Paatsjokelainen eläkkeellä oleva rehtori Olav Beddari on vuosien varrella kirjoittanut kotiseutunsa historiasta ja perinteestä lukuisia artikkeleita pohjoisnorjalaisiin lehtiin ja Varanger Årbok -vuosikirjaan. Nyt hän on koonnut ja muokannut niistä osan kirjaksi, jonka nimi viittaa jokilaakson historiaan vaihtuvien valtionrajojen alueena.

Pohjoinen rajajoki

Paatsjokilaakso oli vuosisatojen ajan ruotsalais-norjalais-venäläistä yhteisaluetta. Kun Norjan ja Venäjän välinen raja vedettiin Paatsjokea pitkin vuonna 1826, alueella asui kolttasaamelaisia sekä jonkin verran norjan- ja suomenkielistä väestöä. 1800-luvun puolivälin jälkeen Suomesta suuntautui voimakas muuttoaalto Ruijaan, ennen kaikkea Pohjois- ja Etelä-Varankiin. Tuolloin monien nykyisin Paatsjoella asuvien henkilöiden esivanhemmat tulivat Suomesta. Itsenäistynyt Norjan valtio (1905) halusi rajaseudulle enemmän varsinaisia norjalaisia tasapainottamaan saamelaista ja suomalaista väestökoostumusta – alueen norjalaistaminen oli tärkeää turvallisuuspoliittisista syistäkin – joten jokilaaksoon värvättiin uudisasukkaita Etelä-Norjasta edullisin ehdoin.
Suomi tuli rajanaapuriksi vuonna 1920, kun Petsamo liitettiin Suomeen Tarton rauhassa. Tätä kesti noin 25 vuotta, kunnes alue luovutettiin Neuvostoliitolle vuonna 1944. Viimeisimpänä vaiheena on koettu Neuvostoliiton hajoamisen jälkeinen rajan avautuminen ja venäläiskontaktien vähittäinen lisääntyminen. Olav Beddari (s.1928) ikätovereineen on nähnyt laakson elämän suuret muutokset.

Kirjoittajan mutkikas opintie

Beddarin esivanhemmat olivat Sallan Ala-Petereitä; isoisän isä lähti vaimoineen ja lapsineen Suomesta Ruijaan kevättalvella 1867. Kirjoittajan lapsuudenkodissa puhuttiin siis suomea.
Kirjan alussa tekijä kertoo kuvaa oman mutkikkaan opintiensä. Hänen lapsuudessaan Norjassa vallitsi suomen- ja saamenkieliseen väestöön kohdistunut norjalaistamiskausi, joten pieni Olav-poika joutui vuonna 1936 kouluun ja asuntolaan "unohtamaan äidinkielensä". Aluksi oppitunnit olivat norjaa taitamattomalle lapselle koettelemus, mutta vähitellen kielitaito karttui. Monien vaiheiden kautta hän päätyi Tromssan opettajaseminaariin, valmistui ja palasi lopulta opettajaksi Paatsjoelle. Norjasta oli tuossa vaiheessa tullut jo vahvempi kieli, mutta Beddari opiskeli aikuisiällä lisää suomea niin paljon, että on nykyään kaksikielinen.

Kun Suomi oli vastarannalla

Suuri osa kirjasta kuvaa laakson elämää sotia edeltävänä aikana. Tuolloin norjalaisen Svanvikin kylän vastarannalla oli suomalainen Salmijärvi, josta kehittyi laakson keskuspaikka. Valtakunnan rajasta huolimatta paikallinen väestö kulki joen yli tuon tuosta – kesäisin veneellä ja talvella jäätä myöten. Virallinenkin ylityspaikka oli tulliasemineen ja lauttoineen. Norjalaiset kävivät Salmijärvellä yhtälailla kauppareissuilla kuin vaikkapa työväenyhdistyksen ja nuorisoseuran iltamissakin. Salmijärveltä pääsi myös linja-autolla Rovaniemelle ja sieltä junalla etelään. Monet paatsjokelaisista löysivät puolisonsa vastarannalta, joten sukulaisuussuhteiden verkosto ulottui joen molemmin puolin.
Beddari kuljettaa lukijaansa jokilaaksossa, vie vierailulle moniin koteihin ja näyttää välähdyksiä eri tapahtumista molemmin puolin jokea. Mukana on elämänkirjoa laidasta laitaan; syntymää ja kuolemaa, arkea ja juhlaa, niukkaa elantoa ja köyhyyttäkin. Musiikkimiehenä tekijä kirjoittaa paljon laulusta ja soitosta, niin paikallisista pelimanneista ja nurkkatansseista kuin lestadiolaisesta veisuuperinteestäkin. Monet tilanteet kuvataan lapsen, siis kertojan lapsuudenaikaisesta näkökulmasta. Tämän lisäksi Beddari marssittaa esiin joukon jokivarren entisiä asukkaita ja kertoo heidän tarinoitaan.

Sota sulki rajan

Talvisodan alkaessa Salmijärveltä tultiin nopeasti jään yli evakkoon Norjan puolelle. Beddari oli tuolloin 11-vuotias ja kertoo omat muistonsa noista päivistä. Seuraavana kesänä tulivat Norjan miehittäneet saksalaiset jokilaaksoon. Sotavuosien tunnot välittyvät tekstistä; jotkut kuolivat miinoihin, eikä pelolta välttynyt kukaan. Ja "lopulta koitti se surullinen päivä, jota kukaan ei koskaan unohda. Suomalaiset alkoivat polttaa omia talojaan". Vastaranta tyhjeni.
Raja sulkeutui vuonna 1944 Suomen luovuttaessa Petsamon käsivarren Neuvostoliitolle. Entinen elämä oli mennyttä ja sukulaiset kaukana Suomessa. Tuntui kuin puolet kotikylästä olisi kadonnut ja elämä muuttunut köyhemmäksi, toteaa kirjoittaja. Silti monet suomalaislähtöiset tavat ja perinteet ovat säilyneet – kaiken modernisoitumisen ja norjalaistumiskehityksen jälkeenkin – vuosikymmeniä norjanpuoleisessa laaksossa. Suomen kieli on myös edelleen käytössä, sillä varsinkin iäkäs väestö puhuu keskenään paljon suomea norjan rinnalla. Paatsjoki onkin Pykeijan, Annijoen, Pyssyjoen ja Raisin ohella niitä alueita Ruijassa, jossa ruijansuomalaisia paikallismurteita voi kuulla eniten. Myös sukunimistössä näkyy selvä suomalaisvaikutus. Kirjassa on paljon esimerkkejä tästä.
Sodan jälkeisen puolen vuosisadan aikana norjalaiset eivät tienneet mitään siitä, miten uudet naapurit elivät rajan takana. Vasta Neuvostoliiton hajottua tuli rajan ylittäminen helpommaksi. Kirjoittaja pääsi näkemään vastarannan elämää ensimmäistä kertaa 50 vuoteen, kun hänet kutsuttiin Nikkelin kaupunkiin opettamaan norjaa venäläisnuorille vuonna 1994. Kirja päättyy näihin kokemuksiin.

Mainio kirja

Kirjan kuvituksena on puolen sataa vanhaa valokuvaa kirjoittajan arkistosta. Harmillisena miinuksena on kuitenkin muutamien kuvasivujen ulkoasu. Osa kuvista ja teksteistä on hieman vinossa, ja siellä täällä näkyy teipinjälkiä. Tämä kielii siitä, että kirja on tehty omakustanteena. Hitunen malttia viimeistelyvaiheessa olisi antanut loppusilauksen kiinnostavalle kirjalle.
Petsamon aluetta käsittelevää kirjallisuutta on Suomessa ilmestynyt melko paljon, mutta tutkijoiden ja kirjailijoiden kiinnostus näyttää olevan suuntautunut ennen kaikkea Petsamoon ja Liinahamariin ja vähemmän Paatsjokilaaksoon. Varsinkin norjanpuoleinen suomalaislähtöinen väestö on jäänyt vähäiselle huomiolle Suomessa. Tähän Olav Beddarin kirja tuo lisävalaistusta. Tekijä on kirjannut ylös pohjoisen rajaseudun menneisyyttä ja suullisena perinteenä siirtyneitä paikallistarinoita, joiden arvo on mm. siinä, että ne nostavat esiin arkielämää ja niitä tapahtumia, joita yleensä ei löydy virallisista pöytäkirjoista.
Teos, jota Suomessa on saatavissa sanomalehti Inarilaisen toimistosta, on mainio lisä paikallishistoriallisten muistelmien joukossa. Se on saavuttanut suuren suosion Paatsjoella, ja suomeksi käännettynä se varmasti kiinnostaisi Salmijärveltä aikanaan lähteneitä ja monia muitakin suomalaisia.