Pekka Kosonen julkaisi toistakymmentä vuotta sitten väitöskirjanaan vertailevan tutkimuksen pohjoismaisista hyvinvointivaltioista. Teema ei kirjoittajaa ole rauhaan jättänyt. Vuosien varrella Kososen pajasta on tasaista tahtia tullut ulos artikkeleista ja kirjoja, joissa hyvinvointivaltiota, tuotannon uudelleen organisoitumisia ja maailman muutoksia ylipäätänsä on sondeerattu milloin eurooppalaisessa, milloin pohjoismaisessa kontekstissa.

Paljon maailmassa on tapahtunut sitten Kososen väitöskirjan. Liki historiallinen välttämättömyys työntää tutkijan pöydälle haasteen tutkia pohjoismaisia hyvinvointivaltioita 1990-luvun laman ja EU-ratkaisujen jälkeen. Nimensä mukaisesti yli 400-sivuinen analyysi kysyy miten täällä Pohjolassa on talouden ja politiikan tasolla vuosikymmenen murroksiin reagoitu. Kirja ei rajoitu vain viime vuosiin, hyvinvointivaltioiden rakentaminen analysoidaan – vertailevasti – 1950-luvulta lähtien.

"Pohjoismainen malli" on Kososen analyysissä paljon muutakin kuin vain joku sosiaalipoliittinen periaate. Siihen kuuluvat yhtä lailla talous, julkinen valta, politiikka ja työmarkkinat. Integroivana kehyksenä kaikelle tälle on Kosonen käyttää "Pohjoismaiden normatiivista perintöä". Siihen kuuluvat täystyöllisyyden tavoite, tasa-arvo, julkinen valta hyvinvoinnin tasaajana ja universaalit sosiaaliset oikeudet. Kun tulkinta on "mallin" tulkinta on näin laaja ja kirjoittajan asiantuntemus musertava, kirjan näkökulma laajenee kattavaksi yleiseksi vertailuksi pohjoismaisista yhteiskunnista.

Maailman tuulet ovat heilutelleet pohjoismaista normatiivista perintöä ennen näkemättömällä tavalla juuri 1990-luvulla. Tutkimus käy tarkasti läpi niitä eroja, kuinka näihin kriiseihin on vastattu. Kuten odottaa sopii, Pohjoismaat eivät analyysissä näyttäydy mitenkään yhtenäisenä alueena. Ongelmat ja ratkaisut joita meille Suomessa on esitetty välttämättömyyden politiikkana ovat toisaalla – ja varsin lähellä – saaneet aivan erilaisia hahmoja. Työllisyys kriisin hoidosta Kososella on tästä naseva tiivistys: Uuden massa työttömyyden oloissa Suomessa päätettiin pelastaa valtio kansalaisten kustannuksella, Ruotsissa taas päinvastoin, kansan hyvinvoinnille uhrattiin valtio.

Kovin suuri yllätys ei ole, että mitään yksiselitteistä vastausta tai tulkintaa Kosonen ei pohjoismaisen mallin lähimenneisyydelle tai tulevaisuudelle anna. Tulevaisuuden ongelma on kaikkialla yhteinen: miten löytää uudelleen se "hyvä kehä" joka 1950-luvulta aina 1970-luvulle Sampona hyvinvointia myllytti. Ainakin itse luin Kososen tulkintoja niin, että kysymys työstä ja sen yhteiskunnallisesta organisoimisesta on kysymyksistä suurimpia. Kosonen näkee optimismia siellä, missä poliittinen populismi ei sitä suostu näkemään. Massatyöttömyys ei johdu työn "kalleudesta", kilpailukyvyttömyydestä tms. Kosonen tarjoaa oikeastaan yksinkertaisempaa selitystä: massatyöttömyys ainakin Suomessa ja Ruotsissa revähti esille ennen muuta pankkikriisien ja ylipäätänsä finanssipolitiikan vaikeuksien myötä. Kysymys ei siis ole ainakaan pohjimmiltaan työmarkkinoiden sisäsyntyisistä umpikujista. Kuitenkin työyhteiskunnan kohtalo näyttää entistä ristiriitaisemmalta: samaan aikaan kun massatyöttömyys vakiintuu sosiaalietuuksia kytketään yhä tiiviimmin palkkatyöhön.

Lamasta puhuttaessa Kosonen puntaroi koko ajan Kosonen sisäisten ja ulkoisten tekijöiden painoarvoja. Jos pelkistää kirjoittajan kertomaa tarinaa, uudelleen ja uudelleen siinä kertautuu teema siitä, miten suljetut hyvinvoivat taloudet pala palalta purkavat/joutuvat purkamaan taloutensa suojavarustuksia. Tässä katsannossa EU ja EMU muuten näyttävät enemmänkin tietyn prosessin johdonmukaisilta jatkoilta kuin äkillisiltä katastrofeilta tai pelastuksilta. Kosonen ei siis selitä lamaa Pohjolassa suurella julkisella sektorilla tai ylettömällä sosiaaliturvalla.

Tätä yli 400-sivuista tutkimusta ei kukaan jaksaisi lukea, jos se olisi tolkutonta suomen kieltä. Asiansa onneksi Kosonen on sujuva kirjoittaja. Tyylistä löytyy muutakin mukavaa. Kirjoittaja selvästi nautiskelee kiihkottomuudellaan. Silmiinpistävän tyynesti hän argumentoi ja uudelleen argumentoi yleisiä "kaikkihan-sen-tietävät" käsityksiä vastaan – ääntään vähääkään korottamatta. Kirjassaan Kosonen puhuu juuri niistä samoista teemoista, joita poliitikot ja toimittajat kaikkitietävästi käyvät läpi aamukahvipöydissämme ja olohuoneissamme joka aamu ja ilta. Juuri tästä syytä ero argumentoivan puhetavan ja poliittisen titty-tainment’in välillä näyttäytyy räikeänä.

Kirjan hillitty piikikkyys ei suuntaudu vain julkisuuteen, osansa saa myös tiedeyhteisö. Johdannossa Kosonen ärähtää Pertti Alasuutarille, joka Toinen tasavalta -teoksessaan tutkii Suomalaista yhteiskuntaa, mutta kertoo samalla, ettei ole kiinnostunut millaista työ- ja talouspolitiikka maassa todella on ollut. Tässä lähestymistavassa Kosonen näkee ongelman: "Hän [Alasuutari] eri kohdissa joutuu olettamaan yhtä ja toista siitä, millaista tuo politiikka ’todella’ on ollut, joskin ilman asiaa koskevaa tutkimusta." Kun johdannossa tällaisen tölväisyn esittää oman alan valtaparadigmaa kohtaan, huutonsa on myös hyvä maksaa. Ja totisesti – Kosonen maksaa, aivan pennilleen. Maksu ei tule rakennesosiologian ylivertaisuudesta, vaan tavasta pitää yhtä aikaa näkyvillä rakenteelliset pakot, yhteiskunnallisten ryhmien toiminnat ja hegemoniset projektit. Kosonen on ihan vanhanaikaisesti kiinnostunut siitä, mitä pohjoismaisissa yhteiskunnissa "todella" on tapahtunut.