Suomessa työelämästä jää lähitulevaisuudessa eläkkeelle suuri määrä ihmisiä. Nämä ihmiset tulevat viemään mukanaan tietopääomansa, ellei sitä ehditä siirtää uusille työntekijöille. Tämä on ongelma, johon on jo jossain määrin havahduttu, mutta joka todennäköisesti kuitenkin tulee yllättämään laajuudellaan. Millä tavoin organisaation muistia voidaan säilyttää ja miten sitä siirretään eteenpäin?

Kun organisaatio täyttää pyöreitä vuosia, on usein tapana koota sen vaiheita kirjaksi. Etelä-Karjalan museo on julkaissut kirjan 100-vuotisesta taipaleestaan. Kirjan kirjoittajat ovat pääasiassa museon nykyisiä ja entisiä työntekijöitä, ja he ovat kukin valinneet itselleen läheisen aiheen museon lähihistoriasta. Teoksen pääpaino on tietenkin kerrata museon tapahtumarikkaita vaiheita, keskustella kokoelmista ja niiden synnystä, mutta kirjaa voi lukea myös hieman toisin. Museon 100-vuotista historiaa kuvaava teos valottaa myös museoalan ja koko työkulttuurimme muutosta turvallisesta työpaikasta kohti ulkopuolisella rahoituksella tehtäviä projekteja, jossa työsuhteet voivat olla lyhyitä ja työelämä pilkkoutuu erilaisiin pätkiin. Museo ei ole enää pelkästään kulttuuriperinnön säilyttämistä varten vaan henkilökunnan on mukauduttava monen tyyppisiin tehtäviin.

Etelä-Karjalan museon 100-juhlakirja nostaa esille ammattimaisen henkilökunnan merkityksen koko organisaation menestykselle. Nostan hattua kirjan rohkeille tekijöille, jotka ovat uskaltaneet nostaa esille myös usein vaiettuja ristiriitoja. Entisen museonjohtajan Soile Rinnon artikkeli Museotoimintaa kaupunkiorganisaatiossa – Muistikuvia ja tähdenvälejä valottaa talouden aiheuttamia paineita kaupungin kulttuuriorganisaatiolle ja sitä muutosta, jossa museot ovat viimeisten vuosikymmenien aikana eläneet. Artikkelia on ryhdytty kirjoittamaan 2009 juuri uuden taantuman kynnyksellä ja se on varmasti vaikuttanut myös näkökulman valintaan. Lisäksi hänen kirjoituksensa sivuaa museotyön henkistä raskautta erilaisten ristiriitojen paineessa. Vastaavasti Satu Eiskosen artikkeli kuvaa nykypäivän projektitodellisuutta, joka on totta myös museoalalla. Leena Rädyn, Jukka Luodon, Mariina Kellokummun ja Elina Vuoren artikkelit kuvaavat museoon kuuluvien Taidemuseon, Ratsuväkimuseon, Wolkoffin talon ja Laura Korpikaivo-Tammisen käsityömuseon vaiheita, ja samalla he kuvaavat, millaisia voittoja ja pettymyksiä tämän tyyppisten laitosten perustamiseen ja erilaisiin muutoksiin liittyy.

Tämän kirjan toivoisi kuluvan myös monien päättäjien käsissä, sillä se sisältää erinomaisia kuvauksia työn tekemisestä kulttuurin saralla. Samalla koko teos kuvaa erinomaisesti sitä, kuinka Etelä-Karjalan museo on elänyt ja seurannut aikaansa. Pientä museota on ollut helppo muokata, vaikka uskonkin, ettei museo itse aina ole ollut näiden muutosten alkuunpanijana. Erinomainen esimerkki muutoksista ja niihin sopeutumisesta on Mariina Kellokummun artikkeli Laura Korpikaivo-Tammisen käsityömuseon perustamisesta ja sen muodonmuutoksesta näyttelytila Galleria Lauraksi.

Yksi asia on kuitenkin varmaa: museoita voidaan kehittää vain ammattitaitoisten ihmisten voimin. Vain panostamalla riittävästi taloudellisia resursseja ammattitaitoiseen henkilökuntaan ja toiminnan tasaiseen kehittämiseen voidaan saada aikaan jotain, jolla on tulevaisuudessakin keskeinen merkitys alueellisesti, valtakunnallisesti ja jopa kansainvälisesti.

Etelä-Karjalan museon 100-vuotisjuhlakirja on kaunis ja hyvin toimitettu teos. Kirjassa loppuosassa on kuitenkin yksi artikkeli, jonka paikkaa olisi voinut uudelleen harkita. Anu Talkan artikkeli Maakunta ja sen museo on tärkeä artikkeli, jossa pohditaan maakunnan identiteettiä ja maakuntamuseon merkitystä Etelä-Karjalalle. Sen paikka olisi mielestäni ollut kirjan alussa, sillä se pohtii muita artikkeleja laajemmin museon ja sitä ympäröivän alueen suhdetta. Mikä onkaan se Etelä-Karjala, joka on saanut oman maakunnallisen museonsa? Yksi aihe olisi myös ansainnut kirjaan oman kappaleensa. Se olisi ollut Viipuri, jonka varjossa Lappeenranta on aina elänyt.

Jokaisen organisaation on hyvä aika ajoin pohtia omaa menneisyyttään ja miettiä miten ja missä sen omaa tietopääomaa, sen omaa historiaa säilytetään. Tämän tyyppisissä julkaisuissa tietopääoma organisaation kehityksestä ja kasvusta säilyy uusille työntekijäsukupolville.