Muistelmakirjailija ja Mannerheim

Viime näytäntökaudella Helsingin Kaupunginteatterissa esitetty Mannerheim ja saksalainen suudelma on poistunut ohjelmistosta, mutta intensiivisen ja sarkastisella huumorilla sävytetyn tarinan voi lukea myös romaanimuodossa.

Vakkuri, Juha: Mannerheim ja saksalainen suudelma. Like, 2017. 248 sivua. ISBN 978-952-01-1659-0.

Juha Vakkurin käsikirjoitukseen perustuva näytelmä Mannerheim ja saksalainen suudelma sai sekä yleisöltä että kriitikoilta suopean vastaanoton. Suosioon olivat tietysti osasyynä osaavat näyttelijät; erityisesti Asko Sarkola teki komean roolin marsalkkana.

Vähemmälle huomiolle jäi näytelmän sisarteos, romaani joka Vakkurin laajassa kauno- ja tietokirjatuotannossa sijoittuu johonkin näiden kahden genren väliin. Vaikka kysymyksessä on fiktiivinen romaani, kirjailija esittää sen lopussa kolmenkymmenen kirjan listan teoksista, joita hän on käyttänyt lähdeaineistonaan. Pitempikin kirjallisuusluettelosta olisi voinut tulla; Mannerheimista on kirjoitettu useampia kirjoja kuin kenestäkään muusta suomalaisesta historian henkilöstä. Tarkkaa lukua kukaan ei taida edes tietää, mutta joka tapauksessa se nousee useihin satoihin.

Mannerheimin omien, vuosina 1951–1952 ilmestyneiden muistelmien kirjurina toimi Aladár Paasonen, sukujuuriltaan osin unkarilainen eversti. Hän oli jatkosodan aikana päämajan tiedusteluosaston päällikkö ja pakeni sodan jälkeen ulkomaille, koska epäili joutuvansa syytetyksi asekätkentäjutussa.

Romaanissa Paasonen on toinen kertojaminä; toinen on luonnollisesti Mannerheim. Teksti etenee vuorovedoin joulukuusta 1917 suunnilleen marsalkan kuolemaan. Kerronta on hivenen fragmentaarista eikä kirjailija juurikaan selittele tapahtumien taustaa, mutta suurimman osan niistä voi olettaa kuuluvan historiaa hiukankin harrastavan henkilön yleissivistykseen.

Everstiluutnantti Aladár Paasonen. SA-kuva.

Ensimmäisen puheenvuoron saa Paasonen, joka muistaa tavanneensa Mannerheimin Haminan kadettikoulussa, joka oli silloin vielä Fahnenjunker-kurssi. Lisäoppia piti saataman Saksasta, mistä kenraali ei selvästikään pitänyt, mutta Saksa hävisi sodan ja suunnitelmasta luovuttiin. Tätäkin ennen oli tapahtunut yhtä ja toista: Venäjällä oli tehty vallankumous, Mannerheim oli matkustanut ensin kapinoivia matruuseja kartellen Odessasta Pietariin ja sieltä Helsinkiin, josta kauppias Malmbergiksi naamioituna Vaasaan. Siellä odotteli jo pakomatkalla oleva senaatti ja jonkinmoinen joukko miehiä, joista piti tulla – ja tulikin – Suomen talonpoikaisarmeija.

Kun Mannerheim pääsee ääneen, hän haukkuu senaattorien lisäksi muutaman johtavan jääkärin sekä tietenkin Helsingissä paraatimarssiaan pitävän kenraali von der Goltzin.

Romaani keskittyy Mannerheimin sotilasuraan; avioliitto vauraan venäläisen aatelisnaisen Anastasia Arapovan kanssa ei saa paljoakaan enempää huomiota kuin päähenkilö osoitti sille omissa muistelmissaan (joissa se mainittiin parilla kolmella rivillä). Hyvän ystävän, lankomiehen ja poliittisen tukijan, kartanonherra Hjalmar Linderin, pikkusisko Kitty ilmaantuu sivuille peräti kahdesti – ensimmäisen kerran syksyllä 1918, jolloin suomalainen metsästysseurue taivaltaa Norjan tuntureilla ja kenraali katselee kaihoisasti kepeäjalkaista aatelisneitoa. (Romaanin kertojaminä väittää naisen olevan ”hyvin, hyvin nuori” – tosiasiassa neiti Linder oli jo täyttänyt kolmekymmentä. Mannerheim oli hiukan yli viisikymppinen ja panemassa avioeroaan vireille.) Toisen kerran hän näyttäytyy Mikkelissä jatkosodan aikana, mutta ei silloinkaan jää rakastettunsa rinnalle.

Marsalkka Mannerheim (vas.) ja sotamarsalkka Wilhelm Keitel Mannerheimin 75-vuotissyntymäpäivillä 4.6.1942. SA-kuva.

Itse asiassa sotilasurastakin valaistaan vain kahta vaihetta: sitä miten Mannerheim johti talonpoikaisarmeijansa voittoon ja sitä, miten jatkosota päättyi. Molemmissa käänteissä Saksan armeijan edustajilla oli sormensa pelissä, mutta Vakkurin mukaan Mannerheim oli tästä lähinnä ärsyyntynyt. Hän olisi kummallakin kerralla hyväksynyt saksalaisten aseet, mutta ei niiden kantajia, siis vieraan valtion sotilaita Suomen maaperällä.

Kaiken historiallisessa romaanissa tapahtuvan ei tarvitse olla – eikä se yleensä olekaan – täyttä totta. Päämajan henkilösuhteita on kuitenkin tutkittu sen verran, että kirjailijan kuvaamat kirpeät keskustelut ja marsalkan alaisistaan esittämät, ääneen lausumattomat kannanotot, voisivat kaiketi olla ainakin osittain aitoja.

Itseäni riemastutti suuresti tiedotusosaston päällikön Kalle Lehmuksen ja marsalkka Mannerheimin sananvaihto miekantuppipäiväkäskyn ääressä, eikä lukukokemusta haitannut se, että tosielämässä Lehmus oli jatkosodan ensimmäisinä kuukausina kapteeni eikä majuri kuten Vakkurin tekstissä.

Samantapaisia esimerkkejä voisi noukkia useitakin. Vakkurin kuiva huumori näkyy erityisesti Mannerheimin sarkastisissa mietteissä, Paasonen on romaanihenkilönä varsin asiallinen, jopa pidättyvä. On hauska oivallus panna tällainen kaksikko kertomaan samaa tarinaa omista näkökulmistaan. Selväähän on, etteivät he ole läheskään aina tapahtumista – saati sitten niiden syistä ja seurauksista – samaa mieltä.

Helsingin Kaupunginteatteri – Mannerheim ja saksalainen suudelma – Kuvassa: Antti Timonen, Asko Sarkola, Pertti Sveholm, Kari Mattila, Unto Nuora, Matti Olavi Ranin, Eero Saarinen – Kuva © Tapio Vanhatalo

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *