Muistelmia leivättömän pöydän takaa

Oikeuslaitos on eräs yhteiskunnan keskeisimpiä instituutioita. Nimismies ja kihlakunnantuomari olivat vuosisatojen ajan valtiovallan tärkeimmät ja arvovaltaisimmat edustajat tavallisen kansan elämässä, olihan heidän hallussaan mahdollisuus väkivalloin pakottaa käskyjen noudattamiseen. Eräs oikeuslaitoksen näkyvimmistä uudistuksista toteutettiin vuonna 1993, kun vanhojen kaupunkien raastuvanoikeudet ja muun Suomen kihlakunnanoikeudet muutettiin kaikki käräjäoikeuksiksi, lautamiesinstituutiota vahvistettiin ja se ulotettiin kaupunkeihinkin. Vanhan järjestelmän kadottua eräät vanhat tuomioistuinten kanslistit kääntyivät oikeusministeriön puoleen, jotta siihen liittyvät perinteet eivät kokonaan katoaisi.

Hatakka, Mari ja Nirkko, Juha (toimittaneet): Oikeutta maalla ja kaupungissa. Tuomiokuntien ja raastuvanoikeuksien muistitietoa. Kansanelämän kuvauksia 49. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2000. 354 sivua. ISBN 951-746-145-3.

Oikeuslaitos on eräs yhteiskunnan keskeisimpiä instituutioita. Nimismies ja kihlakunnantuomari olivat vuosisatojen ajan valtiovallan tärkeimmät ja arvovaltaisimmat edustajat tavallisen kansan elämässä, olihan heidän hallussaan mahdollisuus väkivalloin pakottaa käskyjen noudattamiseen. Eräs oikeuslaitoksen näkyvimmistä uudistuksista toteutettiin vuonna 1993, kun vanhojen kaupunkien raastuvanoikeudet ja muun Suomen kihlakunnanoikeudet muutettiin kaikki käräjäoikeuksiksi, lautamiesinstituutiota vahvistettiin ja se ulotettiin kaupunkeihinkin. Vanhan järjestelmän kadottua eräät vanhat tuomioistuinten kanslistit kääntyivät oikeusministeriön puoleen, jotta siihen liittyvät perinteet eivät kokonaan katoaisi. Virkamiehet ottivat ilmeisestikin asian vakavasti, koska tuloksena on nyt käsillä oleva kirja ja sen pohjana oleva aineisto Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa.

Kyseessä on siis muistitietokokoelma, jonka pohjana on OM:n ja SKS:n julistama keruukilpailu vuodelta 1998. Tähän kirjaan on koottu vain osaa kilpailun tuloksista, mutta kirjassa on myös selvästi neuvottu, mistä kiinnostuneet voivat löytää loput aineistosta. Kirjassa muistellaan siis 1900-luvun oikeusistuinten toimintaa, pääosa muistelmista kertoo toisen maailmansodan jälkeisestä Suomesta. Joitain viittauksia on aina 1800-luvulle asti, lähinnä kertojien vanhemmista puhuttaessa, ja muutama muistelija viittaa vielä kauemmaksikin menneisyyteen.

Kirjan jutut on ryhmitelty ammattikunnittain viideksi ryhmäksi, ensin tulevat käräjätuomarit tai "ukkotuomarit", kuten heitä useimmiten kirjoituksissa kutsutaan, sitten seuraavat kansliahenkilökunta, lautamiehet ja asianajajat, kunnes viimeisinä ovat raastuvanoikeuksien ammattiryhmät ja yksi oikeusministeriönkin virkamiehen muistelus. Miellyttävä piirre kirjassa on se, että muistelijat ovat enimmäkseen tottuneita kirjoittajia, joten lukeminen ei ole pahimmillaankaan kovin raskasta. Antamalla suunvuoro lähes kaikille tuomioistuinten ammattiryhmille koko järjestelmän ja siinä toimineiden ihmisten roolit ja asemat tulevat hyvin ja monipuolisesti valotetuiksi.

Kenties päällimmäisimpänä tuomarien ja heidän alaistensa elämään vaikuttaneena asiana nousee kirjassa sporttelijärjestelmä ja sen eri puolet: aina 1970-luvulle asti tuomarit saivat tulonsa asiakkailtaan, ennen kaikkea asiakirjojen lunastuksista perityistä maksuista. Kun maksut vielä perittiin sivumäärän mukaan, on helppo arvata, että asiakirjoista tuppasi tulemaan paksuja. Sporttelijärjestelmään kuului sekin käytäntö, että tuomarit palkkasivat kaiken tarvitsemansa henkilökunnan itse, omasta pussistaan. Niinpä tuomiokuntien kanslistit eivät olleet valtion virkamiehiä (tai siis virkanaisia), vaan yksityisessä työsuhteessa tuomariin. Vielä 1800-luvullahan tämänkaltaiset järjestelyt olivat täysin tavallisia virkamiehistön ja papiston palkkaustapoja, mutta viimeisinä vuosikymmeninään sporttelijärjestelmä oli jo toivottoman arkaainen jäänne menneiltä ajoilta. Oikeuslaitoksen uudistamista oli kaavailtu jo ennen toista maailmansotaa, mutta sota keskeytti suunnitelmat, ja asiaan palattiin vasta 1970-luvulla. Kirjan luettuani mieleeni tuli jälleen kerran kysymys siitä, miksi jotkin uudistukset saattavat kestää niin toivottoman kauan, ennen kuin niistä tulee mitään? Muita tällaisia ovat olleet vaikkapa vuosikymmeniä haudottu kunnanlääkärijärjestelmän aikaansaaminen toisen maailmansodan jälkeen, yhtenäiskouluun siirtyminen (sitäkin oli kaavailtu jo toistasataa vuotta ennen peruskoulua) ja väliportaanhallinnon uudistaminen.

Tässä kirjassa ei kovinkaan paljon käsitellä itse oikeudenkäyttöä, vaan pikemminkin tuomioistuinten arkipäivää. Toki mukana on anekdootteja tuomittavista ja riitajuttujen osapulista, mutta enemmän on varsin yleisluotoisia pohdintoja oikeudenkäytöstä ja sen työntekijöille asettamista vaatimuksista. Tässä suhteessa on mielenkiintoista havaita etenkin tuomarien asenne tuomioiden ankaruuteen: muistelmista saa sen kuvan, että kaikkein ankarimpia tuomioita olisivat halunneet langettaa lautamiehet, kun taas tuomarit edustivat pehmeämpää linjaa. Heitäkin hillitsi hovioikeuksien linja, joka oli vielä humaanimpi. Vanhoja tuomareita näkyy selvästi myös kaihertaneen 1970-luvulla alkanut pyrkimys vankeustuomioiden vähentämiseen. Muuten lautamiesten ja tuomarien työnjako näyttäytyy vanhoina aikoina selvältä: lautamiehet edustivat paikallistuntemusta ja tuomarit oikeudellista asiantuntemusta, ja molemmat pitävät muisteluissaan tiukasti kiinni omasta alueestaan. Tuomarilla oli kuitenkin ehdoton auktoriteettiasema oikeusistuimissa, ja muutamat heistä suhtautuivat jopa väheksyen lautamiehiinsä.

Ylitse muiden nousee tämän aineiston valossa kaksi ammattiryhmää: ukkotuomarit ja kanslistit. Ukkotuomari oli, kuten sanottu, eräänlainen yksityisyrittäjä, joka sai melkoisen vapaasti järjestää virkansa hoidon ja komennella alaisiaan miten halusi. Yksin hän ei työtään tehnyt, vaan sai avukseen varatuomariksi pätevöityviä auskultantteja, jotka taas tekivät työtään periaatteessa ilmaiseksi. Käytännössä he kuitenkin elivät tuomarin leivissä. Tuomarit käyttivät apunaan usein myös vaimojaan, jotka siis kirjoittivat erilaisia asiakirjoja puhtaaksi ja saattoivat hoitaa sekä tuomarin että oikeusistuimen taloutta, olivathan ne oikeastaan sama asia. Lisäksi tuomarit palkkasivat avukseen notaareja ja kanslisteja sekä teettivät puhtaaksikirjoitusta myös kokonaan ulkopuolisilla. Itsekin aikoinaan auskultanttina toiminut, sporttelien varassa elävä kihlakunnantuomari oli tyypillisesti huomattavan hyvätuloinen, mutta samalla myös huomattavan pihi ukko, eräänlainen patriarkalismin viimeinen edustaja virkakunnassamme. Kirjasta välittyvät toisaalta heidän ankaruutensa ja joskus suorastaan hämmästyttävä saituutensa, mutta myös patriarkalismin hyvät puolet, huolenpito alaisista ja suurpiirteisyys monissa asioissa. Omissa virkatehtävissäänkin nämä tuomarit noudattivat samoja periaatteita, jotkut tuomarit saattoivat työntää itselleen epämieluisemmat jutut auskultanttien istumille käräjille, tai peräti jättää kokonaan hoitamatta, eläkeikää ja seuraavaa tuomaria odottamaan! Toisaalta he tuomitessaan saattoivat käyttää suurta harkintavaltaansa hyvinkin humaanisti. Kaupunkien moniosastoisissa raastuvanoikeuksissa taas vanhemmat tuomarit ottivat tuottoisimmat osastot hoitaakseen, ja tuottohan riippui siis paperiliuskojen määrästä. Sportteleista luopumisen he ymmärsivät hyvin, joskin ansioiden pieneneminen kaihertaa luonnollisesti. Moderni aika, jolloin kaikki työ on henkilökohtaisesti hoidettavaa palkkatyötä, saapui siis hämmästyttävän myöhään alioikeuksiin.

Hyvin vaikuttavaksi nousee kirjassa myös kanslistien osuus tuomioistuinten toiminnassa. Näillä naisilla ei ollut minkäänlaista ammattikoulutusta, vaan he olivat tyypillisesti keskikoulun tai lukion käyneitä naisia, jotka nuorina olivat sattuneet saamaan töitä oikeusistuimesta. Työssään oppimalla ja ukkotuomarien (tuomarin persoonasta riippuen parempien tai huonompien) ohjeiden mukaisesti toimimalla he hankkivat itselleen kuitenkin melkoisen vaikuttavan ammattitaidon (joka ei luonnollisestikaan näkynyt heidän palkassaan), ja heidän vastuullaan olivat monesti muun muassa kiinteistöjen rasitustodistusten kirjoittaminen ja monet muut varsin työläätkin ja melkoista asiantuntemusta vaativat asiakirjojen laatimistehtävät (arvatkaa kuka sai palkkion asiakirjoista). Kun sportteleista luovuttiin, tuli kanslisteistakin valtion virkamiehiä, mitä yksikään muistelija ei osaa pitää huonona asiana; palkkojen paranemisen lisäksi kanslistien oikeusturva ja sosiaaliset edutkin kohentuivat huomattavasti. Muutamat kanslistit valittelevat sen sijaan sitä, että resurssien lisääntyessä työkin ositettiin, jolloin vanhan polven hankkima, koko tuomioistuimen toiminnan kattanut ammattitaito jäi tarpeettomaksi ja työstä tuli samalla yksitoikkoisempaa ja tylsempää.

Lautamiesten muistelmissa korostetaan pontevasti sitä, ettei lautamiesten nimittäminen poliittisin perustein vaikuta ollenkaan heidän työhönsä tuomioistuimessa, ja hyvä niin. Lautamiesten puheenvuoroista paistaa syvä kunnioitus tuomaria kohtaan, samoin he korostavat mielellään sitä, että ennen vanhaan uusi lautamies ei moneen vuoteen sanonut lautakunnassa mitään, vaan kuunteli ja oppi vanhemmilta lautamiehiltä. Patriarkaalisuus eli myös tuomioistuimen tässä osassa. Asianajajat ovat puolestaan suomalaisissa alioikeuksissa varsin uusi ilmiö, ja vielä 1900-luvun alkupuolella maaseudun käräjillä tavattiin suhtautua varsin epäillen vastaajaan, joka turvautui asianajajan apuun. Etenkin tuomarit ja kanslistit suhtautuvat asianajajiin varsin epäluuloisesti, keskimäärin heitä tunnuttiin aikaisemmin pidettävän joko juoppoina tai huijareina. Jotenkin tämä tuntuisi sopivan vanhan tuomioistuinkulttuurin patriarkaalisuuteen, jossa istui siis esivallan edustaja, ukkotuomari, oikeutta jakamassa talonpoikaisten lautamiesten avustamana. Asianajaja, siis riitapuolen tai rikoksesta epäillyn oikeusoppinut puolustaja tuntuu tässä kuviossa vieraalta. Asianajajat itse eivät asioiden tähän puoleen puutu muisteluksissaan, vaan heille tuomari on etäisempi hahmo, juristina kyllä kollega hänkin. Asianajajalle tutumman oloisia ovatkin syyttäjinä toimineet nimismiehet ja kaupunkien haastemiehet, ammattiryhmät, jotka jäävät kirjassa ehkä turhan vähälle huomiolle. Nimismiesten muisteluksia kirjassa ei ole ollenkaan, mikä kyllä ihmetyttää. Kirjasta välittyy kaikkiaan kuva tuomioistuimesta tavallaan kolmen tai neljän kehän muodostamana yhteisönä: sisimpänä istuu ukkotuomari vaimoineen, kanslisteineen, notaareineen ja kanslisteineen, hieman ulompana ovat nimismies ja lautamiehet ja sitten tulevat haastemiehet, asianajajat ja muu "avustava" väki. Kaikkein uloimpana ovat tietysti kansalaiset riitajuttuineen ja rikoksineen, tuomioistuimen asiakkaat.

Joskus televisiota katsellessa olen tullut ihmetelleeksi sitä, että suomalaiset oikeuden istunnot ovat niin arkisia, kun muualla istutaan komeissa saleissa ties minkälaisiin viittoihin ja kaapuihin pukeutuneina. Suomalainen oikeusperinne onkin ollut tässä suhteessa aina varsin korutonta: aikaisemmin oikeutta istuttiin talonpoikaistalojen tuvissa, sittemmin siirryttiin varsin sekalaisiin muihin tiloihin, kuten vaikkapa nuorisoseurantalolle tai elokuvateatterin yläkertaan, ja vasta 1970-luvulta alkaen oikeusistuimet ovat saaneet omat rakennuksensa. Vaikka oikeus instituutiona on olennaisesti esivallan vallankäyttöä, on tämä vallankäyttö köyhässä maassa sijoitettu varsin arkisiin puitteisiin. Suomessa valtiovalta ei ole koskaan esiintynyt kovin prameasti, ei siis myöskään oikeudenkäytön alalla. Tuomioistuinten koruttomuuden korostaminen on ehkä sopinut myös Suomelle ja suomalaisuudelle tyypilliseen talonpoikaisuutta korostavaan perinteeseen. Vallankäyttö olisi siis kenties legitimoitu sen läheisyydellä kansaan ja sen oloihin, ei niinkään sen mahdin ja seremoniallisuuden korostamisella, kuten monissa muissa maissa tuntuu olevan tapana. Kirjan kannessa onkin Eero Nelimarkan taulu käräjistä talonpoikaistuvassa, ja jotenkin sopivasti kyseessä on pohjalainen talonpoikaistupa..

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *