Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran julkaiseman Toimitteita-sarjan vuosina 2016-2020 julkaistut osat 18-22 muodostavat Viipurin kulttuurihistoriaan keskittyvän kokonaisuuden. Osat saivat tehtäväkseen ”paikata kaupungin historiantutkimuksen aukkoja ja avata aiemmin tutkittuakin uusista näkökulmista”. Osien tutkimusaloina ovat pääasiassa historia, kirjallisuus ja taiteiden tutkimus.

Toimitteita-sarjan vertaisarvioidun osan 22 Monumenteista tanssiaskeliin – Taiteiden ja kulttuurin Viipuri 1856–1944 toimittajien Anna Ripatin ja Nuppu Koiviston mukaan teoksen tarkoitus on tarjota uutta tutkimusta Viipurin taide- ja kulttuurielämästä 1800-luvun puolivälistä kesään 1944, jolloin Neuvostoliitto valloitti kaupungin. Teos pyrkii antamaan lukijalle mahdollisuuden tarkastella monipuolisesti sekä Viipurin aineellisia että aineettomia kulttuurin ilmiöitä. Artikkelien pääpaino on esittävissä taiteissa ja kaupunkitilassa, joskin myös kaunokirjailijoita käsittelevät artikkelit tuovat valaisevasti näkyviin viipurilaisten kirjailijoiden kotiseudun ja heidän Viipuria käsittelevää tuotantoaan.

Viipurilla on ollut Suomessa pitkään maine merkittävänä kosmopoliittisena kulttuurikaupunkina. Toimittajat kuitenkin kyseenalaistavat esipuheessaan mielikuvan ja kysyvät, oliko Viipurin kulttuurielämässä jotain erityistä verrattuna muihin kaupunkeihin ja onko tutkimukselta toisaalta jäänyt havainnoimatta jotain suomalaisuuden ja suomenkielisten kasvun katveessa olevaa? Viipurilaisten 1800-1900-luvun yhteiskunnalliseen elämään kuuluivat murrokset sekä konfliktit: kieli- ja kansallisuusristiriidat, keisarivallan autonomiseen Suomeen kohdistamat kiristystoimet, ensimmäinen maailmansota, Venäjän vallankumous vuonna 1917, seuraavana vuonna oman sisällissotamme tapahtumat ja talvi- ja jatkosota, jotka kaikki ovat osaltaan vaikuttaneet kaupungin kulttuuritarjontaan.

Artikkelikokoelma jakautuu temaattisesti esittäviin taiteisiin ja kulttuurielämään, kaupunkitilaan ja arkkitehtuuriin sekä kaunokirjallisuuteen. Artikkeleita teoksessa on yksitoista. Lisäksi teos sisältää seitsemän tietolaatikkoa.

Faltin ja Viipurin taidemusiikkielämä

Teoksen kronologisessa järjestyksessä ensimmäisessä artikkelissa Riikka Siltanen tarkastelee Saksasta Viipuriin asettunutta säveltäjä, sovittaja, urkuri, kapellimestari ja musiikkipedagogi Richard Faltinin (1835-1918) musiikillista toimintaa ja sen merkitystä Viipurin taidemusiikkielämälle vuosina 1856-1869. Siltanen katsoo Viipurin saksankieliseen yhteisöön nopeasti verkostoituneen Faltinin olleen enemmän kuin vain sosiaalisen ryhmänsä edustaja, sillä Faltin onnistui levittämään musiikillista toimintaa laajojen sosiaaliryhmien keskuuteen ja yli kansallisuus- ja kielirajojen. Siitäkin huolimatta, että kielitaistelun ja kansallisuuskysymyksien aiheuttamat ongelmat polarisoituivat 1800-luvun lopulla Viipurin taide- ja kulttuurielämässä muiden suomalaisten kaupunkien tavoin.

Faltinin toimintaa Viipurissa valaisevat Siltasen mukaan ennen kaikkea säveltäjän omat muistelmakirjoitukset, konserttiohjelmat, sävellyskäsikirjoitukset sekä noin 4000 kirjettä sisältävä kirjekokoelma. Primäärilähteinä tutkimustyössään kirjoittaja on käyttänyt myös Kansalliskirjastossa säilytettävää Richard Faltin -arkistoa, Faltinin yli tuhannen niteen tieteellistä kirjastoa sekä kohdeajankohdan sanomalehtiä.

Siltanen esittelee Faltinille ominaista pyrkimystä luoda pysyviä rakenteita musiikillisen toiminnan edistämiseksi. Viipurissa työskennellessään Faltin aloitti Viipurin taidemusiikkielämän elävöittämisen perustamalla orkesterin, josta tuli Viipurin orkesteritoiminnan ydinjoukko. Sen lisäksi, että Faltin harjoitti Behmin koulussa oppilaidensa kanssa yhteissoittoa, hän perusti Orkesteriyhdistyksen, johon hän otti mukaan oppilaitaan. Osasta näitä tuli ammattimuusikoita, jotka toimivat myöhemmin muusikkoina ja musiikinopettajina niin Viipurissa kuin muuallakin Suomessa.

Faltin toimi useiden kaupungissa vierailevien koti- ja ulkomaisten muusikoiden konserteissa säestäjäpianistina ja avustajana, ja häntä pidettiin ammattitaitoisena konserttienjärjestäjänä osin poikkeuksellisten laajojen kansainvälisten verkostojensa ansiosta. Viipurin konserttielämä vilkastui tuohon aikaan kiitos myös 1860-luvulla alkaneen Helsingin musiikkielämän vilkastumisen, sillä kaupungissa pysähtyvät junat toivat Viipuriin monia kotimaisia ja ulkomaisia taiteilijoita näiden kulkiessa Helsingin ja Pietarin väliä konserttimatkoillaan.

Naisorkesterien matkassa

Nuppu Koivisto tarkastelee artikkelissaan 1870-luvulta ensimmäiseen maailmansotaan asti Euroopassa suosittujen naisten salonkiorkesterien rantautumista Viipuriin, niiden esiintymispaikkoja sekä niiden sosiaalista statusta ja sijoittumista Viipurin sosiokulttuuriseen viitekehykseen ja kaupunkitilaan. Lähdemateriaalina kirjoittaja käyttää sekä arkistoaineistoja että sanomalehtileikkeleitä.

Siltasen tapaan Koivisto tuo esille historiankirjoituksessa esiintyvän käsityksen Viipurin kosmopoliittisuudesta ja kulttuurinsisältöisestä ilmapiiristä ja kuvailee Pietarin läheisyyden vaikutusta Viipurin kulttuurielämään. Muiden esiintyvien taiteilijoiden tapaan myös naisorkesterit hyödynsivät vilkkaasti Tukholmasta Turun, Helsingin tai Viipurin kautta Pietariin kulkevaa reittiä, jonne saatiin ratayhteys 1870-luvulla. Reitin ansiosta ryhmien ja yksittäisten solistien oli mahdollista matkustaa kaupungista toiseen sikäli kuin suunnitelmiin sopi ja pysähtyä ansaitsemassa lisätuloja matkallaan kohti suuria näyttämöjä.

Naisorkesterit syntyivät 1800-luvun lopulla osana eurooppalaista urbaania huviteollisuutta, joka perustui kieli- ja kulttuurirajat ylittäville agenttien, taiteilijoiden ja ravintoloitsijoiden verkostoille. Koska suurin osa taiteilijoista saapui Suomeen Keski-Euroopasta tai Skandinaviasta, esitykset olivat yleensä saksan- tai ruotsinkielisiä. Lähinnä Suomen rannikkokaupunkeihin saapuvat naisorkesterit saattoivat viipyä joskus kuukausia tai jopa vuosia kansainvälisillä kiertueillaan.

Yllättävästi kirjoittaja löytää naisorkesterien ammattilaisia ja ylemmän keskiluokan naismuusikoita yhdistävän tekijän: vaikka sosiaalinen kuilu ryhmien välillä oli suuri, ylirajaiset verkostot olivat molempien kannalta avainasemassa. Sekä säätyläisnaiset että wieniläisorkesterien jäsenet saattoivat matkustaa opintojen tai elannon perässä pitkiä matkoja. Koivisto katsoo, että pääosin naistaiteilijoiden matkustamiseen liittyviä riskejä vähensi ylirajaisten verkostojen ansiosta saavutetut huvialan työmarkkinat, jotka vallitsivat samantyyppisin periaattein eri puolilla Itämerta.

Kymmeniä naisorkestereita soitti tutkimusajankohtana kevyttä ajanvietemusiikia Suomen suurimpien kaupunkien Turun, Tampereen, Helsingin ja Viipurin hotelleissa, ravintoloissa ja kahviloissa sekä kesäisin puistolavoilla. Sven Hirnin Viipurin miltei koko 1800-lukua käsittävän ajan yksityiskohtaisista selvityksistä monien ravintoloiden ja puistojen Vauxhallin, Aninan, Neitsytniemen eli Turhalan ja Huusniemen asiakkaille ja kävelijöille tarjotuista huveista on todennettavissa Koiviston sanoin, että kiertävien taiteilijoiden pitkät perinteet Viipurissa loivat pohjaa myös naisorkestereille.

Lisäksi, kuten myös Riikka Siltanen tässä teoksessa esittää, kaupungin musiikkielämä orkestereineen, kuoroineen ja musiikkioppilaitoksineen perustui saksalaisille vaikutteille. Kaupunki toimi naisorkestereiden läpikulkupaikkana kuten se toimi myös taidemuusikkojen läpikulkureittinä Richard Faltinin aikana. Kymmenistä wieniläisinä tai itävaltalaisina itseään markkinoivista naisorkestereista, jotka hyödynsivät tätä tavoiteltua ja yleisön arvostamaa mielikuvaa, tuli osa soivaa kaupunkitilaa myös Viipurissa.

Rajanvetoja ja arkkitehtuuritraditioita

Hanna Kemppi tarkastelee artikkelissaan Viipurin ortodoksisen väestön taustaa ja ortodoksisen seurakunnan piirteitä, Ristimäen hautausmaan vanhimpien ortodoksikirkkojen vaiheita ja vuonna 1936 valmistuneen Kaikkien pyhien kirkon rakennushistoriaa. Yhteenvetoluvussa hän nostaa esille kirkon arkkitehtuurin ja sisustuksen taide- ja kulttuurihistoriallisia merkityksiä.

Huomionarvoisena kirjoittaja pitää erityisesti sitä, että kirkko erottautui 1930-luvulla kiinnittymällä selkeästi venäläiseen arkkitehtuuritraditioon, jonka muotokieli tässä tapauksessa edustaa uudempaa, lyhytaikaiseksi jäänyttä ja siten harvinaisempaa Venäjän niin kutsutun hopea-ajan kirkkoarkkitehtuuria. Viipurin entinen kaupunginarkkitehti Otto I. Meurman kutsuu kirkon muotokieltä novgorodilaiseksi tyyliksi.

Vielä joitakin vuosia ennen Kaikkien pyhien kirkon valmistumista ortodoksista kirkkoarkkitehtuuria pidettiin Suomessa rumentavana, josta syystä 1920-luvun puolivälissä ortodoksisen kirkon sisälle perustettiin komitea uudistamaan ortodoksista kirkkotaidetta. Kirkoille luotiin malli, jonka mukaisesti venäläisinä pidettyjä piirteitä vähennettiin tai poistettiin ja tilalle pyrittiin luomaan suomalaiskansallista kirkollista taidetta. Toisaalta kirkot ja kappelit sisustettiin venäläistä alkuperää olleilla esineillä.

Muotokielen muutosten yhteydessä myös maisema ja kaupunkikuva muuttuivat merkittävästi. Kirjoittajan artikkeliin liittämä kirkon asemapiirros vuodelta 1934 avaa kuvaa kirjoittajan mainitsemiin kirkon läheisyydessä sijainneisiin kukkaviljelypalstoihin ja kasvihuoneeseen, joskin lisätieto niistä lisäisi lukijan ymmärrystä Ristimäen hautausmaan kirkkomaisemasta.

1800-1900 -lukujen vaihteen poliittisten levottomuuksien aikana varsinkin julkiset monumentit ja julkinen muistaminen joutuivat vastakkainasettelun pelinappuloiksi myös keisarikunnan reuna-alueilla sijaitsevassa Viipurissa. Tällöin myös ortodoksiset kirkot, kuten myös Ristimäen hautausmaalle 1860-luvulla valmistunut ortodoksinen puukirkko, kärsivät vahingonteoista ja tuhoutumiseen johtaneista tulipaloista, joiden syttymissyitä ei aina saatu selville.

Kemppi tuo esille Suomen valtion suorittaman takavarikon keväällä 1918, jolloin maassamme ollut venäläinen omaisuus sekä useita kymmeniä kirkkoja ja kappeleita siirtyi Suomen valtion haltuun. Suurin osa ortodoksisten seurakuntakirkkojen takavarikoista kuitenkin peruutettiin melko pian. Tapahtumaketjun selventämiseksi lukija jää kaipaamaan Viipurin ortodoksisten pyhäkköjen palautuksen hivenen tarkempaa ajankohtaa. Vuonna 1917 palaneen Ristimäen hautausmaakirkon tilalle hautausmaan laidalle pystytettiin väliaikainen, joskin noin kaksikymmentä vuotta käytössä ollut ja Kempin sekä Meurmanin mukaan ilmeisen vaatimaton puinen rukoushuone, jonka rahoitti Viipurin pitkäaikainen kaupunginvaltuutettu, kauppias ja teollisuudenharjoittaja Feodor Ivanovič Sergejeff.

Kempin mukaan arkkitehti N. A. Nikulin laati Viipurin kaupunginarkkitehti Uno Ullbergin valvonnassa Kaikkien pyhien kirkon rakennuspiirustuksen kivikirkosta, joka tuhoutui väliaikaisen edeltäjänsä tavoin talvisodassa. Kemppi toteaa historiantutkimuksen hankaluutta osoittaen, että Ullberg mainitaan joissakin yksittäisissä julkaisuissa sekä taide- ja arkkitehtuurihistoriassa kirkon suunnittelijaksi, mitä hänen käyttämänsä lähdeaineistot eivät osoita.

Kesällä 1918 rakennustoimikuntaan valittiin useita venäläisiä kauppiaita ja teollisuudenharjoittajia. Näistä monien muiden kaupungin venäläisten kauppiaiden ja teollisuudenharjoittajien tavoin laajaa hyväntekeväisyyttä harjoittavana tunnettu toimikunnan puheenjohtaja F. Sergejeff, jonka poika Alexander toimi myöhemmin toimikunnan puheenjohtajana ja toinen poika Paul jäsenenä, lahjoitti rakennushankkeelle merkittävän suuren summan. Tämän lahjoituksen merkityksen Kemppi katsoo olleen ratkaisevan kirkon rakentamiselle ortodoksisen kirkon tuolloisen erittäin huonon taloudellisen tilanteen vuoksi.

Kirjoittaja pohtii syitä Ristimäen kirkon kirkkohallituksen kansallistamiseen kehottavan kiertokirjeen vastaiseen muotokieleen ja päätyy olettamaan, että kirkon piirustuksia tarkasteltiin hieman ennen komitean lakkauttamista, jolloin kaikkein jyrkimmin kansallistamiseen suhtautuneet jäsenet eivät enää olleet päättämässä kirkon arkkitehtuurista. Toisena syynä kirjoittaja katsoo olevan sen, että piirustukset oli vahvistettu jo Viipurin maistraatissa ja opetusministeriössä. Myös kirkon sijainti suomalaiskarjalaisen ortodoksisen asutuksen ydinalueiden ulkopuolella mahdollisti venäläiseen arkkitehtuuriperinteeseen kiinnittyneen muotokielen. Kirjoittaja katsoo myös kirkon rakentumisen yksityisin varoin antaneen viipurilaisille valinnan- ja toiminnanvapautta.

Kemppi käyttää artikkelissaan tutkimusaineistona empiirisen aineiston lisäksi yksityisiä kirjeitä ja koulutodistuksia, karttoja, kiinteistöjä koskevia sopimuksia, rakennustoimikuntien asiakirjoja, sanoma- ja aikakauslehtiä ja tutkimuskirjallisuutta. Tutkimuksellisesti antoisaa artikkelissa on Ristimäen hautausmaan arkkitehtuurihistorian käsittelyn lisäksi historiantutkimuksessa vähäiselle jäänyt Viipurin venäläisen väestön tarkastelu sekä monipuolinen venäjänkielisen tutkimusaineiston käyttö, joita molempia on kaivattu Viipuri-tutkimukseen.

Kulttuuria kaupunkimaisemassa

Teos avaa Viipurin kulttuurihistoriaa moninaisin äänin. Kaupungin taide- ja kulttuurielämän avainhenkilöt ja muu laaja verkosto taiteiden ja kulttuurin erilaisilla kentillä työskenteleviä, harrastavia ja hetkellisesti pistäytyviä tulevat näkyviksi artikkelikokoelmassa. Viipurin 1800-1900 -luvun historiaan kuuluvat yhteiskunnalliset murrokset, konfliktit ja taloudellisen kasvun vuodet muokkasivat myös kaupungin taide- ja kulttuurielämää. Poliittisten ja sosiaalisten ryhmittymien kanssakäyminen muodosti toisinaan solmuja avattavaksi, mutta siitä huolimatta moni porvaristoa ja työväestöä edustava sotien jälkeisen Suomen muusikko, tanssija, taiteilija ja kirjailija oli Viipurista ja tunsi itsensä viipurilaiseksi.

Artikkelikokoelma avaa sujuvasti elävän näkymän Viipurin salongeista ja konserttisaleista keskikaupungin ravintoloiden kautta esikaupunkien työväentalojen iltamiin, Emil Zilliacuksen Hapenensaaren ”isältä peritystä paratiisista” Papulan kesäteatteriin ja arkkitehti Gustaf Nyströmin suunnittelemien pankkiholvien kautta Vanhan kaupungin kaduille ja siellä Lempi Jääskeläisen matkassa Viipurin museon arkistoihin. Lisäksi pääsemme Ulla Salmelan mukana välirauhan aikaisiin sodassa vaurioituneisiin rakennuksiin ja esikaupunkeihin sekä jälleenrakennussuunnitelmiin. Sekä teoksen artikkelit että tietolaatikot kuvaavat linjakkaasti Viipurin kulttuurielämää läpi koko teoksen tutkimusajankohdan.

Viipuria on peilattu suomalaisessa tutkimuksessa kaupungin monikielisyyteen ja monikulttuurisuuteen, joskin paljolti suomalaisesta näkökulmasta. Toimitteita sarjan osassa 22 aiemmin käytetyn tutkimusaineiston ja -kirjallisuuden sekä uusien tutkimusaiheiden että näkökulmien lisäksi myös venäjänkielisen ja venäläisen tutkimuskirjallisuuden ja alkuperäislähteiden käyttö on ilahduttavasti lisääntynyt verrattuna sarjan aikaisempiin osiin. Tämä on tuonut uutta ulottuvuutta artikkelien sisältämän Viipurin kulttuurihistorian tutkimukseen, minkä ansiosta teos avaa näkymän myös kaupungissa vaikuttaneiden venäläisten kulttuurihistoriaan. Samoin se, että vertaisarviointiprosessi on tavoittanut kaikki Toimitteen 22 artikkelit, vahvistaa entisestään kokoelman artikkeleiden arvostusta niin tutkijoiden, opiskelijoiden kuin muunkin Viipuria harrastavan lukijapiirin keskuudessa.

Lähdeluettelo:

Hirn, Sven. Viipurin kapakat 1850-luvulla. Alkoholipolitiikka. 1969.

Hirn, Sven ja Lankinen, Juha. Viipuri – kansainvälinen kaupunki. Gummerus. Jyväskylä, Helsinki. 1988.

Immonen, Kari. Ryssästä saa puhua. Neuvostoliitto suomalaisessa julkisuudessa ja kirjat julkisuuden muotona 1918-39. Kustannusosakeyhtiö Otava. Helsinki. 1987.

Kemppi, Hanna.  Kielletty kupoli, avattu alttari : Venäläisyyden häivyttäminen Suomen ortodoksisesta kirkkoarkkitehtuurista 1918-1939. Tahiti 2/2017.

Koivisto, Nuppu. Sähkövaloa, shampanjaa ja Wiener Damenkapelle. Naisten salonkiorkesterit ja varieteealan transnationaaliset verkostot Suomessa 1877-1916. Helsingin yliopisto. Helsinki. 2019.

Loima, Jyrki. Muukalaisina Suomessa. Kaakkoisen Kannaksen kreikkalaiskatoliset venäläisseurakunnat kansallisena ongelmana 1889-1939.Yliopistopaino. Helsinki. 2001.

Lähteenmäki, Maria. Maailmojen rajalla. Kannaksen rajamaa ja poliittiset murtumat 1911-1944. SKS. Helsinki. 2009.

Meurman, Otto-I. Viipurin kirkot. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran Toimitteita 6. VSKS. Helsinki. 1983.

Raivo, Petri. Maiseman Kulttuurinen Transformaatio. Ortodoksinen Kirkko Suomalaisessa Kulttuurimaisemassa. Oulun yliopisto. Oulu. 1996.