Merkittävä suomennosurakka

Renja Salmisen suomennostyö Michel de Montaignen (1533–1592) parissa on edennyt loppuun, Esseiden kolmanteen osaan. Kaksi ensimmäistä osaa on ilmestynyt aiemmin 2000-luvulla, ensimmäinen 2003 ja toinen 2008. Nyt suomennettu kolmas osa on Montaignen vanhuudenteos, jossa esseisti korjailee ja täydentää vuoden 1588 painosta, ryhtyy taas kerran vuoropuheluun aiemman itsensä kanssa.

Viimeisessä osassa on paljon koko teossarjaa täydentävää tietoa. Esipuheessa suomentaja esittelee Montaignen filosofian pähkinänkuoressa. Loppuliitteinä on vielä Montaignen lyhyt elämäkerta, erilaisia historiallisia taustoituksia, runsaasti lähdekirjallisuutta ja kätevä erisnimiluettelo.

Montaignen sanonta on kolmannessa osassa vapautunut antiikin auktoriteeteista ja vakiintuneista esitystavoista. Suomentajan sanonta on vastaavasti entisestään luontevoitunut. Montaignen matkalle voi nyt hyvin mielin lähteä vaikka kesken kaiken ja liittyä suomentajan luotsaamana siihen pitkään ja eritahtisten kulkijoiden seurueeseen, jonka vanhimpia kävijöitä ovat Seneca, Augustinus ja Montaignelle rakas Petrarca. Näinä epävakaina aikoina tällainen seurue on mitä tervetullein ja tarjoaa lukijalle tarpeellista historian perspektiiviä ja suhteellisuuden tajua ja lisäksi lohtua, tietoa ja hupia.

Elämisen koko kirjo

Kolmannessa osassa esseitä on vain 13, mutta painava teos on silti. Aiheet ovat ajan myötä etääntyneet antiikista ja tulleet lähemmäksi Montaignen omaa aikaa ja elämäntilannetta. Hänhän on kirjoittaessaan lähemmäs kuuttakymmentä, Bordeaux’n määri ja merkittävä poliittinen vaikuttaja keskellä Ranskan sisällissotaa. Hänellä on sanomista eikä hän pidättele sanojaan.

Katolisten ja protestanttien valtataistelut ovat vähitellen lähestyneet Montaignen tiluksia. Montaignen kirjoitustilanne vertautuu Augustinukseen, joka omia tunnustuksia kirjoittaessaan seurasi samalla vandaalien lähestymistä, omaa kuolemaansa peläten ja odottaen. Mutta Montaigne ei ole suinkaan vetäytynyt maailmasta, ja hän luottaa järkeensä ja kynäänsä. Eikä hän tyydy odottamaan ”takahuoneessaan”, vaan taistelee kirjoittamalla rauhan puolesta:

”Meidän ei tarvitse panssaroida sydäntämme rautalevyillä, riittää että panssaroimme olkapäämme; riittää että kastamme kynämme musteeseen, meidän ei tarvitse kastaa sitä vereen” (III:1, 21).

Esseiden otsikoihin – ”Hyödystä ja kunniallisuudesta”, ”Katumuksesta”, ”Harhautuksesta”, ”Tahdon hallinnasta”, ”Rammoista” – ei kannata juuttua. Hurskaista moraalisaarnoista ei ole kyse. Montaigne on entisellään ja kirjoittaa vapaasti antamatta aiheen ja otsikon kahlita, seuraa kirjoittaessaan oman avaran ajattelunsa kulkua. Vanhenemisen ja kuoleman teema kulkevat esseiden läpi. Inhimillisen elämisen ja kohtuullisuuden taito ovat nytkin hänen aiheitaan itsetutkiskelun ja lukemisen merkityksen ohella. Näiden lisäksi hän kirjoittaa arkisemmista aiheista: työstään, matkoistaan, vaivoistaan, aviosuhteista, seksistä – elämisen koko kirjosta.

Esseiden elävä omaelämäkerrallisuus

Itsen tuntemuksen merkityksen käsittely on esseiden myötä koko ajan tihentynyt. Toisessa osassa (”Harjoituksesta”, II:6) Montaigne päivittää delfisen ja sokraattisen itsen tuntemisen merkityksen. Kolmannen osan ”Katumus” -esseen (III:2) avausjakso toimii sen rinnalla hienona johdatuksena Montaignen minäprojektiin, kuten Erich Auerbach muistuttaa Mimesis-teoksessaan (1946; suom. 1996).

Vanhenemisen ja kuoleman teeman keskeisyys tuo selvemmin esiin Esseiden kuulumisen omaelämäkerrallisen kirjallisuuden alueelle. Asiassa ei ole mitään ihmeellistä, alkaahan Montaigne olla ikävaiheessa jossa kokemuksia ja muisteltavaa riittää. Hän varoo kuitenkin huolellisesti asettumasta vanhan ja viisaan pukuun, josta alkaisi saarnata ja opettaa. Itse asiassa hänen on hyvin mahdollista kuvitella täysin päinvastainen tilanne: kulku nuoruuden viisaudesta vanhuuden typeryyteen (III:9, 268). Omaa tekstiään lukiessaan hän ei voikaan olla varma, onko tehty korjaus parannus vai huononnus.

Kuten tiedetään, Montaigne ei kirjoittanut itsestään ja omasta elämänkulustaan mihinkään vakiintuneeseen, pompöösiin malliin, vaan loi tarkoitustaan varten uuden lajin – esseen (essai). Esseen avulla hänen oli tarkoitus koetella ja tutkiskella itseään lennosta, elävänä ihmisenä, jatkuvasti muuttuvana. Näinhän hän ilmoitti lukijalle jo ensimmäisen osan alussa: ”Haluan, että minut nähdään yksinkertaisena, luonnollisena ja tavanomaisena, vailla teennäistä ponnistelua, sillä kuvaan vain omaa itseäni” (I, Lukijalle, 1).

Kolmannessa osassa Montaigne viittaa silloin tällöin kirjoittamaansa kokonaisuuteen vakiintuneemmin muistelmina, mutta toteaa samassa, että hänen kohteensa ja tehtävänsä on toinen:

”En saa kuvaukseni kohdetta asettumaan aloilleen. Se liikkuu levottomana ja epävakaisena synnynnäisen huumauksen vallassa. Tavoitan sen sellaisena kuin se on juuri sillä hetkellä, kun kiinnitän siihen huomioni. En kuvaa olemista. Kuvaan siirtymistä: en siirtymistä ikäkaudesta toiseen, vaan muutosta päivästä päivään, minuutista minuuttiin.” (III:2, 24).

Oman kokemuksensa pohjalta Montaigne oivalsi sen mihin länsimainen tiede on vähitellen tullut 2000-luvulla: minuus ei ole vakaa ja pysyvä, autonominen möhkäle, vaan muuttuu jatkuvasti ajassa ja tilassa – ja joka ikisessä suhteessa.

Modernin yksilön dynaaminen muotokuva

Montaigne tunnisti kyllä oman muistelmaprojektinsa uutuusarvon: ”Minä olen ensimmäinen, joka esittäytyy yleisinhimillisenä olentona, Michel de Montaignena, en grammaatikkona tai runoilijana tai lainoppineena” (III:2, 25). Hän elikin loppuun asti esseidensä kanssa, muokkasi ja korjasi ja täydensi niitä.

Tyyli muuttui ajan myötä omakohtaisemmaksi ja persoonallisemmaksi ja ilmaisu luontevammaksi: ”Puhun paperille samalla tavoin kuin ensimmäiselle vastaantulijalle. Totta se on, kuten tästä voi lukea” (III:1, 1). Modernin muotokuvamaalarin tapaan Montaigne hioi jatkuvasti omakuvansa viivaa, muokkasi liikkuvan mallinsa valaistusta ja varjoja viime hetkeen saakka:

”Minä joka hallitsen yksinvaltiaana käsittelemääni aihetta enkä ole velvollinen tekemään siitä tiliä kenellekään, en silti usko kaikkeen mitä kirjoitan. Uskaltaudun usein laskettelemaan henkeviä sutkauksia, joita itsekin epäilen, ja heittämään herjoja, joille pudistan päätäni, mutta annan niiden mennä joukon jatkona. Huomaan, että jotkut niittävät moisella kunniaa. Ei ole minun asiani yksin arvostella sitä. Esitän itseni seisaalla ja makuulla, edestä ja takaa, oikealta ja vasemmalta, ja kaikissa luonnollisissa asennoissani.” (III:8, 237–238.)

Yksilökeskeisen teoksen merkitystä ei pitkään ymmärretty. Se tuomittiin maallisena ja sopimattomana. Pascal esimerkiksi tuomitsi Montaignen omakuvahankkeen ”typeränä”, tämä kun ei ymmärtänyt pitää huolta omasta pelastuksestaan. Voltairelle Montaignen pyrkimys oli sen sijaan hurmaava.

Rousseaun suhdetta Montaigneen leimasi ambivalenssi. Rousseau lainaa häntä läpi tuotantonsa ja pohjaa omaa ajatteluaan pitkälti tämän filosofiaan – samaan tapaan kuin Montaigne muotoili itseään antiikin moraalifilosofien mietteistä käsin. Samalla Rousseau kuitenkin epäilee Montaignen vilpittömyyttä – ei usko tämän kuvanneen rehellisesti itseään kaikilta puoliltaan. Viimeiseksi jääneessä teoksessaan Rousseau alkaa kuitenkin itsekin lähestyä edeltäjänsä mutkatonta retoriikkaa.

Montaignen minäprojekti

Oikeastaan vasta 1900-luvulla Montaigne on tunnustettu Ranskassa yhtä paljon modernin ajattelun kuin modernin omakuvan pioneerinakin – ja kauan ennen 1700-luvulle ajoitettua yksilöllisyysprojektia.

Montaignen merkitys on inhimillisen kokemuksellisuuden ja sisäisyyden monimuotoisuuden ymmärtämisessä. Emme ole yhtenäisiä, meissä on monia puolia, ristiriitaisuuksia, käsittämättömyyksiä. Voimme muokata omia puoliamme tutustumalla itseemme – esimerkiksi kirjoittamalla.

Montaignen merkitys on siinä, että hän teki itsestään elämänmittaisen projektin, josta piti kiinni. Siltä pohjalta syntyi hänen kykynsä kuunnella toista, ja siltä pohjalta muotoutui hänen luontevuuden ja suvaitsevaisuuden filosofiansa, joka on edelleen täysin elävä.

Suomentajan luotsaamana lukija voi nyt turvallisin mielin lähteä Montaignen matkaan ja liittyä siihen pitkään ja eritahtisten kulkijoiden seurueeseen, jonka kävijöitä ovat muun muassa Seneca, Augustinus ja Petrarca. Tällainen seurue on näinä aikoina mitä tervetullein ja tarjoaa lukijalle tarpeellista historian perspektiiviä ja suhteellisuuden tajua ja lisäksi lohtua, tietoa ja hupia.