Michel de Montaignen (1533-92) Esseet merkitsevät
epäilemättä keskeistä omaa
eurooppalaisena-olemisemme kulmakiveä, sillä jos
tämä Ranskan renessanssin sokraattinen skeptikko
Suomessa aina välillä unohdetaankin, niin kohta taas
esseet pintautuvat "edelleen tuoreina ja
ajankohtaisina" ja "taas meitä puhuttelevina" teksteinä.
Ainakin suomalaista kulttuuriväkeä Montaignen
ihanteet – epäily ja jatkuva kysely – ovat puhutelleet
säännöllisin väliajoin. Edwin Hagforsin
Tutkielmien ensimmäinen painos ilmestyi
vuonna 1922, Marketta Enegrenin Esseitä
vuonna 1955, mutta nyt vasta voimme Renja Salmisen
suomennoksen ensimmäisen osan (2003)
ilmestymisen myötä saada tuntumaa Montaignen
esseiden kokonaisuuteen.

Ilmestynyt ensimmäinen osa (Osa I) käsittää
suomentajan esipuheen ja Montaignen kuuluisan
alkupuheen – Niinpä, lukijani, olen itse kirjani
sisältö, eikä sinun kannata tuhlata aikaasi niin
turhanpäiväiseen ja arvottomaan aiheeseen. Hyvästi
siis! – lisäksi kokonaista 57 esseetä (!), joista
ainoastaan murto-osaan on aiemmin voinut suomen
kielellä tutustua. Nyt on nähtävillä Montaignen esseet
kokonaisuudessaan ja sen myötä aiheiden koko kirjo.
Yksinäisyyden, ystävyyden ja pelon kaltaisten
tunnettujen aiheiden lisäksi Montaigne näet kirjoitti
sellaisistakin mielenkiintoisista turvallisuuspoliittisista
kysymyksistä kuin "Tuleeko piiritetyn linnoituksen
päällikön poistua linnoituksesta neuvottelemaan" (I:5)
tai "Linnoituksen puolustaminen vastoin järkisyitä on
rangaistava teko" (I:15). Turha luulla, etteivät mainitut
esseet olisi nykynäkökulmasta kiinnostavia;
stooalainen, elämisen taiteiluun liittyvä kohtuullisen
käytännöllisyyden ihanne läpäisee nekin.

Tulkitsen uuden suomennoksen ja suuntautumisen
Montaigneen kertovan myös omasta tämänhetkisestä
halustamme luoda juuremme syvemmälle
eurooppalaiseen kulttuuriin. Montaigne, joka
esseissään käyttää lähteenään ja kommentoi
kreikkalaisia ja roomalaisia ajattelijoita ja heidän
lausahduksiaan, saa toimia siltanamme antiikin
kulttuuriin. Voiko mukavampaa opasta ollakaan kuin
Montaigne? Omalla, luontevan oloisella tavallaan hän
tutustuttaa meidät Senecan ja Plutarkhoksen kaltaisten
kirjoittajien ajatuksiin ja arvomaailmaan, käyttää
systemaattisesti heidän ajatuksiaan tukipisteenään ja
mittatikkunaan.

Tässä suhteessa Montaigne ei ole moderni: tietyt
ajattelijat, joku Seneca tai Plutarkhos, muodostavat
lähtökohdan tai paikan, josta käsin Montaigne
kirjoittaa ja johon hän oman ajattelunsa ja
kirjoittamisensa muutokset suhteuttaa. Se tarkoittaa:
pitkäaikaisen kirjoitusurakkansa myötä Montaigne
muuttuu, hänen ajatuksensa ja esseensä voivat joskus
olla hyvinkin ristiriitaisia, mutta me voimme Montaignen
itsensä tavoin seurata tätä muutosta kirjoituksessa:
synnynnäisen epäilijän jatkuvaa uudelleen
ajattelemisen prosessia.

Ranskassa Montaignen asema on tietenkin yleensä
ollut kiistämättömän klassikon, mutta on niitäkin
ajattelijoita ja aikoja, jotka eivät ole suhtautuneet
häneen suotuisasti. Pascalin lisäksi yksi nihkeimmistä
on ehkä ollut Jean-Jacques Rousseau, joka omien
Tunnustuksiensa (Confessions 1782-89)
yhdessä esipuheversiossa, nk. Neuchâtelin
käsikirjoituksen esipuheessa (1764) nosti
nimenomaan Montaignen "mukavilpittömien"
omaelämäkertojien keulakuvaksi, ihmiseksi joka
väittäessään kertovansa totuuden haluaakin vain
peittää sen. Kuka tietää, ekshibitionistinen
romantikkotunnustaja spekuloi esipuheessaan, mikä
vastenmielinen vika tai virhe Montaignen profiilista
maalatun omakuvan piiloon jäävällä puolella on.

Rousseaun närkästys on ymmärrettävä hänen omasta
arvomaailmastaan ja jonkinlaisesta veresnahalla ja
sydänverellä (intus et in cute) kirjoitetusta
tunnustuksen ihanteestaan käsin, mutta Montaignen
arvoa ei voi supistaa romantiikan
tunnustuksellisuuteen ja sisäisyyteen, siitäkään
huolimatta, että hänen esseittensä lähtökohtana ja
aiheena on hän itse, kuten hän lukijalle
kirjoittamassaan alkupuheessa toteaa. Hän on
enemmän omakohtainen moraalifilosofi kuin
omaelämäkertoja ja paljastuu tosiaan esseissään vain
tietyiltä, ehkäpä sittenkin enemmän ihanteellisilta
puoliltaan. Ja vaikka ranskalaiset nykytutkijatkin usein
mielellään aloittavat kansallisen omaelämäkertalajin
historiansa Montaignen Esseistä, voi kysyä,
kuinka mielekästä on riistää hänen itse "esseiksi"
(essais) kutsumansa omakohtaiset
tutkielmansa modernin omaelämäkertalajin piiriin.
Montaigne on pikemminkin moderni väljemmässä
omaelämäkerrallisuudessaan, jatkuvassa
omakohtaisuuden ja kokemusperäisen tiedon
korostamisessaan.

Vaikka Montaignen arvomaailma on epäilemättä
vapaamielisimmistä päästä – hänhän korostaa
esseissään suhteellisuutta, moniarvoisuutta ja
suvaitsevaisuutta – ei hänkään voinut välttää oman
aikansa patriarkaalisuutta. Esseitä lukiessaan ei
naisnäkökulmasta voi olla hämmästelemättä, miten
itsestään selvästi niiden maailman kansoittavat
kuuluisat miehet, sotapäälliköt ja hallitsijat –
luonnollisesti Plutarkhoksen kaltaisten esikuvien
mukaisesti. Ja se "takahuone" (tai Hagforsin
"peräkamari" tai Enegrenin "takamaa") joka meidän on
otettava oman vapautemme ja oman
itsetuntemisemme kulmakiveksi ja takeeksi (I:39,
Yksinäisyydestä, s. 333) koskee enemmänkin miehiä
ja poikalapsia; tyttölasten ja naisten "omien huoneiden"
aika ei ole Montaignen Euroopassa yleisesti
kuviteltavissa. Mutta ehkä ne olivat Montaignen
kuviteltavissa; hän ainakin testamenttasi esseensä
adoptiotyttärelleen ja kirjalliselle tyttärelleen, Marie de
Gournaylle, joka Pierre de Brachin avustamana julkaisi
esseiden postuumin edition vuonna 1595. Uusin
tutkimus on kuitenkin palannut alkuperäisenä ja
Montaignen omakätisesti laatimana pidettyyn
Bordeaux’n tekstiin (1588), jota Renja Salminenkin
käyttää suomennoksensa pohjatekstinä.