Yrjö Aukusti Wallinmaan (1892–1943) kausi Oulun hiippakunnan piispana jäi parin viikon mittaiseksi, mutta hänet muistetaan silti erityisesti Pohjois-Suomessa. Wallinmaa sai surmansa jatkosodan ehkä tunnetuimmassa partisaani-iskussa Saariselän Laanilassa heinäkuisena yönä. Samassa hyökkäyksessä menehtyi heti kaksi muuta ihmistä, ja neljäs uhri taisteli hengestään sotasairaalassa vielä joitakin päiviä.

Ville Jalovaaran Piispa Wallinmaan surmassa yhdistyvät kirkko- ja sotahistoria sekä Pohjois-Suomen tutkimus. Teos on erittäin yksityiskohtainen kuvaus siitä, mitä Laaniojan sillan pielessä 4.7.1943 ja piispan elämässä sitä ennen tapahtui. Se kertoo myös, miten ja missä neuvostopartisaanit jatkosodan aikana toimivat, miten heidän iskujaan yritettiin ehkäistä ja miten julkisuus vaikeni niistä – osin jopa vuosikymmenten ajan.

Kirkonmiehen ura

Nimestään huolimatta kirja käynnistyy elämäkertatutkimuksena. Jalovaara seuraa tamperelaissyntyisen Wallinmaan (alkuaan Wallenius) tietä reaalilyseon kautta teologiseen tiedekuntaan ja sieltä aluksi apupapiksi sekä myöhemmin kirkkoherraksi Oulun seudun seurakuntiin. Sisällissodassa Wallinmaa toimi valkoisella puolella kenttäpappina.

Lyhyehkön elämäkertaosuuden kiinnostavinta antia on havaita, millaisin perustein virkanimityksiä tehtiin ja millaisia kähinöitä niiden yhteydessä käytiin. Wallinmaa nimittäin ehti olla 1930-luvulla ehdolla sekä Oulun että Kuopion hiippakunnan piispanvirkoihin jääden molemmilla kerroilla valitsematta. Vuonna 1941 hänet nimitettiin tuomiorovastiksi Ouluun, silloinkin vasta pitkällisen kiistan jälkeen. Viran vastaanotto viivästyi puolella vuodella, juhlallinen virkaanasettaminen vielä kauemmin.

Kevättalvella 1943 Oulun hiippakunnan piispan virka oli jälleen auki sen haltijan äkillisen kuoleman jälkeen. Tällä kertaa Wallinmaa oli vaalituloksen mukaan täysin ylivoimainen. Presidentti, jolla oli valta halutessaan nostaa suosikkinsa ykköseksi myös toiselta vaalisijalta, nimitti Wallinmaan, joka hoiti jo piispan tehtäviä sijaisena, mutta ei täysin luottanut siihen että nimitys olisi tulossa.

Kirjan alkuluvussa Jalovaara lainaa Wallinmaan päiväkirjaa, joka on yksi teoksen lähteistä mittavan arkistoaineiston, lehtikirjoitusten, aikalaismuistelmien ja runsaan tutkimuskirjallisuuden ohella. Hän kuvailee myös piispan virkavelvollisuuksia kuten Wallinmaan ainoaksi jäänyttä piispantarkastusta Pudasjärvellä. Siellä tarkastettiin seurakunnan siveellinen tila, otettiin kantaa raittiusasiaan ja paikallisten miesten puhetyyliin – eli liialliseen kiroiluun.

Eloisaan tyyliin kirja selostaa virkaan vihkimisjuhlallisuuksia Turun tuomiokirkossa sekä kolmilapsisen perheen elämää Oulussa ja kesäpaikalla Haukiputaalla, josta Wallinmaa lähti yhdessä tuomiokapitulin asessori Jaakko Hyötyniemen kanssa kolmen viikon tarkastusmatkalle Itä-Lappiin. Tarkoitus oli mennä ensin Ivaloon asettamaan pitäjän kirkkoherra virkaansa ja jatkaa sitten Utsjoelle, Nuorgamiin ja Petsamoon, joka tuolloin kuului Suomelle.

