikutuksia ihmisten elämään tai yhteiskuntaan, vaan tutkimuskohteena ovat naiset ja miehet.

Anu Lahtinen viittaakin johdannossaan tähän sukupuolen historian kaksinaiseen ymmärtämiseen: artikkelikokoelma "toteuttaa, kommentoi ja kehittelee tutkimussuuntausta, joka tarkastelee menneisyyttä sukupuolihistorian näkökulmasta tai sukupuolen merkitystä ja määritelmiä problematisoiden" (s. 10). Vaikka käsitteiden naishistoria ja sukupuolihistoria merkitys tai ero ei ole mitenkään vakiintunut, katson, että artikkeleissa valitut erilaiset tutkimusotteet voisivat kuvastaa naishistorian ja sukupuolihistorian eroja: tällöin nais- tai mieshistoria olisi historiantutkimusta, jossa sukupuoli on ratkaiseva tekijä tutkimuksen kohteen/kohteiden valinnalle, kun taas sukupuolihistoria olisi merkitykseltään lähempänä gender-historiaa, ja kiinnostuksen kohteena olisivat keskeisemmin sukupuoli ja sen merkitykset.

Artikkelikokoelman alaotsikko, "Sukupuolten historiaa", onkin mielestäni hyvin harkittu ja antaa tilaa teoksen näkökulmien ja tutkimuskohteen hahmottamisen moninaisuudelle. Artikkelit liittyvät tematiikaltaan tekijöidensä muuhun tuotantoon kiinteästi ja ovatkin varsin korkeatasoisia.

Artikkelikokoelma on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen käsittelee mieheyden kokemuksia, toinen perhettä ja kotia ja kolmas on nimetty "naisena maailmalla". Keskeisiksi teemoiksi teoksessa nousevat mm. naisten ja miesten suhde tilaan ja julkisuuteen, perhepiirin roolit, uskonnollinen ja yhteisöllinen kokemus, sukupuolitetut itseilmaisun keinot sekä sukupuolelle asetettujen rooliodotusten ja yksittäisten toimijoiden väliset ristiriidat.

Teoksen rakenne, jaottelu osiin mies – perhe – nainen, on onnistunut. Ehjimmän kokonaisuuden muodostaa naiseuteen keskittyvä viimeinen osa, jossa artikkelien aikakausi ja lähestymistavat ovat hyvin yhteismitallisia. Maarit Leskelä-Kärki ja Ritva Hapuli ovatkin molemmat naisten kirjoittamisen kulttuurihistoriaa 1800-1900-luvuilla tarkastelevan projektin "Kirjoittamisen maailmat" tutkijoita, ja myös Hanne Koiviston artikkeli tuntuu sijoittuvan saumattomasti samaan tematiikkaan. Mieheyttä sekä kotia ja perhettä käsittelevät osat ovat epäyhtenäisempiä, vaikka yhteinen tematiikka artikkeleita toki yhdistääkin.

Mieheyden kokemuksia

Ensimmäisen osan artikkeleissa keskitytään mieheyteen: miestä katsotaan sekä sisältä että ulkoa, miesten oman äänen ja toisten, miehiä katsoneiden ja määritelleiden äänien kautta.

Osan avaa Meri Heinonen ja pureutuu artikkelissaan keskiajan uskonnolliseen maskuliinisuuteen tarkastelemalla 1300-luvulla eläneen dominikaaniveljen ja mystikon Heinrich Seusen kirjoituksia. Seuse esittää itsensä kirjoituksissaan nimenomaan miehisessä valossa, feminiiniseksi kuvatun Ikuisen Viisauden (Jumalan) rakastajana ja vastaparina. Ilmeisesti Seusen ajattelua seuraillen Meri Heinonen jäsentääkin mieheyden "negaatioiden ja vastavoimien avulla", vastakohtana ja -parina enemmän keskiajalla käsitellylle ja siksi helpommin tutkittavalle naiselle. Herää kuitenkin kysymys siitä, ovatko sukupuolet aina väistämättä määriteltyjä nimenomaan suhteessa toisiinsa?

Heinrich Seusen tapauksessa näin joka tapauksessa on, sillä hän tekee eroa kahteen feminiiniseen vastapariin: toisaalta ihannoituun taivaalliseen rakastettuunsa, toisaalta inhimilliseen hengelliseen tyttäreensä Elsbethiin, joka on – Seusen omaan hengelliseen ritariuteen verrattuna – naisellisen arka ja heikko. Heinonen tulkitsee myös ruumiinkurituksen ja kärsimyksen avulla tapahtuneen Kristukseen samastumisen maskuliinisuuden korostuksena, ja katsoo, että myös naispyhimysten itsekidutus oli maskuliinisuuteen sidottu tapa hankkia auktoriteettia. Artikkeli on erinomainen, ja kuuluu kokoelman parhaimmistoon.

Kirsi Tuohela tarkastelee miesten heikkoja kohtia eli sairastamisen sukupuolittuneisuutta 1800-luvun lopun kulttuurissa. Artikkelin keskeinen hahmo on silti nainen, Victoria Benedictsson (1850-1888), jonka päiväkirjat ja kaunokirjalliset tekstit toimivat artikkelin lähteinä. Hän jää kuitenkin artikelissa harmillisen syrjään, mielestäni hänen henkilöhahmoaan ja suhdettaan niihin miehiin, joista hän kirjoitti, olisi ollut syytä käsitellä enemmän ja terävöittää näin tulkinnan kontekstia. Tuohela käsittelee miehen toipiluutta, syfilistä ja melankoliaa ja osoittaa, että vaikka vahvuus oli maskuliinisuuteen liitetty ominaisuus ja potilaan rooli sopi paremmin 1800-luvun lopulla paremmin naisille, miehelle voitiin sallia heikkous. Samalla se kuitenkin toi mieheen feminiinisyyttä tai lapsenomaisuutta. Naiset näkivät myös "vahvoja", maskuliinisia miehiä katsoessaan heikkoutta, ja saattoivat nähdä itsensä lujina, miestä vahvempina.

Mieheyden kokemuskenttää täydentää Hanna Järvisen artikkeli sukupuolirooleista venäläisen baletin perinteessä, jossa tarkastelukohteena on nerouden muodostuminen suhteessa taidemuodon perinteeseen. Sukupuolihistoriallinen näkökulma on artikkelissa melko syrjässä, ja painopiste on selvästi tanssin historiassa. Sukupuolen tarkasteluun artikkelin liittää lähinnä tarkastelun kohteen, Vaslav Nijinskyn, androgyynisyys. Nerouden ja feminiinisyyden yhteyden sekä Nijinskyn yleisösuhteen pohtiminen ovatkin artikkelin keskeistä antia sukupuolihistorian kannalta.

Perhe ja koti

Perhettä ja kotia käsittelevän kokonaisuuden aloittaa Anu Lahtisen artikkeli myöhäiskeskiaikaisen ylimysperheen sukupuolitetuista elämänalueista. Hän tarkastelee Fleming-suvun avioitumis- ja perhestrategioita yhden sukupolven (valtaneuvos Joakim Henriksson Flemingin ja Elin Björnsdotterin lasten, n. 1480-1550) kohdalla. Sukua ei Lahtisen käsittelyssä katsota yhteisten etujen yhdistämänä kokonaisuutena, vaan huomio kiinnittyy tällä kertaa harvemmin tarkasteltuihin yksilöihin ja heidän välisiinsä suhteisiin, yhteistyöhön ja erimielisyyksiin. Artikkeli purkaa näin myyttiä menneisyyden yhteisöllisyydestä ja harmoniasta. Perhekokonaisuuden sisällä oli monenlaisia intressejä, jotka eivät aina osuneet yksiin ja ennen muuta tyttärien eduista saatettiin tinkiä mieslinjan etujen turvaamiseksi. Veljien ja sisarten välillä vallitsi hierarkkinen valtasuhde, jossa vallankäyttö näyttäytyy artikkelissa raadollisempana kuin isän ja lasten tai aviomiehen ja Bvaimon välisissä suhteissa.

Anu Korhonen puolestaan käsittelee väkivaltaviihdettä uuden ajan alun sukupuolidiskurssina: teema, josta hän on kirjoittanut taannoin myös Naistutkimus-lehteen (4/2000). Oivaltavassa artikkelissaan Korhonen keskittyy pääasiassa yhteen, väkivaltaisuudessaan äärimmäiseen esimerkkiin ajan kirjallisuudessa usein esiintyvästä teemasta: arkkiveisuun äkäpussi-vaimosta, jonka vallanhalun aviomies kesyttää hakkaamalla hänet verille ja käärimällä suolattuun hevosennahkaan. Vaikka teema oli yleinen kirjallisuudessa, se oli jyrkästi ristiriidassa vallitsevien moraalikäsitysten kanssa, jotka pitivät väkivaltaa avioliitossa tuomittavana. Niinpä topoksen yhteys todellisuuteen on olemassa avioliiton valtahierarkian tasolla, ei väkivallan.

Pinnalta katsoen misogyynisesta populaarista kirjallisuudesta Korhonen etsii ja löytää myös naisnäkökulmaisen vastanarratiivin aineksia: vahvojen ja omapäisten naisten hyväksyntää, jopa ihailua. Näin ollen paljastuu neuvottelu, kamppailukin, sukupuolten välisiin suhteisiin liittyvistä kulttuurisista merkityksistä, jossa sitoutuminen kumpaankaan diskursseista ei välttämättä ollut sidoksissa lukijan sukupuoleen.

Marjo Kaartinen kirjoittaa äitiyden tunnehistoriaa uuden ajan alussa, ja tarkastelee, kuinka äidit suhteutuivat tyttäriinsä. Artikkelissa tutkitaan äitien ja tyttärien suhdetta sellaisena kuin se ilmenee perinnön, koulutuksen, lasten poissa kotoa kasvattamisen sekä tyttölapsen kuoleman kautta. Äidin rakkaus hahmotettiin irrationaaliseksi, järjen ulottumattomissa olevaksi tunteeksi, ja Kaartinen katsookin, ettei tutkimuksessa esitetty ajatus lasten rakastamisen ehdollisuudesta pidä paikkaansa. Uuden ajan alun naisille äitiys oli yksi tärkeimmistä keskeinen tunnerooli, ja sen myötä myös tyttäret olivat heille tärkeitä.

Kirsi Vainio-Korhonen puolestaan tarkastelee naisia sukupuolena uuden ajan ensimmäisten vuosisatojen kaupunkihistoriassa. Kaupunkeja on usein tutkittu aikuisen mieseliitin, porvarien ja käsityöläisten näkökulmasta, ja naiset, lapset, palkolliset, kisällit ja köyhät ovat jääneet syrjemmälle. Vainio-Korhonen on kiinnostunut siitä itsensä "yrittäjämäisesti" elättäneiden naisten joukosta, jonka työstä lähteet pitkälti vaikenevat. Artikkeli liittyy kiinteästi tekijänsä erinomaiseen monografiaan "Käsin tehty – Miehelle ammatti, naiselle ansioiden lähde" (SKS, 1998), uutta artikkelissa on lähinnä porvarisnaisten roolin käsittely. Vainio-Korhonen katsoo, että usein tutkimuksessa toistettu ajatus porvariston vaimojen ja leskien yhteisiin työtehtäviin pohjautuvasta tasa-arvoisesta asemasta on tutkimuksen myytti, joka ei perustu empiiriseen tutkimukseen. Sen sijaan Vainio-Korhonen korostaa naisten ja miesten työtehtävien erilaisuutta ja erilläänpitämiseen perustunutta miesten kunniaa – samanlaiseen näkemykseen on päätynyt myös Lyndal Roper tutkimuksessaan uskonpuhdistusajan Augsburgin perheestä. (L. Roper, The Holy Household (1989) s. 42-49).

Osan päättää teoksen aikajännettä 1900-luvun loppuun venyttävä Hanna Hagmark artikkelillaan ahvenanmaalaisista merimiesten vaimoista ja heidän kokemuksistaan merellisestä elämästä – mikä käytännössä merkitsee kokemuksia avioliitosta. Hagmark haluaa laajentaa kovin miehistä merihistoriankenttää ja lisätä merellisten yhteisöjen ymmärrystä. Artikkelin aineisto muodostuu historialle harvinaisesta materiaalista, kolmen eri naissukupolven vastauksista kyselyihin ja heidän haastatteluistaan. Keskeiseksi tarkastelun kohteeksi nousee arjesta selviäminen miehen ollessa pitkiä aikoja poissa.

Muutokset sukupolvien välillä ovat seurausta merimiehen työn muutoksista, parantuneesta turvallisuudesta, ja yhteydenpitomahdollisuuksista sekä lyhyemmistä poissaolojaksoista. Jatkuvuutta edustaa muutoksista huolimatta avioliittoa muovaava miehen poissaolo. Miehen poissaolo merkitsi vaimolle sekä itsenäisyyttä, suurempaa vastuuta kodista ja lapsista, että rasitetta. Ehkä hiukan yllättäen miehen jääminen pysyvästi kotiin – vaikkapa odotetusti eläkkeellekin – merkitsi useimmille avioliitoille rasitetta. Ongelmia aiheutti merimiehen vaimon elämän kaksijakoisuus: kun mies oli poissa, tuli naisen olla vahva ja itsenäinen, mutta kun mies oli paikalla, hän halusi tuntea olevansa perheenpää, jolloin naisen tuli vetäytyä syrjemmälle vastuunkantajan paikalta.

Naisena maailmalla

Teoksen kolmas osa käsittelee naisia ja naisten toimintaa perhepiirin ulkopuolella, ns. ´julkisuudessa´. Osan ajallinen painopiste on myöhempi kuin kahdessa ensimmäisessä osassa, ja artikkelit keskittyvät 1900-luvulla julkisuudessa tavalla tai toisella toimineisiin naisiin. Artikkelit käsittelevät kukin yksittäistä naista, ja vertautuvat näin helpommin ensimmäisen osan mieheyttä käsitteleviin kuin laajempia ryhmiä tarkasteleviin perheeseen ja kotiin keskittyviin artikkeleihin.

Maarit Leskelä-Kärjen teemana on naisen uskonnollinen elämä. Hän tarkastelee viime vuosisadan alun sivistyneistöperheen tytärtä, Aune Krohnia, josta on vallinnut kuva uskonnollisesta ja uskonnollisuuden myötä syrjäänvetäytyvästä, hiukan säälittävästäkin naisesta, joka jäi elämässään monin tavoin menestyneiden sisarustensa varjoon. Leskelä-Kärjen tarkastelussa Aune Krohnin oma ääni pääsee kuitenkin esille ja uskonnollisuus näyttäytyy aktiivisena osallistumisena yhteisölliseen ja yhteiskunnalliseen elämään, tapana hankkia omalle äänelle tila. Krohnin uskonnollisuus voidaan nähdä jopa emansipatorisena, sillä se tarjosi mahdollisuuden julkiseen ja "puolijulkiseen" toimintaan ja oli myös "itse valittu" elämänratkaisu.

Ritva Hapuli tarkastelee matkakirjoja viime vuosisadan alkupuolella kirjoittanutta nimimerkkiä Serp (Seere Salminen os. Savio, 1894-1977). Hapuli tarkastelee artikkelissa sekä naisten matkakirjoittamisen että suurkaupunkitilojen sukupuolittuneisuutta. Matkanaiset määrittelivät omaa naiseuttaan ja identiteettiään tarkkailemalla erityisesti naisia niissä maissa, joissa matkasivat. Teksteissä rakennettiin samalla suomalaista identiteettiä, ja eroa tehtiin paitsi idän kansoihin, myös muihin eurooppalaisiin. Erityistä huomiota Hapuli kiinnittää siihen, kuinka ongelmattoman kuvan suomalaiset naismatkaajat antoivat naisen matkailusta. Oliko kyse vaikenemisesta, onnekkuudesta vai järkevästä vaarojen välttämisestä? Artikkeli liittyy kiinteästi Hapulin tekeillä olevaan tutkimukseen matkustavista ja kirjoittavista 1920-30-lukujen naisista, siksi osa kysymyksistä jätetään lopulta auki.

Hanne Koiviston aiheena on Kaisu-Mirjami Rydberg poliittisena puhujana ja pakinoitsijana sekä vasemmistoälymystön naisedustajana. Kaisu-Mirjami Rydbergia tarkastellaan älymystön keskeisissä vaikutusrooleissa, puhujana ja kirjailijana, tarkoituksena katsoa, miten vasemmistolainen naiseus Rydbergin puheista ja kirjoituksista välittyi. Samalla Rydberg nähdään tavalla, jolla hän itse toivoi jälkipolvien hänet näkevän: hän säilytti ainoastaan julkisesta toiminnastaan kertovia lähteitä ja hävitti esimerkiksi yksityisen kirjeenvaihtonsa. Koivisto keskittyy Rydbergin retoriikkaan, huumoriin ja naisasiaan.

Artikkelin lähestymistavan soisi olevan problemaattisempi. Nyt sukupuoli, feminiinisyys ja maskuliinisuus otetaan annettuina kategorioina: ikään kuin tiedetään jo valmiiksi, mitä naiseus ja mieheys ovat, ja tarkastellaan Kaisu-Mirjami Rydbergia suhteessa näihin kategorioihin. Tämä näkyy jo lähestymistavassa: Koivisto kiinnittää erityistä huomiota siihen, miten Rydberg puhui naisille ja lapsille. Varsin perinteisesti määritelty naiseus nousee näin keskeiseksi Rydbergin toiminnan määrittäjäksi. Olisi toivonut pikemminkin tarkasteltavan, millaista naiseutta Kaisu-Mirjami Rydberg rakensi toiminnassaan ja elämässään.

****************

Teoksen taitto on onnistunut, selkeä ja raikas. Kuvitusta olisi toivonut useampiinkin artikkeleihin, nyt vain Hanna Järvisen balettitanssija Nijinskyä käsittelevässä artikkelissa on käytetty kuvia – siinä kuvitus onkin välttämätön artikkelin lukijalle avautumisen kannalta.

Kaiken kaikkiaan kyseessä on tärkeä lisä suomalaiseen sukupuolihistorian tutkimukseen. Kokoelma kuluu varmasti kaikkien aihealueesta kiinnostuneiden käsissä.