Monta tapaa tuottaa menneisyyttä

Muistitiedon etnografiaa tuottamassa on perinteentutkimuksen alaan kuuluva artikkeliväitöskirja. Se perustuu kolmeen muistitietohankkeeseen, jotka paikantuvat Pohjois-Karjalaan: yksi hanke koskee Kaltimon pahvitehdasta, toinen Kontiolahden kyläkirjoja ja kolmas Joensuun yliopistoa. Tutkimus käsittelee menneisyyden tuottamista ja muistitietohistorian rakentumista. Väitöskirja koostuu johdanto–johtopäätösosasta ja kuudesta artikkelista. Muistitieto on siinä sekä tutkimuksen lähde että kohde. Tutkimuksessa nousee esille kysymys vallasta niin muistitiedon kuin tutkimustiedonkin tuottamisessa: kuka saa luoda menneisyyskuvia ja historiaa ja kenen ääni tutkimuksessa kuuluu.

Elina Makkonen: Muistitiedon etnografiaa tuottamassa. Joensuun yliopiston humanistisia julkaisuja nro 58, 2009. 80 sivua. ISBN 978-952-219-317-9.

Johdanto ja 3–6 artikkelia

Artikkeliväitöskirjat ovat jo pitkään olleet lääke- ja luonnontieteilijöille selviöitä. Humanistit kirjoittavat edelleen mieluiten monografioita, vaikka jo 1980-luvun alusta lähtien ovat muutamat rohkeimmat väitelleet kokoomateoksilla. Yliopistojen tutkinnoista annettu asetus (794/2004: 22 §) määrää: ”Väitöskirjaksi voidaan hyväksyä myös useita samaan aihepiiriin kuuluvia tieteellisiä julkaisuja tai julkaistavaksi hyväksyttyjä käsikirjoituksia ja niistä laadittu yhteenveto, taikka muu vastaavat tieteelliset kriteerit täyttävä työ. Julkaisuihin voi kuulua myös yhteisjulkaisuja, jos tekijän oma osuus on niissä osoitettavissa.”

Viime vuosina on onneksi yhä useampi uskalikko humanistikin tavoitellut tohtorin arvoa koosteella, johon sisältyy tiedekunnan ”riittäväksi” katsoma määrä eli 3–6 samaa ongelmakokonaisuutta käsittelevää artikkelia sekä laajahko johdanto–päätelmäosa. Eräät tiedekunnat suosittelevat myös, että artikkelit ovat vertaisarvioituja ja että vähintään yksi niistä on kansainvälinen julkaisu. Ohjeissa ei kuitenkaan anneta konkreettisia sivumääräsuosituksia väitöskirjan eri osille tai kokonaisuudelle.

Elina Makkosen Muistitiedon etnografiaa tuottamassa on yksi tuoreista humanistisista kokoomaväitöskirjoista: respondentti puolusti sitä Joensuun yliopistossa tammikuun lopulla 2010. Koska tällaiset tutkimukset ovat vielä melko harvinaisia humanistien keskuudessa, tarkastelen Makkosen työtä sekä uuden väitöskirjaformaatin että sisällön kannalta.

Tutkimukseen sisältyy kuusi artikkelia, jotka liittyvät kolmeen Pohjois-Karjalaan paikantuvaan muistitietoprojektiin. Näissä tutkittiin Kaltimossa vuosina 1897–1957 toiminutta pahvitehdasta, Kontiolahden kyläkirjahanketta ja Joensuun yliopiston muistitietohanketta. Kaltimon hankkeesta artikkeleita on kolme, ja ne pohjautuvat Makkosen aikaisempiin opinnäytteisiin ja artikkeleihin. Kyläkirjoista on yksi ja yliopistosta kaksi artikkelia. Kaikista aihepiireistä Makkonen on kirjoittanut paljon muutakin. Teksteistä viisi on ilmestynyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamissa artikkelikokoelmissa, yksi suomenkielisessä painetussa aikakauslehdessä ja yksi englanninkielisenä suomalaisessa verkkojulkaisussa:

1. ”Producing the Past together: Group Interviews and Oral History” (2005)
2. ”Lapsuus menneen ja nykyisen vuoropuhelussa: kaltimolaisten muistelupuheen tarkastelua” (2005)
3. ”Kaltimo muistikuvina: piirrokset eletyn ja muistetun paikan esityksissä” (2008)
4. ”Kylät kirjoina. Tapauksia Kontiolahdelta” (2005)
5. ”Instituution suullinen historia” (2006)
6. ”Yliopiston neuvoteltu muisti” (2008).

Ensimmäisessä artikkelissaan Makkonen käsittelee ryhmähaastatteluja ja perustaa pohdintansa paljolti aikaisempaan tehdaslapsuutta käsittelevään tutkimustyöhönsä ja niihin ajatuksiin, joita hän on esittänyt jo pro gradu- ja lisensiaatintutkielmassaan. Toisessa artikkelissa hän summaan lisensiaatintyönsä havaintoja ja oivalluksia lapsuuden muistelupuheesta ja -kerronnasta, joka tapahtuu menneisyyden ja nykyisyyden vuoropuheluna kerrontahetken kontekstissa. Samantapaisia ajatuksia kirjoittaja on esittänyt myös eräässä aikaisemmassakin artikkelissaan. Kolmannessa artikkelissa Makkonen tarkastelee lapsuuden merkityksellisiä paikkoja muistipiirroksissa ja paikkoja koskevassa kerronnassa.

Makkosen neljäs artikkeli on ainoa, joka edustaa kyläkirjahankkeita, mutta se puolustaa hyvin paikkaansa kokonaisuudessa juuri sen vuoksi, että siinä tulee esille taas yksi menneisyyden rakentamisen muoto, jossa historiakuvan laatijoiden keskinäiset neuvottelut ovat tärkeitä. Viidennen artikkelin otsikko ei paljasta, että siinä tekijä tarkastelee yliopiston juhlaperinteeseen, merkkitapahtumiin ja promootioon liittyvää muistitietoa, mutta viimeinen julkaisu sisältää juuri sitä, mitä otsikko lupaa: refleksiivistä pohdiskelua yliopiston muistitietohankkeesta ja siihen pohjautuvasta yliopiston ”suullisen historian” tuottamisprosessista. – Suullisen historian käsite on kuitenkin suomessa ongelmallinen, eivätkä kaikki muistitietotutkijat sitä edes käytä. Sitä paitsi tuntuu oudolta sanoa painettua teosta suulliseksi.

Mitä artikkeleihin, mitä päätekstiin?

Vanhastaan humanistit ovat tehneet väitöskirjojaan pitkään ja hartaasti, ja lopulta on ilmestynyt yli puolen tuhannen sivun tiiliskivimonografioita, joista onneksi aletaan päästä eroon. Makkosen teos on kohtuullisen kokoinen humanistinen väitöskirja. Siinä on noin kaksisataa sivua, joista artikkelit vievät reilut sata, johdanto–päätelmäosa noin 70 ja englanninkielinen tiivistelmä 7 sivua. Ulkopuolisesta saattaisi hyvinkin tuntua, että tällaisen koosteen tekeminen on helpompaa kuin monografian, mutta näin ei asia varmaankaan ole, sillä jokaisen artikkelin tulee olla itsenäinen kokonaisuus, jossa on huomioitava kulloisenkin julkaisupaikan asettamat vaatimukset. Sitä paitsi, vaikka tiedekunnat ovat ohjeitaan kirjanneet, ei ole itsestään selvää, kuinka tutkija ilmaisee artikkeleista tutut asiat varsinaisessa väitöskirjassa ja kuinka hän saa tekstiinsä jotakin tuoretta ja raikasta, mitä ei ole tullut sanoneeksi jo aikaisemmin. Humanistiset kokoomaväitöskirjat hakevat varmaan muotoaan ja laajuuttaan vielä pitkään, sillä töiden tekijöiden, ohjaajien, tarkastajien ja lukijoiden odotukset eivät varmaan helposti kohtaa.

Makkonenkin on kohdannut artikkelien ja ”Ison kirjan” osuuksia koskevan pulman, eikä sitä ole ollut helppo ratkaista. Eräiden seikkojen toistuminen useaan kertaan häiritsee varsinkin sellaista lukijaa, joka on jo aikaisemmin tutustunut koosteeseen liitettyihin artikkeleihin. Paikoin taas lukija jää kaipaamaan asioita, joista tekijä keskustelee artikkeleissa, mutta joita hän ei tarkastele enää varsinaisessa väitöskirjatekstissä, vaikka ne olisivat metodologisen kokonaisuuden kannalta olennaisia. Tässä tutkimuksessa tällaisia tarkemman käsittelyn ansainneita seikkoja olisivat olleet muistipiirrokset ja ryhmähaastattelut, sillä muistipiirrosten käytössä Makkonen on tehnyt ainutlaatuista työtä ja ryhmähaastattelut ovat menetelmä, jota useimmat muistitietotutkijat kaihtavat, mutta jotka hän on havainnut kiintoisiksi ja hedelmällisiksi.

Monta tietä muistoista tulkintoihin 

Väitöskirjansa ”Johdanto”-luvussa Makkonen esittelee teoreettiset lähtökohtansa ja näkökulmansa. Hän selittää, mitä tarkoittaa ja millaista on luonteeltaan se muistitietoetnografia eli hermeneuttiseen tutkimustraditioon pohjautuva ymmärtävä ja tulkinnallinen muistitietotutkimus, jota hän tekee. Tutkija pohtii myös refleksiivisyyden ja neuvottelun käsitteitä ja merkitystä muistitietotutkimuksessa. Jäin kaipaamaan ”Johdannosta” vielä koko tutkimusaineiston täsmällistä esittelyä sekä selostusta väitöskirjaan sisältyvistä artikkeleista, jotta olisin päässyt heti alusta lähtien selville tutkimuksen kokonaisuudesta. Tietoja aineistosta tihkuu myöhemmin vähän kerrassaan, mutta artikkelit tekijä esittelee vasta neljännessä luvussa. Artikkelien esittely jo ”kättelyssä” olisi ehkä auttanut tekijää vähentämään lukuisia viittauksia tekemisiinsä kirjoittaessaan aikaisempia opinnäytteitään ja väitöskirjan ulkopuolelle jääneitä artikkeleitaan.  

Toisessa luvussa, ”Muistitietotutkimus ja tutkittavat hankkeet”, Makkonen esittelee suppeasti aikaisempaa tutkimusta sekä Kaltimon, Kontiolahden ja Joensuun yliopiston muistitietohankkeet, joissa hän on oman tutkimuksensa tehnyt. Kolmannessa,  ”Muistitiedosta etnografiaksi” -luvussa hän analysoi aineistojen tuottamista ja hankkeita etnografisen tutkimuksen näkökulmasta osoittaen, miten ihmisten muistoista muodostuu dialogisen haastattelun kautta aineistoa, jota aineiston kukin tuottaja voi tulkita omista lähtökohdistaan käsin. Tässä yhteydessä Makkonen nostaa esiin myös eettiset seikat, jotka ovat tärkeitä kaikessa tutkimuksessa, mutta joista erityisesti muistitietotutkijan on oltava tietoinen ja jotka hänen on huomioitava. Neljännen luvun artikkeliesittelyn jälkeen Makkonen kokoaa tutkimuksensa näkökulmat yleisesti käytetyn, mutta mielikuvituksettoman ”Lopuksi”-otsikon alla vain kolmella sivulla. Muutenkin välistä tuntuu, että tekijä olisi varmasti pystynyt kaivautumaan asioihin vielä syvemmälle.

Makkosen pääkysymys tutkimuksessaan on, miten menneisyyttä tuotetaan erilaisissa muistelutilanteissa, muisteluaineistoissa ja muistitietohankkeissa. Hän peilaa toisiinsa kolmea erilaista hanketta, jotka kaikki ovat lähteneet yhteisöjen sisältä, niiden omasta halusta tutkia ja tuottaa omaa historiaa. Hän pohtii tutkijoiden merkitystä ja ennen kaikkea omaa rooliaan menneisyyskuvien tuottajana. Hän myös tarkastelee, millaisia neuvotteluja menneisyydestä muistitietotutkimuksessa käydään ja ketkä tulkinnoista neuvottelevat.

Ei ole suinkaan itsestään selvää, kenellä on valta tuottaa ja muokata menneisyys- ja historiakuvia  ja kenen ääni muistitietotutkimuksessa kuuluu eli kenen äänen tutkija päästää kuuluville, joten Makkonen nostaa esille valtakysymyksen, joka on erityisen tärkeä moniäänistä tulkintaa tuottavassa muistitietotutkimuksessa. Siksi hän myös pohtii huolellisesti omaa osuuttaan tutkimusaineiston sekä menneisyyden tulkintojen ja historiakuvien tuottajana. Erityisesti hän tekee sitä väitöskirjan viimeisessä artikkelissa. 

Makkonen päättyy korostamaan tutkijan roolia ja merkitystä tutkimuksen neuvottelijana ja tutkimustiedon tuottajana. Hän vaatii tutkijaa kirjoittamaan auki omat tavoitteensa, sitoumuksensa ja vaikutuksensa tuotettuun tietoon. Hän myös kehottaa tätä tiedostamaan oman positionsa ja pohtimaan, miksi on päätynyt tiettyihin ratkaisuihin ja mitkä seikat ovat hänen valintojaan ohjanneet. Näihin näkemyksin on jokainen nykypäivän muistitietotutkija valmis yhtymään.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *