Umberto Eco & Carlo Martini: Mihin uskot jos et usko?
Kerran minulta kysyttiin, uskonko Jumalaan. Vastasin, etten usko. Kysyjä totesi: "Ahaa, uskot siis tieteeseen!" Tähän minulla ei ollut valmista vastausta. Hitaana suomalaisena en kyennyt italialaisen keskustelukumppanini suorittamaan älylliseen loikkaan. En ymmärtänyt tuolloin, enkä varmaan koskaan tule ymmärtämäänkään "Jumalaan uskomisen" ja "tieteen" vastakkainasettelua. Tiede on ammattini, harjoitan sitä päivittäin – mutta voisin aivan hyvin olla metsuri. Jos olen ymmärtänyt oikein, ei Jumalaan uskovalla ole tässä mielessä vaihtoehtoa. Hän ei käy kahdeksasta neljään uskomassa Jumalaan ja tule sitten bussilla kotiin.
Arvosteluni kohteena olevan kirjan otsikko – "Mihin uskot, jos et usko?" – on näin ollen hieman harhaanjohtava. Yksi uskoo, toinen epäilee, kolmannen elämässä ei välttämättä ole sijaa tämänkaltaisille kysymyksille – ei siksi, että hän sulkisi ne pois elämästään, vaan siksi, ettei hän missään vaiheessa tunne tarvetta kysyä niitä.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö näistä kysymyksistä saisi aikaan hedelmällistä vuoropuhelua. Vuonna 1995 keskustelivat kirjailija Umberto Eco ja kardinaali Carlo Maria Martini yhteiskunnallisista ja moraalisista kysymyksistä italialaisen liberal-lehden palstoilla. Eco edusti kirkosta vieraantunutta älymystöä ja Martini kirkon palveluksessa olevan henkilökohtaista kantaa. Heidän kirjeensä koottiin yhdessä muutamien kommentoivien puheenvuorojen kanssa kirjaksi, jonka myyntituotot luovutettiin hyväntekeväisyyteen. Kirja-Aurora on nyt julkaissut kirjan Lea Peuronpuron suomennoksena.
Keskustelu vertautuu hakemattakin Jörn Donnerin ja John Vikströmin kirjeenvaihtoon, joka julkaistiin nimellä Att leva är att dö (suom. Elämme, siis kuolemme). Molemmissa vanhat ja viisaat miehet puhuvat toistensa ohi. Donnerin ja Vikströmin keskustelu on näennäisesti suorapuheisempaa, mutta Econ ja Martinin loputtomalta tuntuvien kohteliaisuuksien takaa paljastuu merkittävämpiä mielipide-eroja.
Eco ja Martini keskustelevat muun muassa abortista, naispappeudesta ja moraalin perusteista. Jesuiittaisä Martini on vahvimmillaan puolustaessaan aborttikieltoa, mutta kovin heikoilla jäillä vastustaessaan naispappeutta. Hänen mielestään kyseessä ei ole eettinen, vaan teologinen kysymys. Hän kuitenkin jatkaa: "On kyse siitä, että yritämme ymmärtää, miksi katolinen kirkko pitäytyy edelleen tietyssä kulttuurisessa käytännössä, jonka mukaan naiset suljetaan pappeuden ulkopuolelle." Onko tämä kysymys pelkästään teologinen?
Mielenkiintoisimmillaan keskustelu koskee moraalin perusteita. Martinin mielestä moraali täytyy voida ankkuroida johonkin pysyvään: "Minun on vaikea ymmärtää, miten nämä normit (altruismi, rehellisyys, oikeudenmukaisuus, solidaarisuus, anteeksianto) voivat kestää kaikissa olosuhteissa, kun niiden absoluuttinen arvo ei perustu metafyysisille periaatteille tai persoonalliseen Jumalaan." Econ mielestä "Toisen läsnäolo saa meidät vaistomaisesti ymmärtämään, että meillä on sielu" ja näin ollen kunnioittamaan Martinin mainitsemia normeja.
Eco ei välttämättä onnistu täysin vastaamaan Martinin haasteeseen, mutta tämä ei merkitse, että Martini vetäisi pitemmän korren. Loppujen lopuksi vetoaminen metafyysisiin periaatteisiin (jotka Martini vielä kursivoi) toimii vain, jos noita periaatteita pidetään itsestäänselvinä (niin kuin Martini tietysti tekee – enkä tarkoita tällä sitä, etteikö hän kunnon uskovan tavoin epäilisi ja miettisi näitä asioita jatkuvasti). Kuten Eco ohimennen huomauttaa, ei Jumalaan uskominen yleensä estä ihmistä tekemästä syntiä. Hän voisi yhtä hyvin jatkaa sanomalla, ettei uskonnottomuus tarkoita moraalittomuutta, mutta sen tietää myös Martini.
Vakaumus toimia tietyllä tavalla voi johtua eri syistä, ja tämän ymmärtävät sekä Eco että Martini. Emanuele Severino huomauttaa vastineessaan kuitenkin, että molemmat keskustelijat ovat itse asiassa samalla puolella: myös Eco pyrkii löytämään etiikalle ehdottoman perusteen, ja näin ollen hänenkin näkemyksensä moraalin pohjasta "heijastaa tiettyä uskoa".
Myös muissa kirjaan sisältyvissä vastineissa annetaan ymmärtää, että keskustelijat ovat jättäneet asiat puolitiehen. Eugenio Scalfari katsoo kardinaali Martinin katsantokannan sisältävän ajatuksen, jonka mukaan ateismi on vastuussa "moraalin saattamisesta suhteelliseksi". Tästä suosta meidät nostaa vain usko Jumalaan. Scalfarin mukaan kristillinen moraali ei kuitenkaan ole estänyt moraalin tulkintaa suhteellisena käsitteenä, kuten kirkon historia osoittaa. Indro Montanelli puolestaan sanoo, ettei uskon puutetta tarvitse kokea epätoivona, ja hänen sanoihinsa on ainakin allekirjoittaneen helppo yhtyä.
Puheenvuoroissa mainitaan useasti juuri tuolloin ajankohtaiset julmuudet entisen Jugoslavian alueella. Konkreettiset viittaukset pahaan tekevät Econ ja Martinin kirjasta toisella tavalla filosofisen kuin esimerkiksi Donnerin ja Vikströmin kirja on. Toisessa pohditaan elämän tarkoitusta eturauhassyövän, toisessa etnisten puhdistusten kautta. Molemmille on paikkansa.