Moniulotteinen etnografia -teos on kokoelma artikkeleja, jotka pohjautuvat VII Kansatieteen päivien (2012) esitelmiin. Järjestyksessään 17. Ethnos-toimite tarkastelee etnografista tutkimusotetta ja -prosessia. Artikkelikokoelmassa kysytään missä kenttätyötä tehdään, mikä on etnografia rooli kansatieteellisessä tutkimuksessa ja millaisia eettisiä kysymyksiä etnografiaan liittyy. Teoksessa pohditaan myös miksi etnografiaa tarvitaan. Teoksen esipuhe lupaa, että artikkelit käsittelevät monipuolisesti ajankohtaisia teemoja, etnografian ydinkysymyksiä ja -haasteita. Menetelmäoppaat ovat aina hyödyllisiä, ja etnografiaa hyödyntävän tutkijan kenttä on monipuolistunut viime vuosina. Uusimmat menetelmäkehittelyt tulevat vastaan konferensseissa. On siis erittäin kiinnostavaa lukea mitä uutta Moniulotteinen etnografia -teos tarjoaa ja miten se on pystynyt tallentamaan nykyisen tutkimuksen nyansseja ja etnografian laajaa kirjoa.

Kirjan artikkelit on jaettu alun kolmen kokoavamman artikkelin lisäksi kolmeen laajempaan kokonaisuuteen, joissa jokaisessa on neljä artikkelia. Näistä ensimmäinen, Rajaton kenttä – etnografinen tieto, pohtii metodin monimuotoisuutta ja tutkijan suhdetta kenttään. Toinen osa, Katse ja vuorovaikutus tutkijan työvälineinä, tarkastelee tutkijan välineitä kamerasta tutkijan omaan ruumiiseen. Kolmas osa, Etnografia – vaikuttavaa toimintaa, tarkastelee etnografiaa kehittämisen välineenä sekä tutkijan eri positioita kehitysorientoituneessa tutkimuksessa.

Hyvä kokonaisuus

Käsissäni on tiheä kuvaus etnografian tämän hetken pohdinnoista: kokonaisuus on mietitty ja artikkelit ovat hyvin kirjoitettuja. Teos nostaa esille monia isompia ja pienempiä seikkoja, joihin etnografiaa käyttävä tutkija törmää. Yksi esimerkki tällaisesta on tutkijan itsereflektio, jota useat kirjoittajat käsittelevät. Teosta lukiessa pidin erityisesti siitä, että artikkeleissa on historiallista syvyyttä, tekstit eivät kerro vain siitä mitä nyt on, vaan avaavat myös niitä polkuja, joita aiempien sukupolvien etnografit ovat kulkeneet niin ulkomailla kuin Suomessakin. Lukijana minua miellytti se, että artikkelit on ehkä yhtä poikkeusta lukuunottamatta selvästi kirjoitettu tätä kokoelmaa varten. Ainakaan lukijalle ei välity sellaista kuvaa, että ne olisivat lämmittelyjä joistakin aiemmista artikkeleista. Artikkelit keskittyvät nimenomaan menetelmäpohdintoihin.

Kirjan ensimmäinen osa, rajaton kenttä, antaa tavallaan ymmärtää, että etnografista tutkimusta on mahdollista tehdä missä vain. Olisin kuitenkin kaivannut myös etnografian rajojen kriittistä pohdiskelua, sillä etnografia ei voi olla itsestäänselvyys, se ainoa oikea menetelmä. Etnografinen tutkimus voi olla myös virhe, väärä valinta tai jopa totaalinen katastrofi. Kukahan uskaltaisi kirjoittaa artikkelin, jossa tunnustaisi, että etnografia oli huono valinta?

Yhteenveto ja alan sisäinen kritiikki?

Artikkelikokoelmissa jään aina kaipaamaan loppukappaletta, jossa kirjan antia pohdittaisiin vielä kerran ja jota ilman teoksen anti usein jää hieman ilmaan roikkumaan. Lopun yhteenvedossa olisi mahdollisuus myös kriittisiin äänenpainoihin ja tulevaisuuskatsaukseen. Olisi ollut mielenkiintoista lukea miten kirjan toimittajat esimerkiksi suhtautuvat siihen, että etnografia on jo nyt varsin kirjava kokoelma erilaisia menetelmiä. Onko kirjo rikkaus vai onko etnografia jo liian pirstaloitunutta? Artikkelikokoelmassa mainitaan, että etnografian suosio kasvaa eri tieteenaloilla. Tämä johtaa väistämättä myös tieteidenvälisiin keskusteluihin. Osa tämänkin teoksen kirjoittajista tähän viittaa, mutta se olisi voinut olla myös laajemman pohdinnan arvoinen seikka. Lisäksi olisin toivonut, että kirjan artikkelit olisivat keskustelleet enemmän keskenään. Monet kirjan artikkeleista sivuavat samoja suuria kysymyksiä, esimerkiksi edellä mainittua reflektiota tai johdantoartikkelissakin esille nostettua eettisyyttä, mutta ristiviittauksia kirjassa ei juurikaan ole.

Kenelle kirjaa suosittelisin? Alkusanoissa todetaan, että teos on tarkoitettu tutkijoiden, opiskelijoiden ja kaikkien kulttuurintutkimuksesta kiinnostuneiden lukijoiden käyttöön. Voisin kuvitella, että ainakin kulttuurintutkimuksen opiskelijat – ovatpa he sitten perus- tai jatko-opiskelijoita – pystyvät hyödyntämään artikkeleita ja osaavat arvostaa niiden moninaisuutta. Kirjan artikkeleista muutamat tuntuvat jopa niin suoraan perustutkinto-opiskelijalle kirjoitetuilta, että kuulen korvissani luennoitsijan äänen. Paikoin opettajan kuuluva ääni häiritsee lukemista.

Toivoisin, että tämä teos löytäisi tiensä myös etnografiasta kiinnostuneiden muiden tieteenalan edustajien käsiin. Toivon myös, että me kulttuurintutkijat, joille etnografia on lähes itsestäänselvyys, pystyisimme antamaan osaamisemme myös muiden tieteenalojen käyttöön. Tämä vaatisi kuitenkin kykyä nousta oman alan yläpuolelle ja tarkastella etnografiaa ulkopuolelta, menetelmänä muiden joukossa ja sanoittamaan niitä itsestäänselvyyksiä, joista myös Annamaria Marttila omassa artikkelissaan puhuu.

Itselleni tästä tulee tärkeä teos – sen voin jo nyt päätellä kaikista niistä alleviivauksista, kommenteista ja lappusista, joita lukiessa sivuille kertyi. Luulen, että palaan hakemaan vahvistusta omille näkemyksilleni etenkin sellaisina päivinä, jolloin joku kyseenalaistaa käyttämääni metodia. Kirjasta löytyy lauseita, joita on helppo tallettaa tutkijan työkalupakkiin vastaisuuden varalle. Oma ehdoton suosikkini on Billy Enhin artikkelista (s. 73–74):

”Se, mitä näet ja ymmärrät, riippuu siitä kuka itse olet ja missä juuri silloin seisot”.