Michel de Montaignen (1533-92) Esseet merkitsevät  epäilemättä keskeistä omaa  eurooppalaisena-olemisemme kulmakiveä, sillä jos  tämä Ranskan renessanssin sokraattinen skeptikko Suomessa aina välillä unohdetaankin, niin kohta taas  esseet pintautuvat ”edelleen tuoreina ja  ajankohtaisina” ja ”taas meitä puhuttelevina” teksteinä.  Ainakin suomalaista kulttuuriväkeä Montaignen  ihanteet – epäily ja jatkuva kysely – ovat puhutelleet  säännöllisin väliajoin. Edwin Hagforsin  Tutkielmien ensimmäinen painos ilmestyi  vuonna 1922, Marketta Enegrenin Esseitä  vuonna 1955, mutta nyt vasta voimme Renja Salmisen  suomennoksen ensimmäisen osan (2003) ilmestymisen myötä saada tuntumaa Montaignen  esseiden kokonaisuuteen.

Ilmestynyt ensimmäinen osa (Osa I) käsittää  suomentajan esipuheen ja Montaignen kuuluisan  alkupuheen – Niinpä, lukijani, olen itse kirjani  sisältö, eikä sinun kannata tuhlata aikaasi niin  turhanpäiväiseen ja arvottomaan aiheeseen. Hyvästi  siis! – lisäksi kokonaista 57 esseetä (!), joista  ainoastaan murto-osaan on aiemmin voinut suomen  kielellä tutustua. Nyt on nähtävillä Montaignen esseet  kokonaisuudessaan ja sen myötä aiheiden koko kirjo.  Yksinäisyyden, ystävyyden ja pelon kaltaisten  tunnettujen aiheiden lisäksi Montaigne näet kirjoitti  sellaisistakin mielenkiintoisista turvallisuuspoliittisista  kysymyksistä kuin ”Tuleeko piiritetyn linnoituksen  päällikön poistua linnoituksesta neuvottelemaan” (I:5)  tai ”Linnoituksen puolustaminen vastoin järkisyitä on  rangaistava teko” (I:15). Turha luulla, etteivät mainitut  esseet olisi nykynäkökulmasta kiinnostavia;  stooalainen, elämisen taiteiluun liittyvä kohtuullisen  käytännöllisyyden ihanne läpäisee nekin.

Tulkitsen uuden suomennoksen ja suuntautumisen  Montaigneen kertovan myös omasta tämänhetkisestä  halustamme luoda juuremme syvemmälle  eurooppalaiseen kulttuuriin. Montaigne, joka  esseissään käyttää lähteenään ja kommentoi  kreikkalaisia ja roomalaisia ajattelijoita ja heidän  lausahduksiaan, saa toimia siltanamme antiikin  kulttuuriin. Voiko mukavampaa opasta ollakaan kuin  Montaigne? Omalla, luontevan oloisella tavallaan hän  tutustuttaa meidät Senecan ja Plutarkhoksen kaltaisten  kirjoittajien ajatuksiin ja arvomaailmaan, käyttää  systemaattisesti heidän ajatuksiaan tukipisteenään ja  mittatikkunaan.

Tässä suhteessa Montaigne ei ole moderni: tietyt  ajattelijat, joku Seneca tai Plutarkhos, muodostavat  lähtökohdan tai paikan, josta käsin Montaigne  kirjoittaa ja johon hän oman ajattelunsa ja  kirjoittamisensa muutokset suhteuttaa. Se tarkoittaa:  pitkäaikaisen kirjoitusurakkansa myötä Montaigne  muuttuu, hänen ajatuksensa ja esseensä voivat joskus  olla hyvinkin ristiriitaisia, mutta me voimme Montaignen  itsensä tavoin seurata tätä muutosta kirjoituksessa:  synnynnäisen epäilijän jatkuvaa uudelleen  ajattelemisen prosessia.

Ranskassa Montaignen asema on tietenkin yleensä  ollut kiistämättömän klassikon, mutta on niitäkin  ajattelijoita ja aikoja, jotka eivät ole suhtautuneet  häneen suotuisasti. Pascalin lisäksi yksi nihkeimmistä  on ehkä ollut Jean-Jacques Rousseau, joka omien  Tunnustuksiensa (Confessions 1782-89)  yhdessä esipuheversiossa, nk. Neuchâtelin  käsikirjoituksen esipuheessa (1764) nosti  nimenomaan Montaignen ”mukavilpittömien”  omaelämäkertojien keulakuvaksi, ihmiseksi joka  väittäessään kertovansa totuuden haluaakin vain  peittää sen. Kuka tietää, ekshibitionistinen  romantikkotunnustaja spekuloi esipuheessaan, mikä  vastenmielinen vika tai virhe Montaignen profiilista  maalatun omakuvan piiloon jäävällä puolella on.

Rousseaun närkästys on ymmärrettävä hänen omasta  arvomaailmastaan ja jonkinlaisesta veresnahalla ja  sydänverellä (intus et in cute) kirjoitetusta  tunnustuksen ihanteestaan käsin, mutta Montaignen  arvoa ei voi supistaa romantiikan  tunnustuksellisuuteen ja sisäisyyteen, siitäkään  huolimatta, että hänen esseittensä lähtökohtana ja  aiheena on hän itse, kuten hän lukijalle  kirjoittamassaan alkupuheessa toteaa. Hän on  enemmän omakohtainen moraalifilosofi kuin  omaelämäkertoja ja paljastuu tosiaan esseissään vain  tietyiltä, ehkäpä sittenkin enemmän ihanteellisilta  puoliltaan. Ja vaikka ranskalaiset nykytutkijatkin usein  mielellään aloittavat kansallisen omaelämäkertalajin  historiansa Montaignen Esseistä, voi kysyä,  kuinka mielekästä on riistää hänen itse ”esseiksi”  (essais) kutsumansa omakohtaiset  tutkielmansa modernin omaelämäkertalajin piiriin.  Montaigne on pikemminkin moderni väljemmässä omaelämäkerrallisuudessaan, jatkuvassa  omakohtaisuuden ja kokemusperäisen tiedon  korostamisessaan.

Vaikka Montaignen arvomaailma on epäilemättä  vapaamielisimmistä päästä – hänhän korostaa  esseissään suhteellisuutta, moniarvoisuutta ja  suvaitsevaisuutta – ei hänkään voinut välttää oman  aikansa patriarkaalisuutta. Esseitä lukiessaan ei  naisnäkökulmasta voi olla hämmästelemättä, miten  itsestään selvästi niiden maailman kansoittavat  kuuluisat miehet, sotapäälliköt ja hallitsijat –  luonnollisesti Plutarkhoksen kaltaisten esikuvien  mukaisesti. Ja se ”takahuone” (tai Hagforsin  ”peräkamari” tai Enegrenin ”takamaa”) joka meidän on  otettava oman vapautemme ja oman  itsetuntemisemme kulmakiveksi ja takeeksi (I:39,  Yksinäisyydestä, s. 333) koskee enemmänkin miehiä  ja poikalapsia; tyttölasten ja naisten ”omien huoneiden”  aika ei ole Montaignen Euroopassa yleisesti  kuviteltavissa. Mutta ehkä ne olivat Montaignen  kuviteltavissa; hän ainakin testamenttasi esseensä  adoptiotyttärelleen ja kirjalliselle tyttärelleen, Marie de  Gournaylle, joka Pierre de Brachin avustamana julkaisi  esseiden postuumin edition vuonna 1595. Uusin  tutkimus on kuitenkin palannut alkuperäisenä ja  Montaignen omakätisesti laatimana pidettyyn  Bordeaux’n tekstiin (1588), jota Renja Salminenkin  käyttää suomennoksensa pohjatekstinä.