Lappi, kuten Oulun seutukin, oli täynnä saksalaisia sotilaita. Kirjasta selviää, että useat alueen papit pitivät heitä moraalisena vaarana. Suomen valtionkirkko kylläkin veljeili Saksan kirkon kanssa: sikäläisen evankelisen kirkon edustaja osallistui myös Wallinmaan piispanvihkimykseen.

Hyökkäys erämaassa

Ivalo, Utsjoki, Nuorgam ja Petsamo olivat 1940-luvun liikenneyhteyksiä käyttäen enemmän kuin kaukana. Oulusta kirkonmiehet nousivat junaan, jota piti vaihtaa ennen kuin päästiin Rovaniemelle. Siellä seurueeseen liittyi kolmanneksi Lapin lääninrovasti Yrjö Aittokallio, jonka virkapaikka oli Sodankylässä, ja matka jatkui postiautolla. Se oli täpötäynnä matkustajia ja postisäkkejä, tiet kurjia ja matkanteko hidasta.

Kuvaavaa tuolle kiireettömälle rientämiselle oli, että kirkonmiehet ehtivät mainiosti kahvitella Sodankylän pappilassa. Vuotsossa kuljettaja ja hänen 15-vuotias apumiehensä vaihtoivat häkäpönttöauton bensiinikäyttöiseen – puukaasuttimella ei olisi tunturimaastossa pärjännyt. Matka sujui silti, aluksi laulellen, mutta pikkutunneilla matkustajat alkoivat torkahdella.

Kello lähestyi kolmea ja postiauto Laaniojaa, kun sen yli menevä silta räjähti. Kuljettaja pysäytti auton, jota alettiin tulittaa konepistoolein ja käsikranaatein. Matkustajat yrittivät suojautua kuka mitenkin. Joku kyyristyi auton lattialle postisäkkien väliin ja kuuli, miten luodit suhahtelivat säkkeihin. Muutamat ryömivät auton alle, osa juoksi maantienojia pitkin metsään. Pakenijoiden joukossa ollut lääninrovasti Aittokallio harhaili erämaassa noin kymmenen kilometrin matkan, kaiken lisäksi pahasti haavoittuneena.

Jalovaara kuvailee Jäämerentiellä vallinneen kaaoksen yksityiskohtaisesti ja realistisesti kuulustelupöytäkirjoihin ja mukana olleiden muistelmiin nojautuen. Tapahtumapaikalla sai surmansa kaksi naista, joista toinen astui etuovesta suoraan luotisateeseen, ja piispa Wallinmaa, joka riensi ulos avaamaan auton takaovea, jotta sinne jumittuneet ihmiset pääsisivät pois. Postiauton kuljettaja menehtyi vammoihinsa myöhemmin.

Hyökkäyksen tekijöinä olivat neuvostopartisaanit. Heitä oli useita kymmeniä, ja he olivat majailleet seudulla jo jonkin aikaa sekä hyökänneet samana yönä Laanilan majataloon ja tulittaneet yhtä työmaaparakkia. Partisaanien tulituksen kohteeksi joutui myös postiauton perässä ajaneen saksalaisen kuuden auton kolonnan ensimmäinen ajoneuvo.

Uhrit saivat apua melko sattumalta. Viestiyhteyksiähän erämaassa ei ollut ja saksalaiset kääntyivät pois, kun tulitus alkoi. Kuin ihmeen kaupalla paikalle osui TVH:n kuorma-auto, jonka kyydissä oli muutamia aseettomia miehiä. He veivät haavoittuneet Ivaloon hoitoon.

Kertomuksen keskeiseksi henkilöksi nousee – surmansa saaneen piispan ohella tietysti – asessori Jaakko Hyötyniemi, joka oman kertomansa mukaan arveli ensin viimeisen hetkensä tulleen, mutta partisaanien lähdettyä pystyi kokoamaan paikalle jääneet hengissä selvinneet yhteen, huolehtimaan haavoittuneista ja rauhoittamaan matkalla mukana olleita pikkulapsia. Kaiken lisäksi hän vielä hoiti samana päivänä Ivalossa jumalanpalveluksen asettaen virkaansa paikkakunnan kirkkoherran – siis tehtävän, jota suorittamaan piispa oli matkalla.

Kattavasti partisaanitoiminnasta

Jo ennen Laanilan katastrofin kuvausta Jalovaara on tehnyt kirjassaan selkoa neuvostopartisaanien toiminnasta ja siitä, miten suomalaiset olivat varustautuneet torjumaan heidän hyökkäyksiään. Oikeastaan torjuntaa ei edes ollut. Vaara toki tiedettiin, mutta vihollisen liikkuminen erämaassa oli helppoa. Heikko varautuminen johtui osin siitä, että syrjäisten kylien vartiointia oli mahdotonta järjestää, koska sotilaita ei ollut riittävästi.

Osin taas kyse oli suomalaisten ja saksalaisten siviili- ja sotilasvirkamiesten välisistä ristiriidoista ja mielipide-eroavuuksista. Jalovaaran mukaan suomalaisen Yhteysesikunta Roin päällikkö, eversti Oiva Willamo ja Lapin saksalaisjoukkojen, AOK Lapplandin, komentaja Eduard Dietl olivat paljon huolestuneempia kuin Lapin läänin maaherra Kaarlo Hillilä. Tämä kieltäytyi evakuoimasta kyliä, koska hänen mielestään niiden tyhjentäminen vain varmistaisi partisaaneille paremmat liikkumismahdollisuudet.

Yhteistoiminta yleensäkin vaikuttaa kirjan perusteella melko tehottomalta. Ivalon suomalainen komendantti kyllä sai tiedon Laanilan majataloon tehdystä iskusta sen ollessa vielä käynnissä, mutta partisaanien takaa-ajo käynnistyi sen verran hitaasti, että nämä olivat jo ehtineet mennä matkoihinsa.

Vähän samantyyppisiä ongelmia oli kaiketi muidenkin partisaani-iskujen kohdalla. Niitä tapahtui erityisesti harvaan asutussa Pohjois-Suomessa. Savukosken Kuoskussa partisaanit olivat iskeneet jo syksyllä 1941, ja heinäkuussa 1942 olivat kolme Sotilaskotiliiton johtavaa naista saaneet surmansa Kuusamossa.

Laanilan iskukaan ei jäänyt viimeiseksi: samana päivänä Suomussalmen Viiangissa kuoli 18 siviiliä ja haavoittui neljä, Malahvissa tuli viisi kuolonuhria. Heinäkuussa 1943 Sodankylän Lokassa partisaanit surmasivat 18 kyläläistä, ja iskuja tehtiin pitkin itärajaa aina jatkosodan päättymiseen saakka.

Partisaanien omat raportit toiminnastaan olivat vahvasti liioiteltuja. Laanilassa he olivat muka tuhonneet upseerien lomakodin ja kuolleita oli tullut miltei sata, valtaosa sotilaita. Neuvostoliiton propagandakanava ”Suomen vapausradio” tosin tiesi, että muutamia siviilejä, joista yksi oli Oulun piispa, oli surmattu samassa yhteydessä.

Jalovaara, joka on käyttänyt myös neuvostolähteitä ja Suomen puolella kiinni jääneiden partisaanien kuulustelukertomuksia, pohtii kirjassaan myös, oliko Laanilan isku nimenomaan piispaa – ja samalla koko Suomen kirkkoa – vastaan suunnattu attentaatti vai oliko Wallinmaa vain yksi sodan siviiliuhreista. Hän päätyy siihen, että partisaanit eivät voineet tietää, keitä postiautossa matkusti, vaikka Lapissa levisi murhenäytelmän jälkeen runsaasti sitä koskevia huhuja.

Sekä sensuuri- että propagandatapahtuma

Partisaani-iskut kuuluivat jatkosodan Suomessa aiheisiin, joista ei saanut puhua eikä kirjoittaa julkisesti. Kielto ei ollut aukoton ja se nähtiin Laanilan tapauksessakin.

Päämaja sai tiedon aamuyön tapahtumista puoliltapäivin, ja vaikka 4.7.1943 oli sunnuntai, myös siviilipuolen sensuuri eli Valtion Tiedoituslaitoksen (VTL) tarkastusosasto oli valppaana. Se kielsi sanomalehdiltä asian käsittelyn, mutta muutamat julkaisivat uutisen silti. Seuraavana päivänä päämaja muutti mielensä ja lähetti tapahtumasta kaksikin tiedotetta. Osa lehdistä kommentoi asiaa myös pääkirjoituksissaan. Niiden sävy oli luonnollisesti erittäin vakava ja vihollisen toimet tuomitseva. Siviilien surmaaminen oli sodankin aikana raukkamaista, törkeää ja epäinhimillistä, ja koska yksi uhreista oli korkeassa asemassa oleva kirkonmies, Laanilan isku sai huomiota myös ulkomaisissa tiedotusvälineissä.

Sensurointi (tai tapahtumasta tiedottaneiden viranomaisten hätäännys) meni niinkin pitkälle, että uhrien perheille ei heti kerrottu totuutta tapahtumista. Piispa Yrjö Wallinmaan omaisille kerrottiin, että perheen isä oli menehtynyt auto-onnettomuudessa, ja iskussa haavoittuneen lääninrovasti Yrjö Aittokallion väitettiin vilustuneen matkalla ja joutuneen sairaalaan. Tosiasiassa häneltä oli saksalaisten sotilassairaalassa poistettu luoteja, joista yksi oli lävistänyt pohkeen ja toinen vaurioittanut keuhkoja pysähtyen sentin päähän selkärangasta.

Sensuurin rinnalla oli kuitenkin sotavuosina aina myös propaganda, ja VTL oivalsi oitis murheellisen tapahtuman propaganda-arvon. Laitoksessa työskennellyt Mika Waltari laati tunteikkaan tekstin, joka kertoi ”marttyyripiispasta” ja rinnasti hänet 1100-luvun kirvesmurhaaja Lallin uhriin, Suomen ensimmäiseen piispaan Henrikiin. Osa maakuntalehdistä julkaisi sen (ilman kirjoittajan nimeä, koska VTL:n artikkeleissa ei tekijöiden nimiä käytetty), ja myös piispan hautajaiset saivat runsaasti julkisuutta. Viisi päivää hautajaisten jälkeen sensuuri kielsi jälleen aiheen käsittelyn, mutta esimerkiksi Suomen Kuvalehti ehti julkaista sekä piispan kuvan kansikuvanaan että kuvan hänen perheestään hautajaisissa.

Vaikka propagandan ja sensuurin selvittely ei ehkä ollutkaan Jalovaaran tutkimuskysymyksistä keskeisimpiä, kirja valottaa hyvin näiden toimintaa. Melkoista sekoilua se oli, etenkin yllättäen eteen tulleissa tilanteissa. Samalla näkyy, miten huhut tapahtumasta levisivät ja totuus vääristyi kuten kulkupuheiden kohdalla aina.

Siviilien kohtalo sodassa esillä yleisemminkin

Yrjö Wallinmaan kohtalo kosketti kipeästi Pohjois-Suomen asukkaita, koska Laanilan tapaus oli ainoa partisaani-isku, josta yleisesti tiedettiin edes hieman. Kaikkiaan jatkosodan partisaanihyökkäyksissä, joita oli useita kymmeniä, sai surmansa nykytiedon mukaan 182 siviiliä. Suurin osa heistä oli erämaakylien aseettomia naisia ja lapsia.

Surmapaikalle pystytettävästä muistomerkistä oli puhetta jo piispan hautajaisissa. Lapissa sota kuitenkin jatkui seuraavaan kevääseen ja sitä seurasivat jälleenrakennuksen vuodet, jolloin tärkeintä oli saada asuinsijoja eläville. Seurakuntien toimintakin oli hankalaa. Oulun hiippakunnan alueella oli talvisodan aikana tuhoutunut kaksi kirkkoa: perääntyvät saksalaiset polttivat neljä, ja pappiloita oli hävitetty peräti 14.

Suurin este muistomerkkihankkeen tiellä oli kuitenkin poliittinen tilanne: eduskuntaan tuli vahva vasemmistoenemmistö keväällä 1945. Maassa elettiin ”vaaran vuosia” eikä ulkopolitiikassa voinut olla liian varovainen. Laanilan uhrien muistomerkkiä päästiin pystyttämään vasta, kun valvontakomissio oli poistunut Suomesta ja SKDL hallituksesta. Paljastusjuhlallisuuksien aikaan, kesällä 1950, aihe oli edelleen ”sensitiivinen”, kuten Jalovaara määrittää. Lehdet kirjoittivat hyvin niukasti, ja seuraavat partisaanien uhrien muistomerkit nousivatkin vasta 1970-luvulla. Merkillepantavaa on, että Laanilan kivessä ei kerrota, miksi neljä ihmistä kuoli kyseisellä paikalla heinäkuussa 1943.

YYA-Suomessa partisaanien toiminta oli tabu ja aihe alkoi saada julkisuutta vasta Neuvostoliiton romahduksen jälkeen. Kun jatkosodan iskuista oli kulunut puoli vuosisataa, eri paikkakunnilla pidettiin muistelutilaisuuksia, joissa puhujina saattoi olla ihmisiä, jotka olivat kokeneet iskut lapsuudessaan, tai joiden sukulaiset olivat olleet niissä mukana. Vuosituhannen vaihteessa ja myöhemminkin on aiheesta julkaistu myös useita muita kirjoja, mutta tämän teoksen tasolle mikään niistä ei yllä. Jalovaaran huomautus siitä, että aiempia kirjoja lukiessa kaivataan ”vahvaa lähdekriittisyyttä”, on enemmän kuin paikallaan.

Piispa Wallinmaan surma on sujuvasti ja kiinnostavasti kirjoitettu narratiivinen tietokirja, jota tehdessään Ville Jalovaara on paneutunut aiheeseensa paitsi arkistojen, tutkimuskirjallisuuden ja henkilöhaastattelujen avulla, myös ajamalla kesällä 2020 Jäämerentietä Ivaloon. Matkalta otetut valokuvat ovat osa kirjan kuvitusta.

Loppuluvuissaan kirja laajentaa pohdintaa useaan eri suuntaan paneutuen erityisesti siviileihin sodan jaloissa. Se on omistettu paitsi Saariselän uhrien, myös muiden sodassa kuolleiden siviilien muistolle. Siviilien surmaaminen ja heidän omaisuutensa ryöstäminenhän olivat sotarikoksia jo toisen maailmansodan aikana, joten tekijät saattoivat joutua syytteeseen. Sotarikosoikeudenkäyntejä on riittänyt eri puolilla maailmaa näihin päiviin asti; Jalovaara mainitsee kirjassaan erityisesti Bosnian sodan.

Lapissa on pidetty 2000-luvun alussa sovitusseminaari, johon osallistui myös partisaanitoiminnassa mukana olleita iäkkäitä venäläismiehiä. Keskusrikospoliisi on tutkinut jatkosodan ajan iskuja (Jalovaaran mukaan tutkinta on edelleen auki), mutta teoista on kulunut jo niin kauan, etteivät tekijät ole enää hengissä. Suomen osalta kysymys on enemmän historiantutkimuksesta kuin rikosprosessista.