Muoti – normaalia vai epänormaalia?

Jos eurooppalaisen vaatetuksen historia kiinnostaa sinua, tartu Susan J. Vincentin kirjaan The Anatomy of Fashion: Dressing the Body from the Renaissance to Today. Runsasta alkuperäisaineistoa, aikalaiskirjallisuutta ja tutkimuskirjallisuutta hyödyntäen brittitutkija paneutuu keinoihin, joilla Englannissa – lähinnä eliitti – on 1500-luvulta lähtien muovannut ihmisruumiin eri osia vaatteiden avulla. Päästä alkaen hän etenee jalkoihin ja koskettaa viimeksi myös ihoa. Teoksensa lopussa hän vertaa aikalaisten mielestä normaaleja historiallisia muokkauskeinoja ja meidän mielestämme normaalia kauneuskirurgiaa.

Vincent, Susan J.: The Anatomy of Fashion: Dressing the Body from the Renaissance to Today. Berg, Oxford, New York, 2009. 234 sivua. ISBN 978-1-84520-764-9.

Pikasilmäyksiä muodin oikkuihin

Muodin historian asiantuntija Susan J. Vincent aloittaa kirjansa The Anatomy of Fashion: Dressing the Body from the Renaissance to Today (2009) anekdootilla, jonka pääosassa on hattu. Viktoriaaninen herrasmies asetti nimittäin hattunsa hyvän tavan mukaan kirkon lattialle sunnuntain jumalanpalveluksessa. Kuinka ollakaan, hattu tarttui ohikulkevan naisen vannehameeseen kolhiutuen ja nuhrautuen pahanpäiväisesti. Tapaus nolostutti sekä miestä että naista. Tämä anekdootti avaisi Vincentin mielestä monia teitä muodintutkimukseen. Tutkija voisi tarkastella vaikka sitä, miksi tapaus nolostutti osapuolia ja olisiko jokin muu vaatekappale kuin krinoliini tehnyt saman. Hän voisi ryhtyä selvittämään, mitä värejä ja materiaaleja naisten vaatteissa käytettiin tai miten naisia ja lapsia käytettiin hyväksi tekstiilien ja vaatteiden valmistuksessa 1800-luvulla.

Vincent ei kuitenkaan lähde näille tutkimuksen teille, vaan lähestyy muodin historiaa ruumiinosittain selvittäen, miten muoti on mitäkin vartalon kohtaa milloinkin kohdellut. Hän ei sentään aloita muinaisista roomalaisista, vaan uuden ajan alusta, johon hän on paneutunut aikaisemmin mm. teoksessaan Dressing the Elite: Clothes in Early Modern England (2003). Vincent rajaa myös The Antomy of Fashion -kirjansa Englantiin ja yläluokkaan. Hän aloittaa tarkastelunsa päästä ja kaulasta, pudottautuu sitten rinnoille ja vyötärölle, laskeutuu edelleen lantiolle ja takapuolelle sekä sukuelimiin ja sääriin. Viimeksi hän tarkastelee myös ihoa. Epilogissa Vincent pohtii vielä, miten nykyajan muoti muokkaa ruumista. Kaiken kaikkiaan hän osoittaa, että muoti on villin kekseliästä. Yhä uusilla innovaatioillaan se ”rakentaa” kulutuspolitiikkaa, seksuaalisuutta ja sukupuolirooleja sekä muuttaa tapoja ja moraalia. 

Historioitsijalle menneiden aikojen toiseus on selviö, ja toisenlaisia ovat myös entisaikojen vaatteet. Vincent tarkastelee kirjassaan juuri tuota vaatteiden toiseutta, mutta hän haluaa ymmärtää muotia aikansa kontekstissa. Hän haluaa löytää puuteroitujen peruukkien, vannehameiden ja kalukukkaroiden normaaliuden. Hän haluaa asettaa myös meidän aikamme muodin historiallisiin yhteyksiinsä paljastaakseen oman aikamme normaaliuden outouden.

The Anatomy of Fashion-kirjassaan Vincent ei pyri kattavaan esitykseen vaan pikemminkin luomaan pikasilmäyksiä muodin ihmeisiin ja innostamaan lukijan katsomaan, mitä muoti kertoo kulttuurista, kun se leikitellen muokkaa ruumista ja ulkoasua. Hän ei yritäkään vastata historioitsijoiden lempikysymykseen ”miksi”, sillä hänen mielestään se ei ole mielekäs eikä ainakaan hyödyllinen kysymys muodin tutkimuksessa, sillä muodin oikuista ei koskaan pystytä sanomaan, miksi ne ovat syntyneet. Hän myöntää, että muodin muutokset liittyvät laajempiin kulttuurisiin muutoksiin, mutta pitää tärkeänä etsiä nimenomaan niitä merkityksiä ja tunteita, joita vaatteiden käyttäjät ja katsojat liittivät vaatekappaleisiin, ja mielleyhtymiä, joita vaatteet herättivät.

 

Peruukkeja, jättikampauksia ja tärkättyjä kaulavaatteita

Päähän ja kaulaan liittyvistä muotiasusteista Vincent käsittelee peruukkeja, jättikampauksia ja kaulaverhoja. Tekotukka oli outo pääkappale, jonka englantilaiset miehet omaksuivat 1660-luvulla ranskalaisten esimerkin innoittamana. Se säilyi Englannissa muodikkaana asusteena yli sadan vuoden ajan, mutta tuomarit, lääkärit ja papit käyttivät sitä paljon kauemmin – oikeudessa juristit käyttävät tekotukkaa yhä edelleen. Kallis peruukki osoitti kantajansa varallisuutta ja sosiaalista asemaa. Se myös lämmitti mukavasti – jopa niin mukavasti, että hattu saattoi unohtua kotiin, mikä oli herrasmieheltä suoranainen etikettirikos! Naiset käyttivät kokoperuukkeja vain, jos oma tukka oli harmaantunut tai harventunut iän tai sairauden vuoksi; mm. Elisabet I peitteli vanhemmiten päätään tekotukalla. Mutta naiset ripustelivat päähänsä monenlaisia hiuslisäkkeitä kampaustensa täydennykseksi.

Peruukkien ja hiuslisäkkeiden ansiosta hiukset olivat 1700-luvun jälkipuoliskolla huomattava kauppatavara, ja kaikkein halutuinta materiaalia olivat terveen neitsyen päästä leikatut hiukset. Tekotukkia oli monenlaisia ja monennimisiä, pieniä ja isoja, sileitä ja kiharrettuja, tummia ja vaaleita, ja niillä oli omat merkityksensä ja käyttötilanteensa. Peruukkimestarien lisäksi myös parturit ansaitsivat leipänsä tekotukkien ansiosta, kun pääkappaleita piti pestä, kihartaa, kammata ja puuteroida.

Naisten kampaukset paisuivat 1770-luvulla valtaviksi. Pilakuvissa hiuslaitteet ovat jopa naista suurempia, mutta todellisuudessakin ne saattoivat olla melkein puoli metriä korkeita. Kampauksen ”rakentaminen” erityisen kolmiomaisen tyynyn ympärille irtokiharoineen, helmineen, sulkineen, kukkineen, rusetteineen, ruusukkeineen ja muine koristeineen sekä rasvaamisineen ja puuteroimisineen kesti ainakin kaksi tuntia. Moisen hökötyksen kanssa ei tietenkään voinut nukkua, vaan se oli purettava yöksi. Kolmekin tuntia meni siihen, että koristeet poistettiin, kiharat rullattiin uudelleen ja päähän kiedottiin verkkosuojus. Jättikampauksiin ei tietenkään ollut jokanaisella varaa eikä aikaa, mutta ne, jotka kantoivat moisia ”laitoksia”, lienevät kestäneet myös muotihullutukseen kohdistetun pilkan.

Kaulukset, kaulahuivit ja solmiot kohdistivat huomion kaulan seutuun. Usein ne erottivat pään ja vartalon toisistaan dramaattisesti. 1500- ja 1600-luvulla olivat muotia valkoiset pellavaiset röyhelö- ja myllynkivikaulukset. 1800-luvun alussa miehinen villitys olivat korkeat valkoiset tärkätyt kaulaliinat, jotka kiedottiin moneen kertaan kaulan ympärille. Kuuluisa dandy Beau Brummel käytti tällaista korkeaa kaulaliinaa ylväästi leuka pystyssä kulkien, ja vähemmän kuuluisat keikarit jäljittelivät häntä, sillä tuo kankea ja epäkäytännöllinen solmio kertoi kantajansa varakkuudesta ja etuoikeutetusta asemasta.

Peruukkeihin ja kampauksiin tarvittiin puuteria, kauluksiin ja kaulaliinoihin tärkkiä. Niitä saatiin viljan tärkkelyksestä. 1530-luvulla tärkkiä tuotiin Englantiin Alankomaista, mutta pian sitä opittiin itsekin valmistamaan. Touhu oli hidasta, sillä tärkkelyksen erottaminen kesti kuukauden päivät. Huonoina viljavuosina se oli myös eettisesti kyseenalaista, sillä yhden tärkkinaulan tekemiseen tarvittiin kaksi naulaa viljaa. Tärkki tuotti kuitenkin tervetulleita verotuloja valtiolle. Vaikka kampausmuodin muutokset 1700-luvun lopulla vähensivät puuterin käyttöä, tärkkiä tarvittiin edelleen mm. puuvillakankaiden kovettamiseen.

 

Rinnat ja vyötärö kuriin kureliivillä

Naisten muodissa rinnat ovat pysyneet luonnollisella paikallaan, mutta vyötärö on välillä noussut ja välillä laskenut. 1500-luvulta lähtien naisten asujen vyötärö pysyi pitkään paikoillaan, mutta 1790-luvulla se kohosi juuri rintojen alapuolelle, mistä se painui taas  1820-luvulla luonnolliselle kohdalleen. Viktoriaanisena aikana vyötärö oli suorastaan muodin keskipiste. 1920-luvulla uuma putosi lanteille, mutta nousi pian takaisin.

Eliitin naiset muokkasivat 1500-luvun jälkipuoliskolta lähtien vartaloaan luuvahvisteisilla kureliiveillä, ja 1700-luvulta lähtien jokseenkin kaikki naiset käyttivät korsettia. Tämä pysyikin muodissa lähes yhtäjaksoisesti 1950-luvulle asti. Ennen rintaliivien keksimistä korsetti muotoili myös rintoja. Rottingilla ja valaan hetuloilla jäykistetyt korsetit olivat tukevia ja todella muotoilivat vartaloa, koska niitä voitiin kiristää nyöreillä. Kun ”valaanluun” saanti vaikeutui, korsetteihin pantiin terästä. Vaatekappaleen pukeminen helpottui, kun etupuolelle kiinnitettiin hakaset. Vuoden 1851 maailmannäyttelyssä oli esillä monia sekä naisten että miesten korsetteja. 1920-luvulla vyötäröä korostava kureliivi jäi pois muodista, ja korsetilla latistettiin vartaloa. 1950-luku oli taas korsetin kulta-aikaa – silloin naisten vyötärö oli noin 15 cm hoikempi kuin nykyisin. Aina 1970-luvulle asti monet naiset käyttivät jotakin vartaloa muokkaavaa vaatekappaletta.

Miestenkin vartalon siluetti muuttui aikojen kuluessa. 1570–1600 tiukoissa topatuissa jakuissa oli pullean möhömahan muotoinen etuosa. 1700-luvun puolimaissa miesten vartalo kaareutui päärynänmuotoisena, mutta vuosisadan lopulla miehetkin alkoivat käyttää korsettia, jota pidettiin potenssin ja itsekurin vaatekappaleena. Sitä käyttivät niin keikarit kuin sotilashenkilötkin. Kureliivin käyttöön kannusti myös 1800-luvulla muotiin tullut antiikin veistoksien miesihanne – hoikka, lihaksikas ja pitkäsäärinen.

Kureliiviä kannatettiin ja vastustettiin. Kriitikoiden mukaan se aiheutti vatsavaivoja, ummetusta ja selkärangan vääntymistä. Se päästi lihakset heikkenemään, mistä aiheutui selkäkipuja. Puolustajien mukaan korsetti lämmitti, suojasi vartalon pehmeitä osia, muotoili vyötäröä, litisti vatsaa ja tuki rintoja. Korsetoitu vartalo oli voimakkaan, sivistyneen ja kauniin oloinen – suorastaan eroottista katsottavaa. Luja korsetti antoi käyttäjälleen korostuneen tietoisuuden omasta ruumiistaan. Vartalon kuristaminen oli siis normaalia.

 

Pönkkähameita ja kalukukkaroita

1500-luvulla espanjalainen ja sen jälkeen ranskalainen pönkkähame korostivat molemmat naisen lantiota ja takapuolta. Edellinen teki vartalon alapuolesta kartion, jälkimmäinen lieriön jäykällä alushameella, joka oli vannehdittu rottingilla ja valaanluulla. 1700-luvun puolivälin jälkeen vanteet litistettiin ja asetettiin vartalon sivuille, jolloin hameista tuli hyvin leveitä mutta litteitä. Ne päällä oviaukoista kulkeminen oli helpompaa kuin pyöreissä hameissa. 1700-luvun lopulla muotiin tulleet kevyet asut syrjäyttivät vannehameet joksikin aikaa, mutta 1820-luvun jälkeen kartiomaiset hameet jäykkine alushameineen tulivat taas muotiin. Vuonna 1856 markkinoille tuli häkin mallinen teräksinen krinoliini. Naisen lantion ja takapuolen korostaminen jatkui 1900-luvun alkuun saakka.

Krinoliini aiheutti monenlaisia tapaturmia – mm. alussa mainitun, vaikkakin ehkä keksityn hattuonnettomuuden. Tehtaissa leveät hameet tarttuivat koneisiin, kadulla ohikulkijoiden jalat sotkeutuivat vanteisiin, kotona laaja hame saattoi helposti syttyä tuleen. Mutta jotakin hyötyäkin krinoliineista saattoi olla: jalat sopivat liikkumaan vapaasti leveän hameen alla ja pullistunut hame pelasti muutaman naisen hukkumasta.

Keskiajalta asti säärten näyttäminen oli miesten asia; naisten alarajat olivat piilossa – nilkka korkeintaan vilahti. Mutta miehet näyttelivät vapaasti nilkkojaan, sääriään ja reisiään satojen vuosien ajan. 1500- ja 1600-lukujen taitteessa sutjakat sääret auttoivat jopa menestymään hovipiireissä. Niillä tanssiminen, miekkailu ja ratsastaminen kävivät näet näyttävästi. Tärkeää saattoi olla myös lantionseudun korostaminen 1500-luvun puolivälistä lähtien jouhilla, heinillä tai leseillä topatuilla pönkkähousuilla ja 1600-luvulla löysillä polvihousuilla. 1500-luvun jälkipuoliskolla oli iso topattu kalukukkaro mieskunnon symboli. Se kuului ajan muodissa osien estetiikkaan, joka korosti detaljeja. Kuitenkin vasta 1600-luvulla, kun kalukukkarot olivat jo jääneet pois muodista, niistä ruvettiin kirjoittamaan pilkallisesti. 1700-luvun lopulla huomio kiinnittyi uudelleen miesten haaroihin, kun vaaleasta kankaasta ommellut kireät pantalongit tulivat muotiin.  

1700-luvun lopulla myös naiset alkoivat käyttää pantalongeiksi – nimettömiksi – kutsuttuja vaatekappaleita. Sitä ennenhän naiset olivat kulkeneet hameittensa suojassa alapää paljaana. Uutta pukinetta vastustettiin kovasti, ja sen käyttö yleistyi hitaasti. Kuitenkin jo 1830-luvun loppuun mennessä Englannin yläluokan naiset hyväksyivät alushousut, mutta naisten housuasun hyväksyminen kesti uskomattoman kauan. Vielä vuonna 1983 eräs krematorion naistyöntekijä sanottiin irti tehtävästään, kun hän saapui työhön housuasussa!

 

Peittämistä ja paljastamista

Vincent ei tutki keinoja, joilla muoti on ihoa eri aikoina käsitellyt, vaan tarkastelee ihon ja vaatteiden suhdetta. 1900-luvulle asti sekä yläluokkaiset miehet että naiset ovat paljastaneet itseään varsin vähän. Lähinnä kädet, kasvot ja kaula ovat näkyneet, mutta niitäkin on peitelty. Sekä miehet että naiset ovat käyttäneet käsineitä, joiden riisumisella on ollut erilaisia merkityksiä. Kasvojakin on piiloteltu. 1500-luvun puolivälissä naamiot tulivat Venetsiasta Ranskan kautta Englantiin, ja hienot naiset alkoivat suojata niillä kasvojaan ulkosalla, mutta teatterissa he lienevät piiloutuneet niiden taakse ihan huvikseen. 1700-luvun lopun muodikkaissa naamiaishuveissa kasvojen piilottaminen lähinnä lisäsi eroottista jännitystä.

Sekä naisten että miesten edellytettiin pitkään peittävän käsivartensa ja ranteensakin. Kun sitten 1600-luvun muoti paljasti niitä hieman, paheksujia riitti. 1800-luvun taitteessa paljauden tuomitsijoita löytyi varmasti paljon enemmän, kun ohuet ja kevyet puuvillaiset empirelinjaiset asut jättivät nähtäväksi käsivarret lähes kainaloihin asti sekä kaulan ja puolet rinnoistakin. – Koska Vincent on uuden ajan alun spesialisti, jäin kaipaamaan mainintaa paljaasta kaulasta, hartioista ja olkapäistä, jotka renessanssipuvun laaja nelikulmainen kaula-aukko päästi näkyviin 1500-luvulla. Henrik VIII:n puolisoiden ja Elisabet I:n muotokuvat olisivat tarjonneet paljaudesta hyviä esimerkkejä. 

Vaalea hipiä oli statuksen ja kauneuden merkki; mitä valkeampi iho, sen kauniimpi, ajateltiin. Vaatteiden alla iho säilyi kalpeana, mutta kasvoja oli suojattava ulkona liikuttaessa. Yläluokan naiset kulkivatkin hattu päässä ja päivänvarjon alla, jotteivät olisi ruskettuneet. Elisabet I:lle kalvas iho oli suoranainen pakkomielle. Vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeinen ulkoilmakulttuuri toi mukanaan ruskettuneen ihon arvostuksen eliitin naisten keskuuteen.

Talvella, kun asunnot olivat kylmiä, vaatteet olivat tärkeitä ruumiin lämpötasapainon kannalta. Mutta vaatteita ei uskallettu hevin riisua tai edes vähentää sään lämmetessäkään. Aina löytyi varoittavia esimerkkejä vilustumisesta tai pahasta kulkutaudista, joka iski heti, kun vähän veto kävi.

Vaatteiden aiheuttamat vaaratilanteet ja onnettomuudet ovat nykyisin harvinaisia, mutta niin kauan kuin ihmisillä oli päällään paljon pukimia ja elävää tulta käytettiin, kynttilänliekit ja takkatuli olivat alituisia vaaran aiheita. Naisten pitkät ja leveät hameet syttyivät helposti. Siksi oli hyvä pitää käsillä villainen peite tai röijy, jolla tulen voi tukahduttaa.

 

Nykyaikaista ruumiin muokkausta

Kuten Vincent kirjassaan osoittaa, ihmiset ovat vuosisatojen ajan nauttineet ja kärsineet vartalonsa muotoilemisesta. Myös meidän aikanamme ruumista muotoillaan. Mutta ovatko meidän keinomme jotakin aivan uutta ja erityistä? Tähän kysymykseen Vincent etsii vastausta kirjansa epilogissa. Hän väittää aluksi provosoivasti, ettei ulkoasu ole enää samalla tavalla tärkeä, kuin se on ollut entisaikaan, ja ettemme enää hämmästy, vihastu, ilahdu tai riehaannu vaatteista ja siitä, miltä ne näyttävät. Hän myöntää silti, että vaatteet vaikuttavat edelleen siihen, miten yksilö kokee itsensä ja miten arvioimme toisia. Yhteisön tasolla arvioidaan kuitenkin harvoin, mikä on oikea ja mikä väärä vaate. – Uskonnollisten tunnusten käyttämisen aiheuttamat kiistat sekä muutaman vuoden takainen napapaita- ja pyllyvakokeskustelu osoittavat kuitenkin, ettei kaikkea hyväksytä, vaikka melkein missä tahansa pukeudutaan melkein miten tahansa.

Entisaikojen suurilla, raskailla ja peittävillä vaatteilla on ollut melko helppo muuttaa vartalo toisen näköiseksi – sekä aikalaiskriitikoiden että myöhempien aikojen arvostelijoiden mielestä ”luonnottomaksi”. Meidän aikanamme ruumiin muokkaus ei kuitenkaan onnistu pienillä, kevyillä ja paljastavilla vaatteilla. Siksi ihanneminän saamiseksi käydään käsiksi itse ruumiiseen – tatuoinnein, lävistyksin, kliinisin interventioin ja plastiikkakirurgin veitsin. Nämä tuottavat todellisia muutoksia, joiden jälkeen ruumis on ikään kuin autenttisempi kuin vaatteilla muokattu vartalo. Onneksi tämä autenttisuuden paradoksi on vain älyllisesti kiehtova eikä velvoita ketään minkäänlaiseen ruumiin muokkaukseen. 

Vincentin kirjassa on monia kohtia, jotka panevat miettimään muodin mielekkyyttä, mutta erityisesti sen tekevät ne epilogin sivut, joilla hän käsittelee plastiikkakirurgian ja kliinisten interventioiden osuutta ja merkitystä nykyihmisten ruumiin muokkauksessa. Onko ruumis todellakin hyödyke, jota voidaan markkinoida, myydä ja leikellä? Onko ihanneruumis ostettavissa botoxilla, rasvaimulla, silokonirinnoilla tai -pohkeilla, kaulanahan tai emättimen kiristyksellä, pakaroiden tai peniksen suurentamisella?

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *